keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kesämoodissa

Meillä on heittäydytty normaaliin kesämoodiin vaihteen vuoksi. Huomaan muuttaneeni ulos aina sään salliessa. Terassi on kovassa käytöss ja lepotuolit on pehmustettu lojumiseen sopiviksi. Kaiteilla liehuu jatkuva pyyhenäyttely ja sisätilat on koristeltu hiostavina jalasta riisutuista sukista ja uikkareista, päästä pois heitetyistä lippalakeista. Eteisestä saa melkein lapioida hiekkaa.

Tänään otin ensimmäise viralliset päiväunet takapihalla aurinkovuoteessani, varjon alla. Ensi talvena voisin tehdä tuohon päikkäripeiton. Ei minulla kylmä ollut, mutta kärpäset ahdistelivat liikaa. 

Jostain syystä tämä yleinen ulkoilmaelämä aiheuttaa sisätiloihin normaaliakin pahemman kaaoksen. Koska kukaan ei viihdy sisällä, kengät saavat olla vapaasi pitkin eteistä, matot rutussa ja sanomalehdet siellä, mihin ne on pelastettu terassilta sadekuuron yllättäessä. Sellainen kodikas kesäkaaos on valannut talon.

Jotenkin talo on sellainen, että tuo kaaos ei lopulta ole huono asia. Tuntuu, että seinät nauttivat auringosta yhtä lailla kuin mekin. Että talo hyrisee hiljaa kuunellessaan vesisodan ääniä pihalta ja avaa ovensa mielellään ulkoilmalle. Syksyn tullen talo saa meidät taas sisälle. Asumaan, lämittämään ja toivottavasti myös siivoamaan ahkerammin. Mutta nyt sisällä pitävät valtaa uimareissukassit ja tiskipöytä täyttyy vesipulloista. Lattioilta löytyy kesken juoksun jalasta potkittuja varvastossuja.



sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Lumme piilosilla

Tänään uimarannassa tuli yhtäkkiä mieleen, että lumpeet alkavat varmaan jo vähitellen olla kukassa. Kävelin rantaa pitkin ja löysin vain lehtiä. Sitten astuin rantakivelle, kyykistyin ottamaan kuvaa pohjan juurakosta ja kääntäessäni päätäni totesin, että kyllä ne nähtävästi kukkivatkin. Ainakin yksi kukka oli päättänyt piiloutua töyrään alle uteliailta. 

Ja kyllä. Parhaita asioita elämässä ovat ne pienet asiat ja pienet ilonaiheet. Se kun jotain kaunista löytyy ihan odottamattomasta paikasta. Tuo pikkuinen lumme toi mukanaa ihan uskomattoman onnen ailahduksen.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Käsitöistä

Isä toi minulle pari päivää sitten mummuni vanhan lankarullatelineen. Tai en minä ihan varma ole onko se mummun vai vielä vanhempi. Mummulan peruja kuitenkin. Sitä katsellessa alkoi mietityttää käsitöiden teon merkitys minulle ja vaikka mummuillenikin. Minun ikäpolvelleni käsitöiden tekeminen on harrastus, mummujeni sukupolvelle käytännön sanelema pakko. Jos joku perheessä tarvitsi sukat tai villaneuleen, oli jonkun moiset tehtävä, ja perheen äitihän se yleensä niitä sitten kutoi. 

Oma käsityöharrastukseni on kyllä ollut osaksi ihan käytännön pakkoa. Olen sen verran poikkeuksellisen kokoinen, että sopivien vaatteiden löytäminen on välillä melkoisen tuskan takana, joten pakko on ollut hyvä opettaja. Ja äiti tietenkin myös. Äiti kun ompeli meille lapsille melkein kaikki vaatteet, koska ostettuna ne olisivat tulleet ihan hurjan hintaisiksi. Nykyisinhän tämäkin on kääntynyt ihan päälaelleen. Ostamalla valmista saa vaatteita ihan järjettömän halpaan hintaan ja kankaiden hinnat taas ovat kohonneet niin, että rahansäästöstä ei varsinaisesti voi kotiompelijana puhua,

Mutta asiaan. Toinen mummuni muisteli taannoin, miten hän joutui lastenkodissa kutomaan joka ilta tietyn mittaisen pätkän pitkiin sukkiin ennenkuin sai tehdä mitään muuta. Ja isommilla tytöillä sitä sukkaprojektia riitti, kun pienillekin jonkun piti kutoa ne sukat. Vielä muutama vuosi sitten mummu kutoi sukkia sellaisella vauhdila, että en osaa edes haaveilla sellaisesta nopeudesta. Mummu myös sanoi, että hän ei oikein ikinä oppinut mitään seura- tai korttipelejä, koska aina kun talossa oli vieraita ja aikaa istahtaa, hänellä oli kädessään kudin. Aina joku perheestä tarvitsi jotain. Joskus kun tilkkuilijat yrittivät houkutella mummua harrastamaan tilkkutöitä, vastaus oli melko tyly joskin ymmärrettävä. Mummun ikäpolvi on "harrastanut" tilkkutöitä käytännön pakosta niin paljon, että suurin harrastusviehätys lienee mennyt jo silloin pahimpaan pula-aikaa, kun jokainen pienikin kangaspala piti laittaa talteen ja hyötykäyttöön.

Itse leikkelin viime talvena useamman kerän trikookudetta huonoksi menneistä vaatteista. Leikkasin pari puhkihiutunutta Marimekon paitaa, läjän miehen entisiä mustia t-paitoja, miehen ruskeanharmaan pyjamapaidan, jonka joskus ostimme tytön kanssa isänpäivälahjaksi, minun pehmoisia, ruskeita toppejani... Ja ajattelin, että niistä ei taatusti mitään silmälle kaunista enää tule. Pari päivää sitten aloin letitellä kuteita mattoa varten ja kuin taikaiskusta värit yhtäkkiä alkoivat viihtyä toistensa seurassa. Vielä kun letittelin mustat erilliselle palmikolle, värit pääsivät kunnolla oikeuksiinsa. Mukavinta työssä on se, että noista kankaista tulee lämpimiä muistoja, iloja ja suruja, ihan niinkuin niistä vanhanajan räsymatoista, joihin oikeasti kudottiin suvun historia. 

Minä palmikoin ja ompelen koiralle unimatoksi aika pientä pätkää perheemme historiasta, mutta sekin tuntuu mukavalta. Tavallaan jatkaa sitä ikiaikaista käsityöperinnettä, vaikka ei olisi edes pakko, ihan silkasta tekemisen ja luomisen ilosta. Koska varmasti se valmis työ sai ennenkin tekijänsä ilahtumaan, vaikka tekemisen syy on muuttunut aikojen kuluessa.