maanantai 30. syyskuuta 2013

Tuomas

Ostin jo jonkin aikaa sitten nettihuutokaupasta yläaulaa ajatellen Yki Nummen Tuomas-valaisimen. Kesän ajan se lojui kirjahyllyn päällä, mutta vihdoin viime viikonlopun armaani kaivoi työkalunsa esiin ja vaihtoi valaisimeen uuden johdon ja muut tykötarpeet. Ja kiipesipä vielä lampun paikoilleenkin. Kelpaa pimeän tulla. Olen kovasti ihastunut tuohon malliin. Väittäisin sen olevan tällä hetkellä talouden kaunein valontuoja.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Muhumuhuhmuhu

Pakkomielle pahenee. Kiitti vaan Gudrun. Tähän asti moinen pysyi suht koht aisoissa, mutta nyt huomaan googlettavani kieli pitkällä eri kielillä Muhun saaren perinneneuleita ja kirjomuksia, miettiväni värejä ja kuvioita ja juu, tilaavani lankoja. Niihin säärystimiin, joiden mallikaan ei ole ihan selvillä. Eniten harmittaa se, että jo pidempään kuolaamani kirja Muhun käsitöistä näyttäisi olevan loppuunmyyty (sniff), mutta tilasin sitten muutaman muun paikan käsitöitä käsittelevän opuksen ja löysin äidin hyllystä yhden kirjan, jossa on virolaisia neuleita. Niin ja muutaman lehden myös.
No joo, turha kai minun on Gudrunia syytellä. Ihastus syntyi jo vuosia sitten Tallinnassa, kun kuolailin kauniisti kirjottuja käsineitä ja jossain totaalisen mielenhäiriön puuskassa en niitä silloin ostanut. Olen kovistellut sukulaisiani jokaisella Viron matkalla etsimään moisia minulle, mutta onko löytynyt? Juuei ole. Itseäni saa syyttää ja itse saan nähtävästi käsineeni kirjailla ja kirjoneulesäärysimeni kutoa. Eipä silti, sitä kutomista vastaan minulla ei ole mitään, kirjontapuolessa voi olla hiukan enemmän kesytettävää.

Noita kuvia katsellessa tuli kyllä muutakin mieleen. Esim. siitä Anu Saagimin innolla mainostamasta erosta virolaisten ja suomalaisten naisten pukeutumisessa. Noissa Muhun perinnekäsitöissähän näyttää asenne olevan se, että mitä värikkäämpää ja koreampaa, sen arvostettavampaa. Suomessa taas tyyli on ollut sekä asusteissa että muissa töissä paljonpaljon hillitympi. Enkä usko, että kyse on ollut edes siitä, että suomalaiset olisivat olleet syrjemmässä tai köyhempiä. Kaipa jo perusasenne maailmaan on ollut erilainen pidemmänkin aikaa. Onhan tälläkin toki koreiltu, mutta huomattavan paljon jäyhemmin. Keskitytty enemmän reikäkirjontoihin ja pintaneuleisiin kuin värikkäisiin kukkasiin. Tosin kyllä kirjasta Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita näkee, että on täälläkin osattu. Hiukan vain hillitymmin.

Muuten minun suosikkini suomalaisista malleista tuossa kirjassa on juuri se hillitty, harmaa, äärettömän tyylikäs ja käytännöllinen luotolainen. Vaikka niitä värikkäitäkin olisi tarjolla.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Tänään iltakävelyllä näkyi sekä sateenkaaria että joutsenia. Mutta sitä ihmettelen, miksi bloggeri haluaa pikselöidä kuviani ihan kammottavaksi puuroksi? En tykkää...

keskiviikko 25. syyskuuta 2013



Karkasin illalla pienelle kävelylle. Vain minä ja kamera ja kirpeänraikas syysilta. Pienemmän kanssa en ole päässyt kosken yläjuoksulle enkä vanhan myllyn rakenteille. Nyt kiipeilin ja kuvailin siellä sydämeni halusta. Oikeastaan haaveilin vähän kurkiauroista. Yhden näin, mutta se luikahti niin nopeasti piiloon talojen taakse, että en ehtinyt kameroineni mukaan. Joku toinen päivä tai toinen vuosi. Samalla tapaa olen odottanut jo muutaman vuoden sitä hetkeä, kun joutsenet suostuvat ylilentoon silloin, kun minulla on kamera rannassa. 

"Onks nää mun?" ja äkkiä jalkaan eli olen minä vähän kutonutkin. Omista ja isomman tytön sukista jäi keränloput Raggaegarnia (?) ja raidoitin jämistä pienemmälle saapassukat. Olivat ilmeisen mieleiset. Seuraavaksi sitten aloitin isommalle tytölle polvisukkia. Listalla on myös neuletakki pienemmälle ja isompi neule neitien tädille. Kummasti syksyn viileys saa neulomisinnonkin nousemaan.

Päivän mittaan olen taas miettinyt uniikkiudenkin määritelmää. Marimekon suunnittelijoilla tuntuisi olevan siinä suhteessa jonnin verran pähkittävää. Uniikkiin designiin perustuvan firman kannattaisi ehkä ihan oikeasti alkaa vähitellen tutkia mallistoansa tosissaan sillä silmällä. Vaikka työt eivät olisikaan suoria plagiaatteja kenekään töistä, en ole ollenkaan varma edustaako toisen ihmisen ilmaisun ja värimaailman  kopioiminen erityisen hyvää suunnittelua ja innovatiivisuutta...

Niin ja siten asiasta turhanpäiväisyyksiin. Huomenna haen Ässä-arvan ja voitan paljon rahaa, jotka kaikki tuhlaan Gudrun Sjödenin uuteen Muhu-mallistoon. En todellakaan tarvitse yhtään noista ihanista vaatekappaleista lapsen ruokaliinaksi tänne kotiin, mutta oi pojat, että nyt kyllä napsusormea kutittaa ja pahasti. Ollapa rikas ja ollapa joku hyvä syy (esim työpaikka, jossa pitää olla siistit vaatteet), miksi pitäisi saada noita ihanuuksia.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Silmä tuijotti minua vaahteran lehdeltä muistuttaen samalla, että on noita inhoja trendikkäitä neonvärejä kuitenkin ihan luonnollakin tarjota. Yritin raivata tietäni kävelypolulle, mutta miehenkorkuiset nokkoset saivat luopumaan retkeilystä. Kuuntelin kurkien huutelua järvellä, mutta tänään en enää nähnyt auraa. Eilen näin, isomman kuin koskaan eläissäni, siinä lensi varmasti sata lintua.

Tänään kannoin pelargoniat, verenpisarat, lehtikaktukset ja oliivipuun (jonka mies toi eilen kaupasta) sisään talvehtimaan. Siivosin terassin pikkusintin kanssa ja korjasin viimeiset tomaatit takapihalta sisälle kypsymään. Lähiöiksi on jo luvattu hallaa. 

Työhuone on nyt omituisen viidakkoinen, mutta tilanne helpottuu kunhan joku hakee Ikeasta hyllyn talvehtijoille yläaulaan. Ensin ajattelin laittaa kukat kellariin, mutta tuskinpa muistaisin niitä tänä(kään) talvena kastella. Yritämme siis sisällä, aulassa lämpö on kuitenkin normaalia huoneenlämpöä vähäisempi ja ikkunoiden edessä riittää valoa.

Äiti toi vajaan ämpärillisen puolukoita. Laitoin ne sellaisenaan pakkaseen. Osasta keitin vispipuuroa. Pienemmällä tytöllä oli suuria tuskia saada puuroa alas. Oli kuulemma hapanta. Onneksi sokeri auttaa aina.

Päivällä keittelin oman maan pikkuporkkanoita ruoan lisukkeeksi. Kun porkkanat olivat kypsiä, kaadoin keitinveden pois ja maustoin porkkanat nokareella voita, tilkalla hunajaa, suolalla, pippurilla ja ripauksella silputtua persiljaa. Ikinä en ole syönyt niin hyviä porkkanoita.

maanantai 23. syyskuuta 2013



Vanhan talon Tarja yllytti minua käymään ulkoilemassa kamerani kanssa ja pitihän sitä vähän... Lapsi molskahti reissulla järveen intouduttuaan liian lähelle rantaa (kielloista huolimatta) kiviä heittelemään, äidillä oli muutamaankin otteeseen mennä hermot ja hiukan oli harmaata, mutta aina sitä joitain jalokiviä lehdiltä löytää. Kävisin mieluusti saaren ympäri kiertävällä polulla, vaan kun kaupunki suuressa viisaudessaan on päättänyt, että tälle alueelle ei riitä resursseja maisemanhoitoon, alkaa polku olla niin elämänvallan valtaama, että ilman viidakkoveistä tai viikatetta sille on turha yrittää. 

Harmittaa melkoisesti, varsinkin kun syyt puistoalueiden hoitamisen laiminlyömiseen ovat olleet vähintäänkin mielenkiintoisia ja niillä ei ihan oikeasti ole ollut oikeastaan mitään tekemistä rahallisten säästöjen kanssa. Jos tuolla oikeasti säästettäisiin rahaa lasten koulukirjoihin ja vanhusten hoitoon, luopuisin ilomielin lulkoilumaastostani. Ja jos viikatteemme varsi ei olisi poikki, olisin jo lähettänyt mieheni raivaustöihin. Ihan lupaa keneltäkään kysymättä.

Tälläinen lappu löytyi makkarien välisestä ovesta. Tarkoittaako tmä yhden aikakauden loppua ja toisen alkua? Kovin kiukkuinen tuo yksityisyyden vaatija ei ole, mutta kovasti neiti jo yrittää sulkeutua omiin oloihinsa. Ja ilkeät vanhemmat aukovat ovia ja ilmoittavat, että tämänkaltaisessa talossa moinen ei käy ihan lämpöteknisistä syistä. On vain elettävä yhdessä ja mentävä piiloon peiton alle, jos muiden naamat alkavat käydä liikaa hermoille, mutta lämmön pitää saada kiertää.


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Juhlahumua

Kerran vielä pojat; juhlahumua. Sitten meillä palataan vähitellen normaaliin päiväjärjestykseen, äiti ei stressaa ja mahdollisesti jopa nukkuu öisin. (Juu, on se mahdollista, moista on tapahtunut ihan todistettavasti.) Koti saa rauhassa sotkeentua taas normaalimoodiin ja kukaan ei saa joka päivä lahjoja.

Mutta tänään oli vielä tupa täynnä vieraita, pidettiin piirustuskilpailut, ongittiin vähän ylläreitä, räjäytettiin pinata lopullisesti ja mussutettiin herkkuja pitkän kaavan kautta. Että ihan hyvät bileet ilmeisesti. Maatuskakakustakaan ei kovin suurta lohkoa jäänyt ylitse rääppiäisiä odottamaan.

Seuraavan kerran sitten joulun aikoihin. Nyt saa hetken rauhoittua.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Pullantuoksua

Tänään intouduin leipomaan. Pakollisten kakkujen lisäksi myös pitkästä, pitkästä aikaa ihan kunnon pullaa. Ensimmäistä kertaa muuten yleiskonetta hyödyntäen. Onnistui sillä ihan mainiosti, tosin en voinut olla tekemättä loppuvaivaamista ihan käsin. Enhän minä muuten olisi tiennyt, missä vaiheessa taikina tuntuu käteen sopivalta.

Lopputuloksen suhteen mentiin kyllä ihan vanhaan malliin. Toinen pellillinen oli jättiläismäisiä dallaspullia (jotka leipomisvaiheessa olivat vielä ihan inhimillisen kokoisia) ja toinen sitten ilmeisesti jotain pommiattentaatista selvinneitä korvapuusteja (jotka nekin näyttivät ennen uuniin joutumistaan ihan normipuusteilta). No, pääasia lienee maku ja ihan hyviäpä nuo ovat kuitenkin.

Jostain syystä en vain ole saanut leivottua nimenomaan pullaa herran aikoihin. Aika tuskan takana oli nytkin, koska nuorempi neito päätti, että häntäpä ei juuri nyt nukuta päiväunille mennessä ollenkaan ja että isä ei kelpaa nukuttamaan ja minulla taikina kohosi kulhossa kohoamistaan. No, isä sai sitten kelvata ja minä leivoin lopulta aika lailla epäpullantuoksuisin mielialoin... Leivoin kuitenkin. Jospa seuraava kerta tapahtuisi hiukan edellistä nopeammin. Leipominen kuitenkin on ihan mukavaa ja vastaleivottu pulla se vasta on hyvää.

Löysin lopultakin itselleni uuden olkalaukun Marimekon mustan arkkitehdin vaihtelukaveriksi. Olen jo pidempään etsinyt tuota Marimekkoa vähän pienempää, mielellään nahkaista olkalaukkua aika huonolla menestyksellä. Nyt Sjödenin kamppispäivän alesta löytyi tuo vihreä ihanuus. Ihan pikkuisen enemmän tykkäisin, jos läpästä puuttuisivat kukkakoristeet, mutta ehkä niiden kanssa voi elää, kun malli, materiaali, koko ja väri ovat aika lailla sitä, mitä etsin. Ja laukun siisteysastekin jotenkin ohittaa jo melkoisen komiasti kymmenisen vuotta lempilaukkunani kulkeneen mustan arkkitehdin...

Hiukan kyllä huvitti, kun huomasin, että nti Silakkakin oli päässyt kuvaan ja että peilikin taitaisi kaivata pesemistä. (Ja vähän tuli mieleen se maailmaa kohauttanut hassu kuva David Cameronista nukkumassa punaisen laatikonsa vieressä.)






perjantai 20. syyskuuta 2013

Party party


Nyt ne on juhlitu. Lapsen kaverisynttärit. Hyvin menivät, helpotuksen huokaus. Seuraavan kerran stressataan taas vuoden kuluttua. Sitten kun mä vielä keksisin, mitä ihmettä hermoilen, koska oikeasti minulla oli taas juhlissa ihan yhtä kivaa kuin lapsillakin.

torstai 19. syyskuuta 2013

Päiviin on mahtunut syntymästä iloitsemista, sellaisesta jo jonnin aikaa sitten tapahtuneesta syntymästä. Ulkoilua, mulkoilua ja vain oleilua. Kun ei nappaa niin ei nappaa. Tekisi mieli kovasti kuvaillakin, mutta jotenkin tuo harmaus ei nyt oikein... Ei nappaa sekään. Toisaalta lasta ei nappaa minun kuvailuni ja aina jos yritän ottaa kameraa kainaloon, tulee kovaääninen protesti. Joskus tottelen, joskus en, yleensä en kuvaa kuitenkaan. Millähän tästä lamasta pääsisi irti? Pitäisi varmaan suorittaa jonkinmoinen irtiotto ja ulkoiluttaa ja itseään ja kameraansa hiukan vaihtelevammissa ympyröissä.

Mutta. Kaipa se kuvausintokin palautuu. Vähitellen.

Tänään itketti kovasti, kun katsoin yhtä lempiohjelmistani. Rakkaudesta puutarhaan -sarjan jaksossa rakennettiin muistelupaikkaa perheille, joiden lapsi oli kuollut saattokodissa. Jakso itketti ja hymyilytti yhtä aikaa. Perheiden toive kuitenkin pohjimmiltaan oli saada paikka, jossa he voisivat käydä iloitsemassa siitä, että olivat saaneet yhdessä lapsen kanssa edes sen lyhyen ajan. Jotenkin jakso oli toteutettu niin, että siitä ei tullut sosiaalipornoa tai siirappia. Alan Titchmarsh onnistuu olemaan oikealla tavalla empaattinen ja säälittelemättä myötätuntoinen, vaikka päällepäin näkyy, että välillä itku on juontajallakin lähellä. Ei todellakaan mitään metelöivää Hurjaa remonttia vaan nimenomaan lämpöä ja ymärrystä. Ja tietenkin kaunis puutarha, loppujen lopuksi. Silti en osaa olla toivomatta, että maailmassa ei tarvittaisi saattokotia lapsille. 

lauantai 14. syyskuuta 2013

Katsokaa ja ihailkaa. Se ainokainen gladioluksenkukkani siirtyi sisään turvaan sateelta muutama päivä sitten ja kylläpä se onkin ollut... Vähän niinkuin vaahtokarkki tai hattara. Ihana.



Ja sitten seuraa melkein paljastus. Joskus kauan sitten kerroin rompetorilta tekemästäni löydöstä. Tänään äitini kaappasi myös pienemmän lapseni mummulaan ja ehdin lopultakin ommella sen verran, että nyt on päiväuni-/löhöilysänky kuosissa. Se löytö oli siis vanhat sairaalan paarit tai jonkinmoinen toimenpidevuode. No, joka tapauksessa olen vallan vakuuttunut siitä, että tuossa on äärimukava lojua ja vaikka vain katsella pihalle. Muukin perhe jakaa vakaumukseni. Toistaiseksi olemme onnistuneet jakamaan vuorot suuremmitta onelmitta. Eiköhän tuossa satunnainen vieraskin ihan mukavat unoset ota. 

Päällyskangas on Ikean tuotantoa, kaivettu kaapista, patja Jyskin alesta, (vinkki: jos tarvitset patjoja halvalle, suosittelen Jyskin aleaikoja), tyynyt Omashop, Hömppämaukka ja Ikea, ja täkki fb-kirppis.

Ompelin myös kolmeen patjanpalaseen päälliset ja tuijottelin harkiten verhoja, mutta ne eivät vielä edistyneet kummemmin. Jospa nekin lähipäivinä. Tämänhetkiset verhot ainakin tahtoisivat kovasti päästä välillä pesulle eikä ikkunakaan taitaisi pienestä kiillottamisesta pahastua...

torstai 12. syyskuuta 2013

Kesä on jatkunut edelleen. Vasta ihan viime päivinä lehdet ovat alkaneet kellastua ihan vakavissaan, mistään varsinaisesta ruskasta on silti vielä turha puhua. Minä olen paniikissa edelleen, mutta pilvien sävyt ovat juuri niitä, joilla saan pyyhittyä ahdistusta kauemmas. 

Silta on taas kerran muuttunut. Jotenkin koen hirmuisen kiehtovana sen, miten yksi elementti voi olla niin kuvauksellinen. Vähän jo rähjääntynyt silta vääntyneine kaiteineen näytti taas tänään portilta jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Valo leikki kellastuvilla lehdillä ja varjot loivat ihan oman näköisensä tunnelman. Istuin rappusilla yksinäni ja katselin miten auringon valo heijastui vedestä ja väreili lehvästöissä.

tiistai 10. syyskuuta 2013



Minulla on edelleen vähän ankeuttaja kylässä. Oman ajan kaipuu on ollut kova, järjestynyt määrä sitten aika lailla olematon. Tekisi mieli piirtää, ommella, tehdä kaikenlaista, mutta iltapäivisin, kun pikkutermiitti nukkuu, olen ollut itse niin väsynyt, että olen nukahtanut neidon viereen ja sen jälkeen iskee päiväunipöpperö ja juutun useimmiten peiton alle television seuraan. Itseään ruokkiva kierre. Pitäisi varmaan hankkia jokin kestonipistin, että en aina torkahtaisi.

Mutta sivupihan nurmikko kasvaa kohisten. Toivoa on, että ensi kesänä meillä on siinä jo ihan kunnollinen, tiheä nurmi. Kukkapenkissä yleensä viimeisenä vallitseva syysasterikin alkoi viimein kukkia. Tosin tänä vuonna kukkii vielä moni muukin. Jopa yksi pikkuinen ruusu, jonka pelastin kaupan ilmaishyllystä. Mutta alkuviikosta kaivoin maahan kukkasipulit ja tänään perkasin (ehkä) viimeisen kerran tänä vuonna rikkaruohoja vähemmälle. Rikkaruohojen kitkeminen on yleensä takuuvarmaa ankeuttajankarkoitinta, hiukan se auttoi tälläkin kertaa.

Kaikkein eniten ärsyttää, että minulla olisi monen monta ompeluprojektia, jotka haluaisin saada tehtyä, mutta en vain saa aikaiseksi, vaikka pitäisi. Pienempi neito ei ole ilmeisesti kuullut siitä, että lapset muuttuvat vähemmän vaativiksi kasvaessaan ja tihuloi entisenkaltaisella innolla aina tilaisuuden tullen. Isomman tytön syntymäpäivätkin lähestyvät ja aikaansaavuuteni on niidenkin suhteen suunnilleen nollassa. Mistähän sitä saisi itsellen kehitettyä jonkinmoisen energiabuustauksen? Sellaisen, jolla olisi ihan duracell-pupuna jouluun, tai vaikka saman tien ihan kevääseen asti. Nyt minä olen vain ihan blääh. Akuissa on latinki turhan vähissä.

Pyydän anteeksi valivalia ja yritän ryhdistäytyä. Jospa seuraavan postauksen minä ei ole enää ihan näin pahasti pelkkä vetisenä harmaantuva tiskirätti.

---------------------------------------------------------------------------

Mistä tulikin mieleeni!!! Wanhassa mummulassa on arvonta! Ihanaisia Susannan työhuoneen tuotteita. Ehdottomasti kannattaa piipahtaa sekä blogissa että osallistumassa. :)

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Tiedättekö, kun joskus on sellaisia päiviä, että lähinnä tekisi mieli hyppiä tasajalkaa, lällättää ohikulkijoille, kiskoa itseään suupielistä ja vääntää naamaansa nutturalle parhaaseen uhmaikäisen tyyliin. No, jos ette tiedä niin minulla on joka tapauksessa ollut vähän sellainen olo koko viikonlopun ihan satunnaisia pieniä taukoja lukuunottamatta eikä edes se tosiasia, että gladioluksen nuppuni vihdoin suvaitsi puhjeta, ole sanottavasti helpottanut mielialaa. Ensin aioin ostikoida postauksen, että kuvan kukka ei liity mitenkään tapaukseen, mutta liittyypä, pirskales, kun ei suosunut kuvassa tarkentumaan millään ilveellä. Pyh vain sillekin ja kielennäyttöä perään.

No ihan pikkuisen jo tänään nauratti, kun lapset tekivät omia laulujaan ja nuoremman sanoitus käsitteli lähinnä sitä, että kakka haisee kamalalalle. Jotta olkaa hyvä, minulta saa kaupanpäälisinä tänään vielä annoksen korkeatasoista kakkahuumoria.

Toivottavasti saan sanoa aamulla, että megaärsytys has left the building. Alan ärsyttää eniten jo itse itseäni, koska en osaa muuta kuin murista ja marista vuorotellen.

torstai 5. syyskuuta 2013

Joogasukat


Syksyn ensimmäinen neulekäsityö tuli valmiiksi. Nuo ovat nykyisin kai nimeltään joogasukat, silloin kun minä olen nuori ja kukkea, niitä kutsuttiin ihan säärystimiksi. No, joka tapauksessa, ne ovat ihanan lämpimät ja pitävät särkevät nilkkani tyytyväisinä. Niin ja tulihan niistä sentään melkein identtiset. 

Lanka Cascade 220, puikot 3,5 mm, menekki pikkuista vaille 100 g, 40 s per varsi. 

Väri ihana. Sain isommalta tytöltä osakseni naureskelua. Hän virmuili, että on se hassua, että aina jos teen itselleni jotain värillistä, se on joko "tuollaista" vihreää, siniharmaata tai sitten sitä likaista keltaista. Tottahan neiti taisi turista.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kirsikka, se suklainen, on nyt istutettu. On muuten ensimmäinen istuttamani puu. Hassua sinänsä. Mies kaivoi hiki päässä valtavan kuopan, toivottavasti puu on siihen tyytyväinen.


Innokas kokki hieman tärähti kuvassa, käytän sen silti. Neiti sai nimipäivälahjaksi keittokirjan ja tänään teimme yhdessä siitä (pikkuisen soveltaen) jauheliha-tomaattipastaa ja kyllä oli kuulemma hyvää. Tyttö ihan oikeasti pilkkoi suurimman osan aineista, sekoitteli ja ruskisti, seisoi posket punaisina hellan vieressä, maistoi suolan ja sanoi tarvitaanko lisää. Minä katsoin päältä ja autoin tiukoissa paikoissa. Yhtään ei harmita, jos saan keittiöön apulaisen. Itse olen aloitellut keittiössä aika lailla saman ikäisenä. Ihan hyvä ikä oppia.

Päätin jo ennen äidiksi tulemistani, että mikäli moinen ihme kohdalleni osuu, että lapsia saan, ainakin ruoanlaitto on taito, jonka heille välitän. Tunnen luvattoman paljon ikäisiäni naisia, jotka eivät ole päässeet lapsina keittiöön opettelemaan, koska äidit ovat vahtineet tilaansa ja sen siisteyttä jostain syystä huomattavan mustasukkaisesti. Tämän seurauksena he ovat joko kokonaan kokkaamatta tai sitten opetelleet aikuisiällä kaiken keittiötiedon itsekseen. Ihmisen pitää syödä, sen takia olisi hyvä, jos jokainen osaisi myös tehdä itselleen terveellistä ja ravitsevaa ruokaa kohtuhintaan ja aika luonnollista on, että siinä asiassa perusoppi tulee kotoa.

Erityisesti minua muuten lämmittää se, miten tyttö lukee otsa rypyssä keittokirjaansa ja pohtii mistä resepteistä saisi helposti muokattua kasvisruokia, että ne sopisivat minullekin.  Aika suloista.



tiistai 3. syyskuuta 2013



Vielä ei väritys ole siirtynyt syksyn hehkuun. Silti sävyt alkavat pehmetä ja haalistua vähitellen. Kesän vehreys alkaa kalveta talven odotukseen. Koko ajan löydän enemmän vaaleita, harmaampia sävyjä.


Tänään vietimme isomman tytön nimipäiviä. Neidillä ei virallista nimipäivää ole, mutta emme anna sen haitata vaan vietämme päivää milloin itse olemme valinneet. Tänä vuonna tein nimpparin kunniaksi omenapiirakkaa. Itse en voi sitä syödä, mutta lopputulos oli kuulemma onnistunut. Ainakin se näytti kauniilta katsoa, nautin siis silmänruokaa. No, tein minä itselleni suklaamuffinsseja, niiden suhteen leipominen ei mennyt ihan putkeen. Kaavin taikinat vuoista takaisin kulhoon ja lisäsin sokerin jälijunassa. Ei kaikkea aina voi muistaa...

Neiti sai nimipäiväylläriksi oman leivontakulhon ja suklaata. Leivontakulho aiheutti onnellista hymyä. Kummit olivat jo aikaisemmin lahjoneet typyä Juniorikokki-kirjalla ja pitäähän pikkukokilla oma kulho olla. Varsinkin kun televisiosta alkoi taas Junior Master Chef pikkufanin iloksi. Juu, mä tiedän, että tuosta formaatista kasvatuksen asiantuntijat ovat monenlaista mieltä. Minä en kuitenkaan osaa sitä pitää ihan mahdottoman vaarallisena ja lasta vinoon kasvattavana katsottavana.

Mies muuten haki lopultakin postista Annun lähettämän yllärin. Siitä joku toinen päivä lähemmin, kunhan saan hiukan järkkäiltyä. Kiitos Annu, rauta on ihana.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Gladiolus

Minun ainokainen gladioluksennuppuni on edelleen kiinni, mutta onneksi siskon gladiolusonni on paremmalla mallilla ja hän vielä suostui jakamaankin iloaan. Gladiolukset kuluvat sarjaan suosikkikukkiani, silloin kun ne suostuvat kukkimaan, ne tekevät sitä suurella hartaudella ja pitkään. Ensi vuonna pitää kehitellä joku erityissysteemi niille ja saada kerrankin mokomat kiukuttelijat kukkimaan kunnolla.