Valoa

  

Jos joku olisi sanonut, että tänä kesänä tulee vielä hellettä ja valoisaa, en varmastikaan olisi uskonut. Olin jo alistunut kohtalooni, siihen, että tämä kesä oli kylmä ja pimeä. Vaan ei ole, onneksi. Aurinko auttaa ja lataa akkuja, vaikka oma olo on välillä ollut kaikkea muuta kuin valoisa.

Mutta pikkuhiljaa ja vähitellen. Uutisten ja somekeskustelujen lukeminen ei ole ollut omiaan nostamaan mielialaa, mutta pakko kai ihmisen on vain uskoa ihmisiin. Edes joltain osin. Välillä se on kieltämättä hiukan vaikeaa. Mutta, lainaan lopuksi Albus Dumbledorea (tai oikeasti ehkä J.K. Rowlingia, joka kieltämättä onnistui Harry Potter -sarjassa käsittelemään erilaisuuden ja toisten hyväksymisen tematiikkaa harvinaisen hienosti ja hienovaraisesti.)

Happiness can be found even in the darkest of times, when one only remembers to turn on the light

Yritän muistaa pitää omalta osaltani yllä edes pientä valonsädettä pimeässä.

Kesä

Isompi tyttö lähti yökyläilemään tätilään ja pääsi samalla harjoittamaan kaupantätinä toimimisen jaloa taitoa. Minä täydenksin teevarastoni ja pääsin maistamaan tuota Witch Doctorin Dark Roast Chili Saucea. On muuten namia. Riihimäellä sitä saa siskon kaupasta ts. Herkkupuoti Woimasta Hämeenkadulta. Meillekin sitä oli purkki varattuna, mutta lahopäät unohtivat, tietty. Mutta eiköhän tuo meitä odota.

Rantailuintokin on hiukan palannut lämpimien säiden myötä. Hiukan tosin harmittaa, että lämpöiset antoivat odottaa itseään näin kauan. Mutta jos hyviä säitä riittää, pitänee niitä hyödyntää ja käydä iltauinneilla. Jonain vuonna taisimme nauttia lämpimistä illoista vielä reippaasti syyskuun puolella.

Kirkkotaiteesta

Naantaliin päin ajellessamme poikkesimme Rymättylässä takoituksena vain selailla nettiä ja etsiä ruokapaikka Naantalista. Sopiva parkkipaikka löytyi hautuumaan viereltä ja pienempi tyttö halusi käydä siellä pikkuisen katselemassa. Itse rekisteröin myös vanhan kirkon ja kun se sattui olemaan auki, nuorempi neito vaati ehdottomasti päästä sisälle tutustumaan sen näkymiin. 

No, minä olin sen varttitunnin, minkä kirkossa vietimme melkoisen hämmennyksen tilassa. Jostain syystä noiden vanhojen kirkkojen maalaukset ja veistokset ovat ilmaisuvoimassaan ja upeudessaan vailla vertaa. Minä en ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, erosin kirkosta jo vuosia sitten, mutta noiden vuosisatoja sitten maalattujen ja veistettyjen kuvien kyky välittää pyhyyttä ja hartautta, yksinkertaista uskoa, on jotain sellaista, mitä näkee hyvin harvoin. Voisin istua katselemassa maalauksia vaikka maailman loppuun.

Jotta taiteilijat ovat tosiaankin osanneet välittää sen, mitä on pitänytkin. Saada ihminen lumouksen ja ihmetyksen tilaan. Jotenkin tuo yhdistelmä karuutta ja koreutta iskee ainakin minun aisteihini vahvemmalla voimalla kuin moni muua asia. Nuo pelkistetyt, pikkuisen kömpelöt kuvat puhuttelevat paljon voimallisemmin kuin mikään myöhempien vuosisatojen taidesuunta nykypäivän käsitetaidetta lukuunottamatta. Hassua huomata olevansa taiteen kuluttajana näin äärilaitojen ystävä.

Itse kirkko huokuu ikiaikaista ja vastaansanomatonta voimaa paksuine seinineen ja korkealle nousevine holveineen. Lapset todennäköisesti alkavat olla sitä mieltä, että äidillä viiraa pikkuisen päästä, mutta oikeastaan haluaisin käydä kurkistamassa myös lähiympäristön keskiaikaisiin kirkkoihin. Niitäkin kun riittäisi ja osa on tarkastamatta. Voisihan sitä uskonnottomaksi itseään kutsuva ihminen kesänsä huonomminkin käyttää kuin kirkkoja kiertelemällä. 

Mieluusti kävisin myös Tyrväällä Pyhän Olavin kirkossa. Edellisellä kerralla tuhopolttaja ei ollt vielä ehtinyt tehdä tuhtyötään, näkisin mielelläni, miltä remontoitu kirkko näyttää. Sukuni penkkiä sieltä ei tosin taida enää löytyä. Ainakan sitä, jossa sukulaiseni muinoin istuivat soudettuaan melkoisen matkan pyhäaamuna.

Pikkupiipahdus lounaisrannikolla

 

 

Teimme pikaisen minilomapipahduksen Turkun ja saaristoon. En aio rasittaa millään kummemmilla lomavuodatuksilla, mutta sen verran voin todeta, että oli mukavaa. Turussa kävimme ihan peruspiipahdukset lasten kanssa (linnakäynti äänestettiin kumoon) ja ajelimme illaksi ja yöksi Paraisille Villa Raineriin nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta meren äärellä. Niin ja hyvästä ruoasta ja mukavasta palvelusta. Olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Seuraavana päivänä ajoimme lyhyemmän rengastien ja palasimme Naantalin kautta kotiin. Sää suosi ja saaristo oli ihana. Minä rakastan merta. Ilmeisesti lapsenikin rakastavat. Ainakin isompi ilmoitti aikovansa muuttaa saaristoon asumaan aikuisena, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Ihan hyvät perusteet.

Niin ja sitä merta ja taivasta... Mieluusti olisin poikennu myös Seilin saarella, mutta se olisi ehkä ollut turhan raskas vierailupaikka lasten kanssa. Toisella kertaa sitten.

Punainen

Sateinen kesä on tavallaan jättänyt puutarhankin oman onnensa nojaan. Aamulla ja illalla käyn aukomassa ja sulkemassa kasvihuoneen luukkuja, mutta muuten normaali puutarhaelämä on jäänyt vähän vähälle. Kasvit kyllä rehottavat isompina kuin koskaan, mutta jotenkin niistä(kään) nauttiminen ei jatkuvassa sateessa ole ollut samanlaista kuin lämpöisinä, aurinkoisina kesinä. Kukat nyt vain ovat pihalla ja minä sisällä. Useimmat eivät ehdi edes kunnolla kukkaan, kun sade jo piiskaa kukintoja irti. 

En tiedä. Hiukan hirvittää tuleva syksy. Toivon, että se pahin musta vaihe jäisi edes kohtuullisen mittaiseksi, kun kesän valohoitokausi tuntuu jäävän kovasti lyhyeksi. Jos nyt elokuu ei meitä yllätä.

Tänään linnasta palattuamme otin kuitenkin kameran kassista ja kävin kuvaamassa pihan punaisia kukkijoita. Niin ja kirsikoita myös. Suklaakirsikka on tehnyt ensimmäistä kertaa ihan kunnollisen sadon. Valitettavasti vain räksänpahukset ovat myös huomanneet mehukkaat marjat... Olen minä silti muutaman kypsän marjan saanut pitää maistiaisiksi. Vanhempien kirsikoiden sadosta en tiedä. Alkukesästä näytti siltä, että sato olisi taas valtava. Nyt en ole enää ihan varma. Ilmeisesti kirsikat eivät oikein jaksa kypsyä, kuivuvat ja putoavat pois. Ikävää...

Kuvapari

 

Kävimme tänään retkellä. Hämeen linnassa. Otin minä niitä perusturistikuviakin. Lapset seisomassa milloin minkäkin edessä, mutta niitä lienee nähty. Kuvitukseksi tyydyn lisäämään kuvaparin valosta ja pimeydestä. Holvit suorastaan pakottivat kaivamaan kameran esiin ja tornissa valon ja pimeyden raja oli upea.

Noloa muuten tunnustaa, että vaikka olen viettänyt ison osan elämääni Hämeenlinan lähistöllä ja kyläillyt kaupungissa ahkerasti, kävin nyt vasta ensimmäisen kerran linnassa. Asiaan toki vaikutti se, että lapsuusaikani linna taisi viettää remontissa eli sinne ei edes päässyt ja myöhemmin sitten tyydyin ulkopuolen ihmettelemiseen. Mutta vihdoin sisäpuolikin on nähty. Melkein 46 vuotta siihen meni...

Rosoista kauneutta riitti, voisin tuijottaa patinoituneita kiviä ja tiilipintoja loputtomiin. Ainoa negapuoli oli omituinen haju ja hapenpuute. Sekä minulle, että isommalle tytölle tuli linnassa oikeasti huono olo. En ymmärrä. Jouduimme käymään ulkona hengittelemässä muutamaan otteeseen, että olo helpotti.

Kirpparionnea

Ostin jo lopputalvesta keittiöön uuden lampun. Ne Ikean jättituutit vain alkoivat ärsyttää liikaa, halusin jotain pienempää ja kevyempää. Vihdoin keksin, että pienet retrolamput olisivat saarekkeen päällä oikein somat. Sellaiset, joista yksi on ollut lastenhuoneen valaisimena. Ja kas, maailmankaikkeus kuuli ja löysin saman tien nettihuutokaupasta pikkulampulle parin. Ja nyt ne ovat katossa ja oikein kauniit. Vielä kun joku ihan oikeasti ottaisi asiakseen laittaa keittiön kunnolla järjestykseen. Jospa joku päivä, viime aikoina olemme olleet kotona hiukan vähänlaisesti. Toisaalta, ehtii sitä myöhemminkin. Nautitaan nyt niistä satunnaisista auringonpaisteista täysin rinnoin ja nimenomaan ulkoilmassa. Edessä on kuitenkin pitkä ja pimeä syksy ja paljon aikaa pitää sadetta sisällä.

 

Pitää kai minun esitellä viikonlopun makasiinikirppiksenkin löytöosastoa. Kaikenkokoiset rasiat ja matkalaukut ovat ehdoton heikkouteni. Ja langat. Nähtävästi myös kirjontalangat... Alimman kuvan nimi voisi hyvin olla hamsterin toteutunut haave. Tuo pikkuinen pahvisalkku on alkujaan ensiapulaukku, aika sopivan kokoinen vaikka noiden kirjontalankojen säilyttämiseen. Ja kirjontalangat taas. No, ehkä minä kykenen lahjoittamaan niistä nipun kirjontaa aktiivisesti harrastavalle, tosi taitavalle anopilleni.