sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pikkuisen pakkomielteistä


























Pikkuisen on jäänyt virkkausmojo vallalle. Viime yönä intouduin aloittelemaan koristetyynyä peiton jämälangoista ja siitä  vihreästä, jonka diskasin peiton väreistä, Gilmoren tyttöjen (kuinkas muuten) seurassa. No, seuraavan kerran sitten havahduinkin klo 4.24... Auts... Jotenkin  tuohon vain jäi jumiin, kun koko ajan tuli mieleen, että seuraavalla kerroksella teenkin pompuloita ja seuraavalla sitten jotain muuta ja pitihän se nähdä miltä näyttää ja äkkiäkös minä tuon rivin virkkaan loppuun. Jotta huoh. Näyttää myös siltä, että joudun tilaamaan jokusen kerän lisää "jämälankaa", että saan työn valmiiksi. Jotta voi argh... Höperö kuin höperö. 

Onneksi tälläinen ei ole ihan jatkuvaa, ei tosin ainutkertaistakaan. Yleensä onnistuu varmimmin kirjojen kanssa, mutta myös piirtäminen ja käsityöt vievät joskus kevyesti mukanaan.

Käykö muille ikinä näin?

Gluteenittomat porkkanavohvelit


Havaitsin, että vohvelirauta on kerännyt säilytyshyllyssään sen verran paksun pölykeroksen, että katsoin parhaaksi kaivaa se välillä ihan käyttöönkin. Samalla ratkaisin päivällisongelman. Porkkanavohvelit sopivat oikein hyvin aterialle.


Gluteenittomat porkkanavohvelit ( 8 kpl)


1 prk kermaviiliä
2 dl maitoa
1 dl kivennäisvettä
2 munaa
1,5 dl kaurajauhoja
1,5 dl Semperin Finmix-sekoitusta
1 tl leivinjauhetta
suolaa, pippuria
2 keskik. porkkanaa hienoksi rastettuna
timjamia ja persiljaa
0,5 dl öljyä tai sulatettua margariinia

Sekoita kulhosa munien rakenne rikki. Sekoita joukkoon kermaviili ja maito. Lisää jauhot ja leivinjauhe, sekoita tasaiseksi. Lisää kivnnäisvesi ja mausteet. Lisää porkkanaraaste ja öljy. Paista kuumalla raudalla vohveleiksi. Tarjoa salaatin tai vaikka puolukkahillon ja turkkilaisen jugurtin kanssa. 

























Tänään oli myös kunnolla tuulta. Karhunvatukkapuskassa kykkiessäni ja tuulen riepottamia piikkisiä oksia väistellessäni mietin, että mistähän tämä kykyni kerätä marjoja mahdollisimman huonolla säällä edes juontaa. Viimeksi keräsin mustaherukat vuosisadan kaatosateessa ja kunnon ukkosmyrskyssä. Tosin karhunvatukoidn kerääminen on ihan yhtä mahdotonta oli sää sitten millainen hyvänsä. Mokomat orjantappurat tartuvat joka paikkaan kiinni ja raapivat kädet ikäville naarmuille. Mutta ne merjat... Niiden houkuttelemanaa jaksan työntyä piikkipensaan sekaan päivästä päivään. Ja huom. Meidän pensaamme on sidottu köynnöskaareen.

Tänään keräilin myös pudokkaita valkean kuulaan alta ja höyryttelin muutaman pullollisen omenamehua pakkaseen.. Ripottelin omenalohkojen joukkoon vähän vaniljajauhetta makuvaihtelua tuomaan ja ainakin mehu tuoksui aika vastustamattoman hyvälle. Nyt harkitsen, että pitäisikö niitä muitakin pudokkaita sittenkin keitellä mehuksi. Toisaalta hyvien omenoiden jättäinen mätänemään, tuntuu sekin kurjalta. Itse olen allerginen omenoille, joten sen takia niiden säilöminen on jäänyt vähemmälle, mutta ehkä tuota voisi kuitenkin harkita. Ainakin pienempi neiti lupasi syödä omenahilloa, jos vain keitän sitä. 

Lisäksi olen kuivailut minttuja teeksi talven varalle ja purkkikaupalla yrttejä talven kokkailuja odottelemaan. Uusi yrttimaaani on ollut menestys, yrtit ovat todellakin viihtyneet. Joku voisi jopa väittää niiden riehaantuneen kunnolla.


tiistai 23. elokuuta 2016

Gilmore girls -peitto






















































Muutama postaus alaspäin on tuskailua aiheesta ongelmia värien kanssa. Päätin selättää mokomat ongelmat ja virkata takapihan aurinkovuoteeseen päivätorkkupeiton. Joten tuumasta toimeen ja tilaamaan Drops designin Paris-lankaa ja kun se saapui, nelosen koukku kouraan ja virkkaamaan. Aluksi katselin Marpleja ja konstaapeli Lewisin edesottamuksia, mutta sitten totesin kaipaavani jotain kepeämpää ja löysin Netflixistä Gilmoren tytöt joka oli juuri soveltuvaa hyvän mielen höttöä pastellipeiton virkkuutyön taustalle. Ja nopeasti tuo edistyikin (ts. valvoin ihan liian myöhään joka yö). Kolmessa viikossa sain valmiiksi ihan kohtuukokoisen torkkupeiton. 

Lankaa työhön meni arviolta rapiat puolitoista kiloa. Tilasin alussa tuon verran, diskasin yhden tilaamani vihreän muihin sopimattomana ulos ja tilasin vielä yhdet kerät käyttämiäni värejä. Joten sanoisin, että rapiat puolitoista kiloa.

Yleisarvosana on tosijees. Värit eivät ole yhtään normaalia minua. Olen niin epäpastelli-ihminen kuin voi olla, mutta kesäpeittoon värimaailma istuu hyvin. Peitto on mukavan raskaan tuntuinen. Uskoisin, että sen alla on mukava ottaa pienet tupsluikkarit varjossa. 

Seuraavaksi kai voisi käydä taas yhden ufoutuneen tilkkupeiton kimppuun ja toinen raitapeittokin olisi vähän niinkuin ajatuksissa. Jostain olen kaivanut hirmuisen virkkuuvimman. Olisi vaikka miten paljon totetettavia ideoita ja intoa. Mutta jospa välillä tekisi niitä keskeneräisiäkin alta pois.



To hell and back

































Jos pelkkä kuvareportaasi ei riitä, voinen selkeyttää tilannetta sen verran, että teimme isomman tytön viimeisenä lomapäivänä pikaisen päiväreken Helvetinjärven kansallispuiston luontopolulle. Itse puistohan sijaitsee Ruovedellä ja tuo Helvetinkolun luontopolku ihan sen pohjoispäässä. Portilla on ulkoravintola/vähän fiinimpi grillikioski, Helvetin portti, josta sai varsin herkullista lähiruokaa. Lapset ihastuivat villiskaburgereihinsa ikihyviksi. Liha oli kuulemma ihan huippuhyvää. Minä tilasin lankkuperunat, joihin listan mukaan olisi kuulunut salaatti, mutta sain sitten tosiaan lankkuperunoita. Pelkkiä lankkuperunoita... Olivathan ne hyviä, mutta... No, miehen annoksessa oli onneksi reippaasti vihreää, joten närpin siitä. Kysellessämme annokseni vihreiden perään palvelu oli  hymytöntä ja mitäänsanomatonta. Kirjaimellisesti mitäänsanmatonta... No, kyllä tuollakin annoksella sen lyhyehkön polun läpi käveli. Ai niin, erikoismainintana sanottakoon, että missään kioskilla en ole nähnyt noin kalliita Pätkiksiä. Kehotin lapsia nauttimaan, koska tuskin enää ikinä niin arvokasta pikkupatukkaa tulevat löytämään.

Syömisen jälkeen suuntasimme sitten itse luontopolulle ja se oli kyllä kokemisen arvoinen kierros. Juuri sopivan mittainen nuorimmallekin (5 vee) kävelijälle. Metsässa oleminen on aina metsässä olemista eli rentouttavaa. Ranta, itse kolu ja näköalatasanne oivat todellakin näkemisen arvoiset. Meillä nuorimmaiselle suurin ihme oli kuitenkin suo. Se, miten käden saatoi täyttää vedellä, kun painoi kämmenselän rahkasammaleeseen.

Erityisen mukavaa oli, että retkelle saattoi ottaa koiran mukaan (ja noita nelijalkaisia oli sitten muillakin seuranaan) eikä tarvinut keksiä elikolle hoitopaikkaa. Hauvalla näytti olevan hauskaa ja nuremman tytön villisikaburgerin pihvinjämät näyttivät maistuvan koirallekin.

Olen kovasti kotimaanmatkailun puolestapuhuja ja tälläiset kohtuukustannuksin lähialueelle suuntautuvat retket ovat oikein mukavia. Pitänee kaivella taas kartaa esiin ja tutkia lähiympäristön muta vastaavia retkipaikkoja. Jospa joku viikonloppu tekisi vielä päiväretken.

tiistai 9. elokuuta 2016

Kesä



Tämä kesä, tai ainakin loma- aika alkaa olla ohitse. Vielä ovat elämättä elokun tummat yöt ja appelsiinikuutamo. Mutta on uitu, setvitty yhden ihmisen elämää ja esineistöä, mökkeilty, käyty huvipuistossa ja jopa museossa. Ihana, ihana Näsilinna, Milavida, joka oli niin kaunis, että lapset vaativat päästä sisäpuolelle katsomaan, olisiko se yhtä kaunis sieltäkin. Oli se, mykistävän kaunis ja kiehtova. 

Yhden ikuisuusprojektin käsityöpuolelta sain valmiiksi ja unohdin autuaasti kuvata ja nyt se on jo matkustanut toiseen maahan. Toista olen aloitellut. Se on kyllä ikuisusprojektiksi edistynyt melkoisen hyvin. Lanka tosin uhkaa loppua kesken... Kolmas ikuisuusprojekti (aka peittoprojekti sekin) on suunnitteilla. Ja neljäs on edelleen kesken. Mistähän tämä peitonvirkkausinto on kaivautunut?

Kesän remonttisaldo jäi varsin laihaksi, mutta tärkeäksi. Enää ei tarvitse jännittää, uskaltaako astianpesukoneen käynnistää ja jos uskaltaa, menevätkö vedet sinne minne pitää vai löytyvätkö lavuaarista. Talon vimeinenkin alkuperäinen viemäri on nyt uusittu. Nyt kulkee likavesi ja koirankin peseminen on helpompaa kun lattiakaivo vetää eikä vain kerä uima-allasta ympärilleen. Onni koostuu pienistä asioista kuten toimivasta viemäröinnistä.

 Itselleni kesä jää mieleen kesänä, jolloin maailmasta katosiva heinäsirkat. Yhtäkkiä niiden siritystä vain ei enää ole olemassa. Ja kylla, pakko tunnustaa, että tuota ääntä kaipaan ja kuuntelisin mielelläni. Mutta minkäs teet. Elämä on luopumista.


lauantai 2. heinäkuuta 2016

Värisilmässä karsastusoireita

Eilen iski yhtäkkiä tietoisuus tarpeesta virkata takapihalle se päiväunipeitto aikataululla "eilen ois ollut hyvä olla valmiina". Joten ei kun Woolit laatikoista esiin, Tuulen viemää Netflixistä pyörimään ja Ravelrystä tuollainen v-stich-malli tulostimesta ulos. Aika pian alkoi arveluttaa, kun jotenkin ei vain toiminut. Siinä vaiheessa, kun totesin, että nyt voittaa uni, totesin myös onnistuneeni tavoittamaan sellaisen rumalla tavalla vanhanaikaisen revontulipaidan värimaailman virkkuutyöhöni. Jotta hell no. Purkuun meni. Hetken mietityäni totesin, että Woolin värikartta ei välttämättä ole tuohon malliin ihan osuvin ja että oikeastaan Wool on pikkuisen turhan lämmintäkin kesäpäivän torkkupeitettä ajatellen. Jotta nyt revontulet odottavat purkua.

Päivällä intouduin kaivelemaan huoneen nurkasta löytynyttä puuvillalankoja sisältävää nyssykkää ja sen värimaailmasta löytyi jo paljon koskettavampia sävyjä. Purin yhden harjoitelman, sidoin sen pätkät peräkkäin ja kokeilin, miltä tuonkaltainen väritys toimisi tuossa mallissa. No, ainakin paremmin kuin edellinen (värit ovat kuvassa hiukan sinne päin, koska keinovalo on keinovaloa). Sitten kun Wales oli kaatanut Belgian (olen pelottavassa määrin seurannut viime päivinä futista ihan vapaaehtoisesti), olinkin jo ilokseni havainnut, että Dropsilla on sopivasti puuvilla-ale ja naputellut puolitoista kiloa Parisia ostoskoriin. Hiukan tuo määrän riittävyys arveluttaa mutta katsotaan, miltä näyttää, kun saan homman alkuun kunnolla. Niin ja tuon tummimman sävyn korvasin violetimmalla värillä ja tilasin myös ihan vaaleita pastellisävyjä kontrastia tuomaan. Jotta nyt sitten siirryn postilaatikon alle odottamaan lankalähetystä, että pääsisin aloittelemaan peittoprojektia. Pari muuta keskeneräistä peitettä olisi kyllä odottamassa, mutta jospa mietin niitä syksymällä.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kesämoodissa

Meillä on heittäydytty normaaliin kesämoodiin vaihteen vuoksi. Huomaan muuttaneeni ulos aina sään salliessa. Terassi on kovassa käytöss ja lepotuolit on pehmustettu lojumiseen sopiviksi. Kaiteilla liehuu jatkuva pyyhenäyttely ja sisätilat on koristeltu hiostavina jalasta riisutuista sukista ja uikkareista, päästä pois heitetyistä lippalakeista. Eteisestä saa melkein lapioida hiekkaa.

Tänään otin ensimmäise viralliset päiväunet takapihalla aurinkovuoteessani, varjon alla. Ensi talvena voisin tehdä tuohon päikkäripeiton. Ei minulla kylmä ollut, mutta kärpäset ahdistelivat liikaa. 

Jostain syystä tämä yleinen ulkoilmaelämä aiheuttaa sisätiloihin normaaliakin pahemman kaaoksen. Koska kukaan ei viihdy sisällä, kengät saavat olla vapaasi pitkin eteistä, matot rutussa ja sanomalehdet siellä, mihin ne on pelastettu terassilta sadekuuron yllättäessä. Sellainen kodikas kesäkaaos on valannut talon.

Jotenkin talo on sellainen, että tuo kaaos ei lopulta ole huono asia. Tuntuu, että seinät nauttivat auringosta yhtä lailla kuin mekin. Että talo hyrisee hiljaa kuunellessaan vesisodan ääniä pihalta ja avaa ovensa mielellään ulkoilmalle. Syksyn tullen talo saa meidät taas sisälle. Asumaan, lämittämään ja toivottavasti myös siivoamaan ahkerammin. Mutta nyt sisällä pitävät valtaa uimareissukassit ja tiskipöytä täyttyy vesipulloista. Lattioilta löytyy kesken juoksun jalasta potkittuja varvastossuja.



sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Lumme piilosilla

Tänään uimarannassa tuli yhtäkkiä mieleen, että lumpeet alkavat varmaan jo vähitellen olla kukassa. Kävelin rantaa pitkin ja löysin vain lehtiä. Sitten astuin rantakivelle, kyykistyin ottamaan kuvaa pohjan juurakosta ja kääntäessäni päätäni totesin, että kyllä ne nähtävästi kukkivatkin. Ainakin yksi kukka oli päättänyt piiloutua töyrään alle uteliailta. 

Ja kyllä. Parhaita asioita elämässä ovat ne pienet asiat ja pienet ilonaiheet. Se kun jotain kaunista löytyy ihan odottamattomasta paikasta. Tuo pikkuinen lumme toi mukanaa ihan uskomattoman onnen ailahduksen.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Käsitöistä

Isä toi minulle pari päivää sitten mummuni vanhan lankarullatelineen. Tai en minä ihan varma ole onko se mummun vai vielä vanhempi. Mummulan peruja kuitenkin. Sitä katsellessa alkoi mietityttää käsitöiden teon merkitys minulle ja vaikka mummuillenikin. Minun ikäpolvelleni käsitöiden tekeminen on harrastus, mummujeni sukupolvelle käytännön sanelema pakko. Jos joku perheessä tarvitsi sukat tai villaneuleen, oli jonkun moiset tehtävä, ja perheen äitihän se yleensä niitä sitten kutoi. 

Oma käsityöharrastukseni on kyllä ollut osaksi ihan käytännön pakkoa. Olen sen verran poikkeuksellisen kokoinen, että sopivien vaatteiden löytäminen on välillä melkoisen tuskan takana, joten pakko on ollut hyvä opettaja. Ja äiti tietenkin myös. Äiti kun ompeli meille lapsille melkein kaikki vaatteet, koska ostettuna ne olisivat tulleet ihan hurjan hintaisiksi. Nykyisinhän tämäkin on kääntynyt ihan päälaelleen. Ostamalla valmista saa vaatteita ihan järjettömän halpaan hintaan ja kankaiden hinnat taas ovat kohonneet niin, että rahansäästöstä ei varsinaisesti voi kotiompelijana puhua,

Mutta asiaan. Toinen mummuni muisteli taannoin, miten hän joutui lastenkodissa kutomaan joka ilta tietyn mittaisen pätkän pitkiin sukkiin ennenkuin sai tehdä mitään muuta. Ja isommilla tytöillä sitä sukkaprojektia riitti, kun pienillekin jonkun piti kutoa ne sukat. Vielä muutama vuosi sitten mummu kutoi sukkia sellaisella vauhdila, että en osaa edes haaveilla sellaisesta nopeudesta. Mummu myös sanoi, että hän ei oikein ikinä oppinut mitään seura- tai korttipelejä, koska aina kun talossa oli vieraita ja aikaa istahtaa, hänellä oli kädessään kudin. Aina joku perheestä tarvitsi jotain. Joskus kun tilkkuilijat yrittivät houkutella mummua harrastamaan tilkkutöitä, vastaus oli melko tyly joskin ymmärrettävä. Mummun ikäpolvi on "harrastanut" tilkkutöitä käytännön pakosta niin paljon, että suurin harrastusviehätys lienee mennyt jo silloin pahimpaan pula-aikaa, kun jokainen pienikin kangaspala piti laittaa talteen ja hyötykäyttöön.

Itse leikkelin viime talvena useamman kerän trikookudetta huonoksi menneistä vaatteista. Leikkasin pari puhkihiutunutta Marimekon paitaa, läjän miehen entisiä mustia t-paitoja, miehen ruskeanharmaan pyjamapaidan, jonka joskus ostimme tytön kanssa isänpäivälahjaksi, minun pehmoisia, ruskeita toppejani... Ja ajattelin, että niistä ei taatusti mitään silmälle kaunista enää tule. Pari päivää sitten aloin letitellä kuteita mattoa varten ja kuin taikaiskusta värit yhtäkkiä alkoivat viihtyä toistensa seurassa. Vielä kun letittelin mustat erilliselle palmikolle, värit pääsivät kunnolla oikeuksiinsa. Mukavinta työssä on se, että noista kankaista tulee lämpimiä muistoja, iloja ja suruja, ihan niinkuin niistä vanhanajan räsymatoista, joihin oikeasti kudottiin suvun historia. 

Minä palmikoin ja ompelen koiralle unimatoksi aika pientä pätkää perheemme historiasta, mutta sekin tuntuu mukavalta. Tavallaan jatkaa sitä ikiaikaista käsityöperinnettä, vaikka ei olisi edes pakko, ihan silkasta tekemisen ja luomisen ilosta. Koska varmasti se valmis työ sai ennenkin tekijänsä ilahtumaan, vaikka tekemisen syy on muuttunut aikojen kuluessa. 



sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Kesä!



Ensin tuntui, että ruskeaa, ankeaa ja viileää jatkuu ja jatkumistaan ja sitten se yhtäkkiä loppui ja tuli kesä, vihreys ja kukinta. 

Pikkuneitikin sai oman kukkamaansa. Sitä suunniteltiin hartaasti ja monen monta kertaa pyörimme yhdessä pihassa miettien sopivaa sijoitupaikkaa. Lopulta pienen merenneidon kukkamaa tehtiin sivupihalle, karhunvatukoiden hienoiseen varjoon. Kukat ovat pääosin punaisia tai punalehtisiä ja valitsin maahan lajikkeita, joka eivät varsinaisesti vaadi suoraa auringonpaistetta. Itse asiassa iso osa on tytön ehdotuksia, jotka sattuivat olemaan sopivia tuohon paikkaan. Maahan tuli pari unikkoa, tummanpunainen särkynytsydän, punainen jaloakileija, keltalehtinen kuunlilja, kotkansiipiä, keijunkukkia, kuukausimansikkaa ja punaisia ja vihreitä käenkaaleja. Syksyllä upotamme maahan vielä punaisia tulppaaneja ja kuulemma myös jotain muita sipulikasveja. Niistä neuvottelemme sitten myöhemmin.. 

Jotenkin tuon pienen puutarhurin into on ihan valtavan hellyyttävää. Kukkia hoidetaan suurella tarmolla, niiden nimet tulevat suuremmin miettimättä ja niitä pitää silitellä ja niille pitää jutella. Ilmeisesti puutarhahulluus kulkee kromosomeissa.

Pikkumaahan tulee myöhemmin vielä viimeisenä silauksena betonista raparperinlehtivati. Kunhan nyt saamme hankittua betonia sen verran. Yhdessä pitää kuulemma tehdä, joten yhdessä teemme. Raparperinlehdet vain alkavat olla niin jättimäisiä, että pitänee keksiä jokin tapa rajata valoksen koko kauniisti järkevään kokoluokkaan.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Aurinkoa



Viikonloppu oli lopultakin ihanan lämmin ja aurinkoinen. Vanha niveleni ovat protestoineet ankarasti koleudesta ja välillä olen ymmärtänyt hyvinkin selkeästi, miksi reumatismia on kutsuttu luuvaloksi. Se särky tosiaan vihloo luissa. Tai eihän minulla mitään varsinaista reumaa ole, vain reumaattiseksi tulkittavaa särkyä. Mutta riittää hyvin sekin... Mutta nyt, ah ja autuus, olen taas liikkunut likipitäen ketterästi, kun lämpö on voidellut niveliä.

Lauantaina kävimme katsomassa vaihteen vuoksi vanhempia ranskalaisia kaunottaria, kun Ranskalainen visiitti järjestettiin taas lähistöllä. Jotenkin nuo vanhemmat autot aiheuttavat minulle lämpimiä ailahduksia sydänalassa. Tulee mieleen lapsuus ja sedään keinuva sitikka, jonka kyydissä tuli monesti istuttua.

Tänään kävimme aamusta puutarhalla ja iltapäivästä eväsretkellä suosikkirannallamme. Siitä vain pitää nauttia näin keväisin. Heti kun ilma ja vesi lämpiävä, rantavesi alkaa muistutaa hernekeittoa ja se siitä uimisen ilosta. Mutta nyt kun vesi on vielä vilpoista eikä levä ole ehtinyt kasvaa, pääsee nauttimaan matalasta hiekkaisesta rannasta täysin rinnoin.

Sieltä puutarhalta tarttui mukaan paitsi kuvan kesäkukkia, myös jokunen perenna. Osa korvaamaan viime talven lumettoman pakkaskauden tuhoja. Minulla tuhoutuneiden listalla on mm. krookuksia, narsisseja, syysvuokot, valkoinen särkynytsydän, erinäisiä kivikkokasveja ja maksaruohoja, keijunkukkia, kaikki bellikset, kurjenpolvia, unikot, oletettavasti maahan istutetut kärhöt, valkoinen väriminttu,,, Ihan mahdottoman paljon kasveja kuoli. Mutta nyt nappasin mukaani korvaavia kasveja, mm. sen valkoisen särkyneensydämen ja unikkoja, kurjenpolven ja keijunkukkia. Toivottavasti ensi talvi olisi pikkuisen lempeämpi. 

Kesäkukkiin tuli jonkinmoiseksi väriteemaksi  tuollainen tummasävyisyys. Amppeliksikin hankin keijunmekon. Nuo kirjava petuniat veivät huomioni ja sydämeni ensiksi ja niiden seuraksi piti ostaa vielä yksi musta versio ja vastapainoksi sitten vaaleita markettoja ja muita hentoisempia sävyjä.Toisessa laatikossa on vielä valkoisia neilikoita ja sinisiä ja valkoisia lobelioita täytekasveiksi. Ehkä noista kauniit istutukset syntyvät. Etenkin, jos suklaakosmokseni suostuvat kellarissa vietetyn talven jälkeen kasvamaan änäkin kesänä. (Nuo samettikukat pääsevät harjoittamaan luontaista tuholaistorjuntaa kasvihuoneeseen.)

Pikkuapurin kanssa valitsimme vielä kukkia hänen omaan maahansa, jossa teemana tulee olemaan pienen merenneidon puutarha. Siinähän oli vain punaisia kukkia ja niitähän hankimme. Mutta palataan siihen aiheeseen, kun saan päätettyä maan tarkemman sijainnin ja pohjat kuntoon. Meillä on ollut hirmuisen mukavaa suunnitellessa. Vielä tosin pitäisi saada aikaiseksi raparperinlehdestä linnuille uima-allas.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Hunajaa...



Uusimmassa Knittyssä oli huivi, jonka peruskuvio nappasi heti mukaansa. Ts. Liquid honey shawl. Sattuipa vielä niin sopuisasti, että kyseinen malli oli yksinkertaistakin yksinkertaisempi ja sopi siis aivan loistavasti seuraksi, kun katselen sarjoja ja dokumentteja iltaisin läppäriltäni. Neljä kerrosta ja oikeastaan hankalillimmaankin neljä silmukkaa, joita toistetaan niin pitkään kuin lankaa tai intoa riittä. Tai no, alkuperäisessä ohjeessa kyllä oli tuollainen kolmiokuvio reunassa, mutta koska en suuremmin mieltynyt siihen, kudoin reunaan muutaman kerroksen sileää oikeaa ja sen jälkeen pari toistoa tuota rei'itysosuutta ja nätti tuli.


Lanka on ohutta sukkalankaa, jonka vyöte on kadonnut jonnekin. Hyvin tiukkakierteistä villasekoitetta ja mukavaa kudottavaa. Joskus taisin tilata Titityystä. Mutta joka tapauksessa sitä meni ehkä vähän alle 90 g. Knipron vaihtopäiset pyöröpuikot olivat kokoa 3 tai 3,5, tosin tässä puikkokoko ei niin ratkaise, kunhan se ei ole liian pieni eli huivi ei laskeudu. 

Ai niin. Jos joku viisaampi osaa kertoa, miten tuo nirkkoreuna tehdään? Se meni minulta kyllä ihan totaalisen hoomoilasosastoksi, kun yritin hetken. 


torstai 12. toukokuuta 2016


Vähän on ilmoja pidellyt. Ja väsymys vaivannut. Toisalta ole kaivanut sormeni multaan ja syvälle. Viimeöinen kylmyys tosin aiheutti tarpeen pukea puita ja pensaita harsoihin, mutta ehkä nuo jo huomenissa uskaltaa poistaa. Toisaalta niin suuri osa pihan puista ja pensaista kukkii, että kaikkien suojaaminen menisi jo ylettömän hankalaksi. Joten sormet ristissä jatkossa...

Joku päivä pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja siivota piha kunnolla. Ryönä on katsonut parhaaksi levittäytyä. Vielä tarpeellisempaa raivaus olisi oven sisäpuolella. Etenkin kun kesä ja hiekkakinokset ovat vasta tulossa... Jostain syystä kaos on karannut harvinaisen pahasti käsistä. Meillä ei enää ikinä ole koti minkäänmoisessa kuvauskunnossa. Viisivuotias tornadomme potee voimallista luomiskautta, mikä tarkoittaa sitä, että asunto on täynnä nuoren taiteilijan maalauksia ja töitä varten silputtua paperia ja yleensäkin kaikki irtain kirjaimellisesti lainehtii ympäri asuntoa. Kukapa sitä työpöydän vieressä ilmaisuntarevttaan loputtomiin tydyttäisi. Tuskaanuin jo paperinkulutukseen niin, että poikkesimme mökkireissulla paperia kiloittain myyvässä kaupassa ja ostimme seirsemän (7) kiloa paperia. Jos niillä hetken selviäisi...

Muta tulisi jo oikeasti kesä ja lämmin ja kesäkukka-aika. Sitä ennen olisi ehkä syytä koulia nuo kukkien taimet. Jospa vaikka tänä vuonna ruukuissa olisi osin ihan itse kasvatettuja kukkia. No, jos ei ole niin puutarhat onneksi myyvät... Gladioluksen sipulit olivat kellarissa nekin kuivahtaneet. Mies kävi pyöräretkellä tyhjentämässä paikallisen Tokmannin gladioluksen sipuleista. Onneksi toisessa pussillisessa oli ihania purkkapinkkejä versioita.