torstai 30. joulukuuta 2010

Vähitellen edistyy...


Siis ainakin tuo kutomus.Mikälie pussukka... No, oikeasti se on pinwheel blanket. Vauvalle. Lämmin lisäpeitto. Noron Kureyonia ja Cascaden 220 -lankaa. Sitä piti tulla alusta asti raidallinen, mutta totesin, että tuo väritys Kureyonissa osui tuollaiseksi mukavan kukkamaiseksi, joten aloitin raidoituksen vasta ekan kerän jälkeen. Vielä on vähän kilkutettava, mutta eiköhän se valmistu lähiaikoina.Kaikki muu onkin vähän enemmän ja vähemmän vaiheessa. Niinkuin se sairaalakassi... No, viimeksikin mies taisi seistä vieressä ja vahtia, että sain sen pakattua. Pitänee pyytää taas pientä henkistä tukea. 

Ensi vuodelle minulla on jo olemassa toivomus. Toivon kovasti oikein harvinaisen tylsää ja tapahtumaköyhää vuotta. Ei kriisejä, ei suruja, vain rauhallista, miellyttävää elämää. Jätän sen mielenkiintoisen ja jännittävän osuuden oikein mielelläni niille, jotka erehtyvät moisesta haaveilemaan.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Aleraivoa

























Vihdoin tajuan ymmärtäväni ihmisiä, jotka saavat hepulit alennusmyynneissä ja alkavat tapella tuotteista. Minä olisin varmaan tänään ollut valmis pieneen pystypainiin, jos siihen olisi tarjoutunut tilaisuus.  Löysin nimittäin tuonne yläkerran aulaan verhot, ihan täydelliset ja vielä edullisesti. Ja sitten nettikauppa pyki. Oikein kunnolla. En päässyt maksamaan ja harmi kasvoi tunti tunnilta. Lopulta tein tilauksen sähköpostiin enkä malttanut olla ilkeilemättä siinä vähän. Ja voi että nyt harmittaa... Onhan minulla toki oikeus harmistua ja ärsyyntyä, mutta silti. Kun kyse on vain verhoista. (Okei. Olisin minä tietty halunnut katsella vaatteitakin samaisesta kaupasta, mutta sekin sitten oli unohdettava). Jotta hullut päivät, vielä muutama kymmenen vuotta ja hier ai kam, kävelykeppi tanassa tappelemaan. Olkaatten siis varoitetut...

tiistai 28. joulukuuta 2010

Joulun jälkeen


Raskaaksi käy juhliminen... Tai ainakin mumulassa kyläily. Neiti halusi koeajaa uuden turvaistuimensa ja koeajoi sen sitten samaa vauhtia oikein kunnolla. Uni tuli. Onni oli, että aloimme miettiä vauvan turvakaukaloasioita ja samalla välähti, että tuo isompi vauva on myös hujahtanut vanhasta istuimestaan ulos. No, nyt on sit molemille Brion istuimet ja sävy sävyyn. Oikeastaan olisin tykännyt enemmän harmaa-mustista istuimista, mutta nuo ruskeat sai sen verran edukkaammin, että totesin ruskean olevan vallan hyvä väri... Sopiipa vanha, beige kaukalopussikin sitten paremmin sävyihin.

Nukuin minäkin tänään pienet unoset. Aamuviideltä herääminen ei oikein sovi fysiikalleni ainakaan, jso en saa unta sen jälkeen. Joten iltapäivästä sohva kutsui. Äitiyspolilla kaikki näytti olevan hyvin, joskin vauvan kokoarvio sai minut melkein putoamaan tuolilta. Ihan pikkuisen toivon, että lääkärille olisi tullut mittavirhe ylöspäin. No, se asia selviää joka tapauksessa lähiaikoina. Alkaa jo pikkuisen jännittää tuleva synnytys. Hassua, että periaatteessa lähtö voi tulla ihan milloin tahansa Hui....

P.S. Yritän jossain vaiheessa kirjoittaa jostain muustakin aiheestakuin mahaani liittyvistä asioista. Se vain on tällä hetkellä vain aika keskeinen juttu elämässä. ;) No, onneksi Erikaa sentään tuntuu sekin osasto kiinnostavan. :D

perjantai 24. joulukuuta 2010

24.12.2010




























Mammaa vaivaa pesänrakennusvietti., joten meillä on joulun aluspäivät vietetty tapetoiden, ommellen ja ripustaen ynnä tietenkin siivoillen ja kokaten. Todenpuhuen jouluvalmisteluissa on tänä vuonna lintsailtu ja koristelutkin hoidettu melko lailla kevyempien standardien mukaan.  Pakko joustaa, jos ei jaksa. Minulla on ollut ilmeisen valikoivaa jaksamista ilmassa, väittäisin...

Mutta nyt on makuuhuoneessa kauan etsitty juliste. Löytyi lopulta Come to Finlandilta. Jotenkin tuo kuva vain sai heti hyvälle mielelle. Ikean kehys taas ei. Lasi valmiksi reunasta hajalla ja rakentaminen aiheutti normaalit Ikea-ärräpäät. Mut seinällä on ja soma on...

Äitini tuli apun myös keittiön verhokriisin suhteen. Äiti konttasi ja käänsi, minä suoritin ompelukset ym. pysytasennossa suoritettavat työvaiheet. Vihdoin keittiön verhot sopivatkin tuohon ikkunaan. Saarekkeeseenkin sain maalattua liitutaulun, joten sekin on vihdoin siisti. Samalla ompeluvimmalla tuli yläkerran "kodinhoitohuoneeseen" kapea kappa ja sohvalle jouluisemmat tyynyt. Juu, pesänrakennustapa hyvinkin.... Sivussa on pyörinyt villahousutehdas, joskin epäilen tekeväni turhan suuria pöksyjä. Mystistä, ohjeen mukaan ja vieläpä ohjeen muaksiesta langasta, mutta aika reiluilta näyttävät.

Miehen syntymäpäivätkin tuli vietettyä remontoiden. Kodinhoitohuoneentapainen sai valkoista Intoa kattoon ja seiniin ja punaiset pöllöt yhdelle seinälle. Miehen osaprojekti eli lamppujen tuunailu mm. Ohlsonin vihreällä kangasjohdolla on vielä vaiheessa, mutta pakko sanoa, että minulla on ollut tuossa huoneessa nyt hymy herkässä. Saahan kodinhoitohuonekin olla iloisen näköinen, saahan.

Nyt istun sohvalla, laatikot ovat uunissa kypsymässä, muu perhe lähti joulukirkkoon. Jouluvieraamme juoksee levottomana ympyrää ja teki ystävällisesti kakat keskelle olohuoneen lattiaa, kun talo oli tyhjentynyt. Onneksi helposti siivottavaa mallia olevat. Sen jälkeen kys. nuoriherra siirtyi hetkeksi haastamaan riitää koirarouvamme kanssa, mutta näyttää nyt sopeutuneen tilanteeseen suhteellisen hyvin ja keskittyvän lähinnä nurkkien imuroimiseen. Aina välillä unohtuu, miten viehättäviä nuo nuoret koira(a)t osaavat välillä olla. :D Kohta kaadan maitotiivistekinuskit torttupohjan päälle ja levitän sille muut täytteet. Perunatkin joku voisi pestä, Kirkossakävijät taitavat sieltä tullessaan mennä saunaan. Minä en enää jaksa, maha on niin iso, että yläkerrassa suoritettu kyykistymisyritys päätyi tyylikkääseen hyönteiskuolemaan ja hihittelyyn. Omituista olla näin kömpelö, en muista neidistä menettäneeni lihasteni hallintaa näin totaalisesti, vaikka silloin olin raskauden alussa huonommassa lihaskunnossa kuin tällä kertaa. Olin minä kyllä viisi vuotta nuorempikin. Mutta nyt on enää neljä viikkoa laskettuun aikaan, tuntuu aika hurjalta. Sairaalakassikin varmaan olisi syytä pakkailla.

Ihanaista jouluaattoa kaikille! Syökää hyvin ja nauttikaa tunnelmasta, joulu on kerran vuodessa vaan!

torstai 16. joulukuuta 2010

Who Knows Where the Time Goes Sandy Denny Fairport

Joskus ei vain ole sanoja. Onneksi on musiikki. Ja välillä asiat menevät välillä liian kovalla kolinalla oikeaan tärkeysjärjestykseen. Eivät meillä, muualla, meillä on elämä niin hyvin, että hävettää kaikki kitinäni jostain typerästä raskausdiabeteksestä. Mutta tämä on ihmiselle ja hänen rakkailleen. Toivottavasti aikaa on vielä jäljellä tiimalasissa.

maanantai 13. joulukuuta 2010

13. päivä



Lucian päivä on jostain syystä tuon pikkublondin ehdoton suosikkipäivä joulunodotuksen aikaan. Viime vuoden joulunjälkeispoistoista löytyi tuo kruunu. Ihan kamalan ruma ja äärettömän epäkäytännöllinen, mutta mieleiseltä se kuitenkin näyttää.Joulukalenterista tuli yhtenä päivänä omat neulepuikot. Ei riitä koordinaatio, ei vielä, mutta ehkä jonakin päivänä. Kudoimme yhdessä puikkoja pidellen ja tuntui siitäkin riemua irtoavan.

Himmeli on toistaiseksi hätämajoituksessa keittiössä. Olohuoneen siivoilu on vielä vähän vaiheessa, tosin hyvässä vaiheessa jo. Jospa himmelikin muuttaa olohuoneen ikkunan eteen jouluksi.

Lintulauta on ollut ihan valtava succée. Kävijöitä riittää niin, että ensimäinen säkillinen siemensekoitusta meni muutamassa päivässä. Pitänee ostaa suosiolla oikeasti suuri säkki seuraavalla kauppareissulla. Linturaasuilla taitaa olla vilu, kun polttoainetta tuntuu kuluvan ylettömiä määriä. Jouluksi pihalle pääsee myös muinainen häidemme pöytäkoriste. Linnuille siitä lienee iloa, oman silmään se on jo melkoisen nuhjaantunut.

Itse päädyin piikittämään insuliinia. Ei se kivaa ole, mutta sujuu jo. Ja näyttää jo tuo pieni annos yhdistettynä ruokavalioon kohtuuhyvin pitävän sokerit järjestyksessä. Toivotaan, että niin on jatkossakin. Mutta ankea joulu on syömisten suhteen tulossa. Tänä(kään) jouluna en pääse herkuttelemaan suosikkisuklaillani. Mon chériet eliu kirsikkakonvehdit (joista kukaan muu ei onneksi piittaa) ovat vähän vähemmän salainen paheeni. Uskaltaisinkohan luottaa siihen, että tällä kertaa tulokas ei saa rupisia poskia syömästäni suklaasta ja pakata rasiallista konvehtia sairaalakassiini? Tuskin...

Domus



































Yksi unelma toteutui. Huusin itselleni netistä pari Domus-tuolia. Nuo ovat olleet haavelistalla yli 20 vuotta. Totesin, että jossain vaiheessa haaveitaan saa toteuttaakin, etenkin tuolin kokoisia haaveita. Silloin 20 vuotta sitten haaveet olisivat kyllä saattaneet tulla hiukan edullisemmiksi... Mut äh ja päh miten kävi. Laitoin tuolit suunnitelluille paikoilleen olohuoneen pöydän päihin, mies katseli niitä, koeistui ja totesi, että hänpä ottaa tämän työtuolikseen.. Joopa joo, kai minun pitää jatkaa etsintöjäni, että saan edes kaksi tuollaista pitää itselläni.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

8.12.

Hämmentävää. Yhtäkkiä olotila vain parani. Järki alkoi kulkea. Minä voin vaikuttaa niihin asioihin, mihin voin vaikuttaa ja jos sokerit eivät tämänhetkisellä aika tiukalla dieetillä pysy kurissa, minkä minä sille enää voin? En mitään, joten eipä siinä minun murehtimisenikaan auta. Vauvakin tuntuu kääntyneen ainakin pikkuisen järkevämpään asentoon. Äitiyspolilla sitten saanee siitäkin kuulla tarkemmin. Joskus vain on niin kamalan vaikea olla armollinen itselleen.

Lapsen kaarrokeneulekin on taas edistynyt. Käsiala on kamalan epätasaista, en ole aikoihin tehnyt kirjoneuletta. Sormenpäitä särkee kaikesta tuikkimisesta, mutta huomisen ainakin saan antaa niiden rauhoittua. Otetaan siis ilo irti pienestä. Joululahjoja on alkanut hiljaksiin tipahdella postilatikkoon, miehen äiti teki meille ison himmelin, se odottaa vielä lopullista sijoituspaikkaansa keittiössä. On kaunis. Ehkä se joulu kuitenkin tulee myös minun korvieni väliin.

Lapsi on muskarin pikkujoulussa ja tilasi taas isältään iltapalksi paistettua makkaraa. Neiti on kehittänyt makkaranpaistosta tradition, keskiviikkoiltaisin ja nimenomaan isän kanssa. No, minä en kyllä makkaraa muutenkaan syö. Kiva kuitenkin, että noilla on ihan yhteisiä juttuja, joihin minä en kuulu.
Nyt vielä toistaiseksi viimeinen verinäyte ja perjantaina äitiyspolille. Vähän jännittää...

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

5. joulukuuta



Voihan väsymys. Amaryllistä en jaksanut kukittaa itse, onneksi sain moisen nimipäivälahjaks. Vielä valkoisen, lempiväriseni. Mies ja lapsi veivät lintujen mökin leikkimökin viereen. Hyvin sopivat vierekkäin.

Kahtena päivänä kävimme jouluostoksilla, tänään en ole jaksanut mitään. Vähän pakkokin levätä, tuli sen verran äkäisiä supistuksia eilen, että harkitsin jo synnärille soitamista.

Tai leivoimme me tänään tontun kanssa pipareita. Nyt ankkuroiduin sohvalle. Tunnen itseni tosi kypsäksi ja aikuiseksi, kun joka paikassa esillä olevat konvehtivuoret ja herkkureseptit ärsyttävt ihan suunnattomasti. Piparitaikinaakin maistoin vain ihan pikkuisen nökäreen, paistetut saavat jäädä muille. Ja huomenna kyläilemään omien eväiden, sokerimittarin ja ruokapäiväkirjan kanssa. Alkaa olla joulumieli vaihteeksi aika tiukalla... Jospa se jostain kuoriutuisi. No, kuka tahansa taitaisi olla pahalla tuulella, jos potisi koko ajan nälkää. Lupaan jatkossa ymmärtää kaikia laihduttajia, joiden hermot eivät aina ole ihan parhaimmillään.

No, eipä tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta elämässä, kun maha kurnii tasaisesti ja herkut ovat kortilla. Onpa siitä ennenkin selvitty. Mutta kamalan hyväntuulista jouluvalmistelua tässä taloudessa ei valitettavasti ole näkynyt. Pitää yrittää tsempata ja tehdä edes lapselle mukava joulu.

Ai niin. Se kyllä jaksaa naurattaa, että lapsen mielestä tänään on toinen budjettisunnuntai. Jotain sinnepäin..

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

1. joulukuuta




























Niin se alkoi.  Joulukuu. Aamulla lapsi ilahtui suunattomasti joulukalenteristaan. Minä itse haaveilin vähän enemmästä. Vaan kun ei jaksa niin ei jaksa. Sen kanssa on elettävä. Kolme päivää reissuleskenä kipeän lapsen kanssa imaisi taas mehut aika totaalisesti. Kirje sairaalan äitiyspolilta puhkaisi siten padot. Ei enää jaksanut kuin itkeä. Kyse ei siis ole nyt kuin noista sokereista, mutta minä olen istunut kyseisellä poliklinikalla elämäni aikana ihan riittävästi. En vain halua mennä. Onko pakko, jos ei halua? Todennäköisesti kyllä. Alkaa vain olla takki totaalisen tyhjä, joskin mahan etupuoli sitten on sitäkin täydempi. Miksi mikään ei ikinä voisi olla yksinkertaista? Vauvakin viihtyy ihan turhan hyvin istuma-asennossa. Jotta vali-vali vaan ja sokereita kyttäämään taas viikoksi. Kuka jaksaisi tehdä meille edes pikkuisen joulua?