Tämmöistä täällä tänään. Minä (tietenkin) valvoin edellisen yön, unohdin meikata kuvausta varten eli olen kuvissa yhtä luonnonkaunis kuin hirvi ja yritin rauhoitella jälkikasvuani, joka harrasti draaman tajua ja oli hyvin yhteistyökykyinen aina siihen asti, kun kamera astui esin... Ohoijakkaa. Mutta oli tosi mukava nähdä, mitä kaikkea tavaroistani saakaan osaavan ihmisen käsissä aseteltua ja muutenkin oli mukava muutama tunti. Sellaista vaihtelua. Enkä tiedä onko sekään yhtään huono juttu, että tuli kuitenkin rymsteerailtua ja siivoitua ne kaikki epämääräisyydet, jotka normaalisti vain unohtuvat lojumaan milloin mihinkin. Plussan puolelle taisimme jäädä ihan kunnolla.

Rymsteerausta

Meillä on rymsteerailtu, järkkäilty ja siivoiltu viime aikoina normaalia ahkerammin. Ehkä kerron joskus syyn moiseen hulluuteen. No, yksi syy sohvan kiepauttamiseen taas kirjahyllyn eteen on, että kaunis ikkuna tuli taas paremmin näkymiin ja valoakin tuntuu riittävän huoneeseen enemmän tällä järjestyksellä. Puhumattakaan siitä, että oliivipuulle löytyi vallan viehko paikka. Kasasin sen juurelle lasihelmiä ja koristekiviä ja vietän nyt päivät yrittäen estää nti Silakkaa pihistämästä niitä. Ovat neidin mielestä vallan vastustamattoman ihania esineitä.

Toinenkin lsiävalon tuoja löysi lopulta tiensä talouteen. Innoluxin Candeo saapui ja mies viritti sen reippaasti paikoilleen saman tien. Nyt on lopultakin se kirkasvalolamppu ja todenpuhuen ei ole yhtään huono juttu, että pöydän päälläkin on valaisin. Näin syksystä saarekkeen päällä olevien lamppujen valo ei tahdo riittää ikkunalle asti. Arvoin pitkään mustan ja valkoisen mallin välillä, mutta nyt kun valkoinen on paikoillaan, olen tyytyväinen valintaani. Nyt sitten pitää opetella istuksimaan aamuisin pöydän vieressä tekemässä jotain...

Ja tänään olivat ne kisat. Silakka oli hiukan sormi suussa, mutta innoissaan yleisössä ja hei! Kultaa tuli! Isommalle neidille. Pienempi saa tyytyä toistaiseksi yleisön osaan.

Minulle tulee näistä kisoista aina kovasti nostalginen olo, kun muistelen itseäni pikkiriikkisen isompana voimistelijatyttönä harjoittelemassa ja esiintymässä. Erityisesti mieleen ovat painuneet vuoden 1979 liittojuhlat, punainen jumppapuku, kapulat ja kylmä päivä, jona marssimme läpi vilpoisen Helsingin istumaan Olympiastadionille yrittäen lämmetä edes iskulauseista. Oma esityksemme oli ollut jo aiemmin pallokentällä, mutta kaikesta kylmyydestä huolimatta osallistuminen ihan valtavaa marssiin ja toki myös siihen esitykseen ei taida ihan hevillä unohtua. 

Nyt pomppimaan!

Kävimmepä tänään avaamassa yksiä nuorisokisoja torilla. Oli bändiä, arpoja, makkaraa, liikuntaa, sumopainia, jousiammuntaa, kaljakorikiipeilyä.Kaikenmoista hauskaa. Niin ja kivoja ihmisiä ja erityisen kiva pieni koira, jonka kanssa Silakkainen ystävystyi erinomaisen läheisesti. Taatusti ei ollut ystävyydenvalojen jälkeen yhtään normaalista ketsuppikuorrutuksesta jäljellä.

Mukavia tuollaiset tapahtumat. Osallistujia oli, mutta olisipa niitä enemmänkin mahtunut. Jostain syystä vain tuntuu, että väkeä on kovasti vaikea saada liikkeelle. Ja minun mielestäni jo tuo Kengurumeiningin keikka oli sen verran hulvatonta menoa, että poijaat olisivat ansainneet enemmänkin pomppijoita mukaansa. Eipä silti, ne mukana olleet kyllä pomppelehtivat sitäkin suuremmalla riemulla. Myös allekirjoittanut perheenjäsenineen, jos tokaluokkalaista rokkipoliisia ei lasketa. Ihan kamalaa, selkeitä murrosiän oireita ilmassa...

Ensilumi tuli vähän paremmin. Sitä eilisaamuista muutaman hiutaleen tipahtamista ei lasketa. Tänä aamuna tuli ihan kunnon pyrytystä hetken ajan ja näkyi valkoistakin. Kaunista. Sain myös pikkuisen hymykuvan sille yhdelle tädille. Ole hyvä.

Vihdoinkin sain siistittyä kodinhoitohuoneen hellan päällystä sen verran, että postin jo jonkin aikaa sitten tuoma silitysrauta pääsi oikeuksiinsa. Aika hieno, eikö vain? Kiitokset Annu, vielä kerran. Nyt vain tuli sellainen ongelma, että noita kylläpitäisi olla useampi. Ettei raudan tarvitsisi yksinään nökötellä... Voi huokaus. Ensi hätään taidan kaivaa kellarista yhden vanhan aarteeni, kun sen olemassaolon nyt sattumalta muistin.

Tutkiskelua

Aikamoinen kuutamo möllötti taivaalla alkuillasta. Saaren kärjestä siitä sai jopa kuvia ilman yletöntä risukkoa sekoittamassa kuun maisemaa.

Meillä on vietetty syyslomaa sillä tavalla perinteisesti eli sairastamalla. Iso tyttö onneksi ehti heti loman aluksi kavereille yökylään ennenkuin kurku alkoi ilmoitella itsestään. Minä podin alkulomasta jonkinmoista vatsatautia ja pienempi neiti valuttaa edelleen räkää. Jotta kotona olemme viihtyneet.

Olen sitten hyödyntänyt toipilasaikaa ja kotoilua istumalla nenä kiinni tietokoneessa vanhoja kirkonkirjoja ja muita netin arkistoja tutkien. Jotenkin suvun historia alkaa ikää myöden kiinnostaa enemmän ja enemmän. Isäni äidin puolelta sitä onkin jo aika ansiokkaasti tutkittu, mutta äidinäidin puoli on vähän enemmän hämärän peitossa. Aluksi tuntui, että kovin laihaksi jää anti tälläkin kertaa, mutta yhtäkkiä alkoi tausta avautua hiukan enemmän. 

Aika uskomatonta, miten paljon pelkät kirkonkirjan merkinnät paljastavat ihmisten elämästä. Näkee muuttoja, syntymiä, kuolemaa, kuolinsyitä. Eniten löysin tietoja mummuni isomummusta. Jotenkin se, miten monta lasta hän synnytti ja miten monta niistä hautasi, järkytti. Aiemmin lasten kuolemat vain taisivat kuulua enemmän osana elämään, vaikka surua jokaisen pienen kuolema varmasti silloinkin aiheutti. Ehkä ajattelu vain oli erilaista; seuraava lapsi nimettiin samalla nimellä kuin se menetetty. Elämä jatkui, koska sen oli jatkuttava. 

Aika surullista on noita vanhoja kirjoituksia lukiessa lukea myös se, miten painokkaasti se, että lapsi on syntynyt avioliiton ulkopuolella, on pitänyt merkitä. Alleviivaten vielä usein. Silti moinen ei tuntunut olevan edes erityisen harvinaista, ilmeisen paheksuttua vain, ainakin tietyissä piireissä. Minkähän takia suomen kielessä on pitänyt vielä käyttää jo rumalta kuulostavaa sanaa "äpärä", ruotsin oäkta on paljon ystävällisemmältä kalskahtava?

Irvinaamalla on flunssa eikä poseeraaminen hotsittanut. Ei ollenkaan... Minä nukuin viime yönä pitkästä aikaa melkein kunnolliset yöunet. Minulle kuusi tuntia tarkoittaa sitä. Uni on ollut viime viikkoina taas pahasti hukassa ja nukkumatti karkuteillä. Väsymyksen takia tulee tehtyä virheitä ja nyt jännitän, mokasinko syysloman ihan silkkaa väsymystäni... Paha  mieli. Ei jaksaisi edes ajatella.