torstai 30. heinäkuuta 2015

Kirkkotaiteesta




Naantaliin päin ajellessamme poikkesimme Rymättylässä takoituksena vain selailla nettiä ja etsiä ruokapaikka Naantalista. Sopiva parkkipaikka löytyi hautuumaan viereltä ja pienempi tyttö halusi käydä siellä pikkuisen katselemassa. Itse rekisteröin myös vanhan kirkon ja kun se sattui olemaan auki, nuorempi neito vaati ehdottomasti päästä sisälle tutustumaan sen näkymiin. 

No, minä olin sen varttitunnin, minkä kirkossa vietimme melkoisen hämmennyksen tilassa. Jostain syystä noiden vanhojen kirkkojen maalaukset ja veistokset ovat ilmaisuvoimassaan ja upeudessaan vailla vertaa. Minä en ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, erosin kirkosta jo vuosia sitten, mutta noiden vuosisatoja sitten maalattujen ja veistettyjen kuvien kyky välittää pyhyyttä ja hartautta, yksinkertaista uskoa, on jotain sellaista, mitä näkee hyvin harvoin. Voisin istua katselemassa maalauksia vaikka maailman loppuun.

Jotta taiteilijat ovat tosiaankin osanneet välittää sen, mitä on pitänytkin. Saada ihminen lumouksen ja ihmetyksen tilaan. Jotenkin tuo yhdistelmä karuutta ja koreutta iskee ainakin minun aisteihini vahvemmalla voimalla kuin moni muua asia. Nuo pelkistetyt, pikkuisen kömpelöt kuvat puhuttelevat paljon voimallisemmin kuin mikään myöhempien vuosisatojen taidesuunta nykypäivän käsitetaidetta lukuunottamatta. Hassua huomata olevansa taiteen kuluttajana näin äärilaitojen ystävä.

Itse kirkko huokuu ikiaikaista ja vastaansanomatonta voimaa paksuine seinineen ja korkealle nousevine holveineen. Lapset todennäköisesti alkavat olla sitä mieltä, että äidillä viiraa pikkuisen päästä, mutta oikeastaan haluaisin käydä kurkistamassa myös lähiympäristön keskiaikaisiin kirkkoihin. Niitäkin kun riittäisi ja osa on tarkastamatta. Voisihan sitä uskonnottomaksi itseään kutsuva ihminen kesänsä huonomminkin käyttää kuin kirkkoja kiertelemällä. 

Mieluusti kävisin myös Tyrväällä Pyhän Olavin kirkossa. Edellisellä kerralla tuhopolttaja ei ollt vielä ehtinyt tehdä tuhtyötään, näkisin mielelläni, miltä remontoitu kirkko näyttää. Sukuni penkkiä sieltä ei tosin taida enää löytyä. Ainakan sitä, jossa sukulaiseni muinoin istuivat soudettuaan melkoisen matkan pyhäaamuna.


Pikkupiipahdus lounaisrannikolla

 


 

Teimme pikaisen minilomapipahduksen Turkun ja saaristoon. En aio rasittaa millään kummemmilla lomavuodatuksilla, mutta sen verran voin todeta, että oli mukavaa. Turussa kävimme ihan peruspiipahdukset lasten kanssa (linnakäynti äänestettiin kumoon) ja ajelimme illaksi ja yöksi Paraisille Villa Raineriin nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta meren äärellä. Niin ja hyvästä ruoasta ja mukavasta palvelusta. Olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Seuraavana päivänä ajoimme lyhyemmän rengastien ja palasimme Naantalin kautta kotiin. Sää suosi ja saaristo oli ihana. Minä rakastan merta. Ilmeisesti lapsenikin rakastavat. Ainakin isompi ilmoitti aikovansa muuttaa saaristoon asumaan aikuisena, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Ihan hyvät perusteet.

Niin ja sitä merta ja taivasta... Mieluusti olisin poikennu myös Seilin saarella, mutta se olisi ehkä ollut turhan raskas vierailupaikka lasten kanssa. Toisella kertaa sitten.



maanantai 27. heinäkuuta 2015

Punainen

Sateinen kesä on tavallaan jättänyt puutarhankin oman onnensa nojaan. Aamulla ja illalla käyn aukomassa ja sulkemassa kasvihuoneen luukkuja, mutta muuten normaali puutarhaelämä on jäänyt vähän vähälle. Kasvit kyllä rehottavat isompina kuin koskaan, mutta jotenkin niistä(kään) nauttiminen ei jatkuvassa sateessa ole ollut samanlaista kuin lämpöisinä, aurinkoisina kesinä. Kukat nyt vain ovat pihalla ja minä sisällä. Useimmat eivät ehdi edes kunnolla kukkaan, kun sade jo piiskaa kukintoja irti. 

En tiedä. Hiukan hirvittää tuleva syksy. Toivon, että se pahin musta vaihe jäisi edes kohtuullisen mittaiseksi, kun kesän valohoitokausi tuntuu jäävän kovasti lyhyeksi. Jos nyt elokuu ei meitä yllätä.

Tänään linnasta palattuamme otin kuitenkin kameran kassista ja kävin kuvaamassa pihan punaisia kukkijoita. Niin ja kirsikoita myös. Suklaakirsikka on tehnyt ensimmäistä kertaa ihan kunnollisen sadon. Valitettavasti vain räksänpahukset ovat myös huomanneet mehukkaat marjat... Olen minä silti muutaman kypsän marjan saanut pitää maistiaisiksi. Vanhempien kirsikoiden sadosta en tiedä. Alkukesästä näytti siltä, että sato olisi taas valtava. Nyt en ole enää ihan varma. Ilmeisesti kirsikat eivät oikein jaksa kypsyä, kuivuvat ja putoavat pois. Ikävää...


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kuvapari

 

Kävimme tänään retkellä. Hämeen linnassa. Otin minä niitä perusturistikuviakin. Lapset seisomassa milloin minkäkin edessä, mutta niitä lienee nähty. Kuvitukseksi tyydyn lisäämään kuvaparin valosta ja pimeydestä. Holvit suorastaan pakottivat kaivamaan kameran esiin ja tornissa valon ja pimeyden raja oli upea.

Noloa muuten tunnustaa, että vaikka olen viettänyt ison osan elämääni Hämeenlinan lähistöllä ja kyläillyt kaupungissa ahkerasti, kävin nyt vasta ensimmäisen kerran linnassa. Asiaan toki vaikutti se, että lapsuusaikani linna taisi viettää remontissa eli sinne ei edes päässyt ja myöhemmin sitten tyydyin ulkopuolen ihmettelemiseen. Mutta vihdoin sisäpuolikin on nähty. Melkein 46 vuotta siihen meni...

Rosoista kauneutta riitti, voisin tuijottaa patinoituneita kiviä ja tiilipintoja loputtomiin. Ainoa negapuoli oli omituinen haju ja hapenpuute. Sekä minulle, että isommalle tytölle tuli linnassa oikeasti huono olo. En ymmärrä. Jouduimme käymään ulkona hengittelemässä muutamaan otteeseen, että olo helpotti.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Kirpparionnea

Ostin jo lopputalvesta keittiöön uuden lampun. Ne Ikean jättituutit vain alkoivat ärsyttää liikaa, halusin jotain pienempää ja kevyempää. Vihdoin keksin, että pienet retrolamput olisivat saarekkeen päällä oikein somat. Sellaiset, joista yksi on ollut lastenhuoneen valaisimena. Ja kas, maailmankaikkeus kuuli ja löysin saman tien nettihuutokaupasta pikkulampulle parin. Ja nyt ne ovat katossa ja oikein kauniit. Vielä kun joku ihan oikeasti ottaisi asiakseen laittaa keittiön kunnolla järjestykseen. Jospa joku päivä, viime aikoina olemme olleet kotona hiukan vähänlaisesti. Toisaalta, ehtii sitä myöhemminkin. Nautitaan nyt niistä satunnaisista auringonpaisteista täysin rinnoin ja nimenomaan ulkoilmassa. Edessä on kuitenkin pitkä ja pimeä syksy ja paljon aikaa pitää sadetta sisällä.
 



Pitää kai minun esitellä viikonlopun makasiinikirppiksenkin löytöosastoa. Kaikenkokoiset rasiat ja matkalaukut ovat ehdoton heikkouteni. Ja langat. Nähtävästi myös kirjontalangat... Alimman kuvan nimi voisi hyvin olla hamsterin toteutunut haave. Tuo pikkuinen pahvisalkku on alkujaan ensiapulaukku, aika sopivan kokoinen vaikka noiden kirjontalankojen säilyttämiseen. Ja kirjontalangat taas. No, ehkä minä kykenen lahjoittamaan niistä nipun kirjontaa aktiivisesti harrastavalle, tosi taitavalle anopilleni. 

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Urjalan asemalla



Tänään huomasin Facebookissa kaverini jakaneen ilmoituksen Urjalan asemalla järjestettävästä lasten taidetapahtumasta. Paikalla on makasiinikirppis ja pihalla oli työpajapisteitä ja peräkonttikirppis. Joten ehdotin miehelle pikaekskursiota sukuni synnyinmaille ja sinne siis ajelimme. Sää suosi, lasten mielestä pallojen huovuttaminen oli huippuhauskaa, samoin korujen kasaaminen huovutuksista. Lopuksi vielä ohjelmassa oli kesäkranssin tekeminen luonnonkukista. 

Pakko tunnustaa, että käsite lapsi taisi olla aika venyvä. Aikuisen osallistuivat ihan yhtä suurella innolla askareisiin ja tunnelma oli iloinen ja lämmin. En ihan heti keksi mukavampaa tapaa viettää lauantai-iltapäivää, minä kun pääsin tosiaan tonkimaan sitä kirppistäkin. Lapset julistivat, että eivät aio lähteä kotiin lainkaan, koska asemalla oli niin mukavaa. Lähtivät ne kuitenkin, pienen mökötyksen ja kinaamisen jälkeen. Siinä vaiheessa, kun ne päivän ajan lähistöllä kierrelleet pilvet päättivät alkaa ihan tosissaan thkputella vesipisaroita tapahtumalaisten niskaan. Mutta suosittelen tutustumaan, asemalla oli tosi mukavaa. 

Facebookissa löytyy lisää asiaa asemasta ja sen tapahtumista

Minä sain luvan kurkkia pikkuisen nurkkia. Omaan lapsuuteni, kun kuuluvat aika erottamattomana osana junamatkat lättähatulla Urjalaan mummua ja pappaa tervehtimään. Eipä ollut enää laitureita ja vaihteita jäljellä. Eikä junanlähettäjää kävelemässä aseman edustalla. Pikajunat kulkivat melkoista kyytiä ohitse aidan toiselta puolen. Vähän pääsi välillä haikeus iskemään.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Suhteellisuudentajua etsimässä




Piipahdimme eilen Tampereelle. Mies meni omille menoillee, minä kävin tyttöjen kanssa tarkistamassa, että muumit olivat edelleen laaksossa (ihan kirjaimellisesti). Sen jälkeen poikkesimme välipalalle Amurin Helmeen. Hiukan noloa myöntää, että vaikka kävin vuosikaudet töissä kirjaimellisesti sen naapurissa, en ikinä aiemmin ole saanut itseäni raahattua tuonne sisään. Nyt kun pää on saatu auki, toivon onnistuvani uudelleenkin. 

Sen jälkeen sitten olikin ohjelmassa matkaa historiassa taaksepäin eli astuimme sisään Amurin työläismuseokorttelin rauhaan. Itse olen tainnut tuolla käydä joskus lapsena, enkä siis paljon muista edellisestä käynnistä. Itse olen kuitenkin elänyt aikaa, jolloin yltäkylläisyys ja tavaratulva eivät vielä olleet sellaisessa mittakaavassa kuin nyt, puhumattakaan asumisväljyydestä ym. Huomasin silti itsekin hiljeneväni, kun ajattelin, että ihan oikeasti yhdessä pienessä huoneessa saattoi asua kuusihenkinen perhe, lisänä vielä vuokralainen. Tai se, että niillä paremmin palkatuillakaan työläisillä ei ollut sen suurempia tiloja käytössään. Puhumattakaan siitä, miten vähän esineitä kodeissa oli. 

Lasten mielestä tuntui olevan tosi mielenkiintoista, kun kerroin millä aikakaudella isomummut ja isovanhemmat olivat syntyneet ja eläneet lapsina. Minkä näköistä elämä työläiskodissa silloin oli. Ainakin tuon pienemmän neidin kanssa voisi muutaman vuoden kuluttua uudistaa vierailun, että paikasta jäisi muistijälkiä hieman enemmän.

Museon pihalla kontrasti vanhan ja uuden välillä oli joskus aika räikeä. Välillä mietityttää, että millainen Tampere olisi, jos vanhasta Amurista olisi säilynyt edes vähän enemmän. Tai yleensä vanhaa Tamperetta olisi kohdeltu hiukan hellemmällä kädellä ja säästeliäämmin pahimman purkuvimman aikaan. Onneksi sentään yksi kortteli säästyi muistuttamaan entisestä elämäntavasta.

Vaikka säilyy se jotenkin muutenkin muistoissa, kirjallisuudessa ja kuvissa. Joskus esiteininä muistan ihmetelleeni Rauha S. Virtasen Filmaus seis -kirjaa, jonka päähenkilön perhe muuttaa heti kirjan alussa pois ulkovessojen ja yhteiskeittiöiden Amurista uusin kerrostaloihin jumalan selän taakse Peltolammille. Silloin en vielä jotenkin tajunnut, että tuo kirja ihan oikeasti kuvasi todellisia historiallisia tapahtumia. Tampereen tuntemus oli vielä vähän heikkoa.

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Kun Sarah ei ollutkaan Sarah ja muuta puutarhaeloa

Taas kerran kävi niin, että en saanut mitä tilasin. Viime kesänä ostin kukkapenkkiä uusiessani siihen ihanan jalopioni Sarah Bernhardtin ja olin ikionnellinen, kun se alkoi jo tänä vuonna kasvattaa nuppuja. Aukesivatkin ja ihailin kovasti kunnes korvien välissä alkoi hiukan kolkutella, että eihän tuo ole vaaleanpunaista hörhöpionia nähnytkään. Pienellä googlauksella tunnistin lajikkeen todennäköisesti kuolanpioniksi. Jotta. Edelleen pihalla on Sarah Bernhardtin kokoinen aukko. Tarkoittaako tämä, että minun on tehtävä uusi yritys ja ostettava tänäkin vuonna pionintaimi? Oikeastaan sopiva paikkakin olisi tiedossa. (Tykkään minä silti tuosta hehkuvan pinkistä kuolanpionistakin melkoisen paljon.)

Hiukan huolestuttaa myös se, että miten minun ihanille, valkoisille jalopioneilleni käy. Ehdinkö ollenkaan iloita niiden kermavahtoisesta kukinnasta. Nuppuja olisi valtavasti, mutta jo tiistaiksi on luvattu kaatosadetta. Voi murheen päivä. Pitää toivoa, että edes osa kukista ehtisi aueta näinä satteettomina päivinä. Teltan rakentaminen kukkapenkin ylle lienee pienoista liioittelua. Vai onko se sittenkään? Hmm...  



Muutenkin kukkiminen alkaa vähitellen olla parhaimmillaan ja ensi viikolle ennustettu sadejakso tulee kyllä kukkien kannalta kurjimpaan mahdolliseen aikaan. Niin moni kukka on juuri avautumaisillaan ja olisipa ikävää, jos kasvit lojuisivat pitkin penkkejä sateen kaatamina. Jotta toivonpa, että ennusteet muuttuisivat edes pikkuisen hiljaisemman sateen suuntaan.

Tämä oli se väkisin pintaan pyrkinyt kukkapostaus. Kuvailin tänään pihassa ja jurytin kauneimmat kuvat postaukseen. Kukkien kuvaaminen on yksi puutarhaharrastuksen mukavimmista sivutuotteista. Kaiken muun mukavan lisäksi. Tänäänkin sain taas yhden pätkän kivikkopenkkiä siistiksi ja muutenkin kuntoon. Lienen sanonut tämän aiemminkin, mutta nythän asiasta on ihan tutkimustietoakin. Siis siitä, että rikkaruohojen repiminen on oikeasti hyvin terapeuttista touhua. Aika moni puutarhaihminen lienee havainnut sen jo aiemmin ja ihan empiiristen tutkimusten kautta.

torstai 2. heinäkuuta 2015




Vähän on tämä bloggailu ollut telakalla. On ollut menoja, ulkoilua ja aurinkoa. Lopultakin. Oikein useampana päivänä aurinko on paistanut tosissaan ja ranta kutsunut. Tai ainakin pikkuinen kahluuallas. Tänään oli oikeasti hellettä, kävimme illasta lempirannallani. Vielä ei ollut levää (mikä ei näillä veden lämpötiloilla ole suuri ihme), aurinko paistoi, ranta oli miltei tyhjä (mikä kieltämättä oli ihme), mutta olipa tilaa mellastaa. Tai no, makailla auringossa lehteä lukien. Total blockista ja vaatetuksesta huolimatta taisin käräyttää nilkkani ja osan niskaani. Vaikka kesäkuu oli pääasiassa sateinen, olen onnistunut hankkimaan enemmänkin kuin pientä päivitystä. Tänään meni tosin pikkuisen jo punoituksen puolelle, mutta ei mitään, mitä ei pieni annos kookosöljyä kesyttäisi. Oikeasti olen niin kalpeanahkainen, että minun päivitykseni on lähinnä normaalisuomalaisen tavanomainen ihonväri, mutta kuten tiedämme, kaikki on suhteellista.

Noin yleensä en ole mikään auringonpalvoja, mutta tuolla rannalla voisin lojua päivät päästäni tuijottaen vuorotellen pilvien kulkua taivaalla ja niiden heijastuksia vedestä. Nauttia ihanasta, avoimesta järvenselästä, metsistä ja kuulaasta ilmasta. Siitä mikä on täällä kaikein kauneinta. Jonain päivänä otamme eväät matkaan ja vietämme rannassa useamman tunnin. Ihan vain lojumassa. Mutta tosiaan, tuo on aika lyhyen tähtäimen suunnitelma. Lempirannalleni kun on joka kesä luikerrellut sinileväkäärme ja siitä on tyydyttävä nauttimaan sen aikaa, kun vesi on vielä uimakelpoista.