keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Käsitöistä

Isä toi minulle pari päivää sitten mummuni vanhan lankarullatelineen. Tai en minä ihan varma ole onko se mummun vai vielä vanhempi. Mummulan peruja kuitenkin. Sitä katsellessa alkoi mietityttää käsitöiden teon merkitys minulle ja vaikka mummuillenikin. Minun ikäpolvelleni käsitöiden tekeminen on harrastus, mummujeni sukupolvelle käytännön sanelema pakko. Jos joku perheessä tarvitsi sukat tai villaneuleen, oli jonkun moiset tehtävä, ja perheen äitihän se yleensä niitä sitten kutoi. 

Oma käsityöharrastukseni on kyllä ollut osaksi ihan käytännön pakkoa. Olen sen verran poikkeuksellisen kokoinen, että sopivien vaatteiden löytäminen on välillä melkoisen tuskan takana, joten pakko on ollut hyvä opettaja. Ja äiti tietenkin myös. Äiti kun ompeli meille lapsille melkein kaikki vaatteet, koska ostettuna ne olisivat tulleet ihan hurjan hintaisiksi. Nykyisinhän tämäkin on kääntynyt ihan päälaelleen. Ostamalla valmista saa vaatteita ihan järjettömän halpaan hintaan ja kankaiden hinnat taas ovat kohonneet niin, että rahansäästöstä ei varsinaisesti voi kotiompelijana puhua,

Mutta asiaan. Toinen mummuni muisteli taannoin, miten hän joutui lastenkodissa kutomaan joka ilta tietyn mittaisen pätkän pitkiin sukkiin ennenkuin sai tehdä mitään muuta. Ja isommilla tytöillä sitä sukkaprojektia riitti, kun pienillekin jonkun piti kutoa ne sukat. Vielä muutama vuosi sitten mummu kutoi sukkia sellaisella vauhdila, että en osaa edes haaveilla sellaisesta nopeudesta. Mummu myös sanoi, että hän ei oikein ikinä oppinut mitään seura- tai korttipelejä, koska aina kun talossa oli vieraita ja aikaa istahtaa, hänellä oli kädessään kudin. Aina joku perheestä tarvitsi jotain. Joskus kun tilkkuilijat yrittivät houkutella mummua harrastamaan tilkkutöitä, vastaus oli melko tyly joskin ymmärrettävä. Mummun ikäpolvi on "harrastanut" tilkkutöitä käytännön pakosta niin paljon, että suurin harrastusviehätys lienee mennyt jo silloin pahimpaan pula-aikaa, kun jokainen pienikin kangaspala piti laittaa talteen ja hyötykäyttöön.

Itse leikkelin viime talvena useamman kerän trikookudetta huonoksi menneistä vaatteista. Leikkasin pari puhkihiutunutta Marimekon paitaa, läjän miehen entisiä mustia t-paitoja, miehen ruskeanharmaan pyjamapaidan, jonka joskus ostimme tytön kanssa isänpäivälahjaksi, minun pehmoisia, ruskeita toppejani... Ja ajattelin, että niistä ei taatusti mitään silmälle kaunista enää tule. Pari päivää sitten aloin letitellä kuteita mattoa varten ja kuin taikaiskusta värit yhtäkkiä alkoivat viihtyä toistensa seurassa. Vielä kun letittelin mustat erilliselle palmikolle, värit pääsivät kunnolla oikeuksiinsa. Mukavinta työssä on se, että noista kankaista tulee lämpimiä muistoja, iloja ja suruja, ihan niinkuin niistä vanhanajan räsymatoista, joihin oikeasti kudottiin suvun historia. 

Minä palmikoin ja ompelen koiralle unimatoksi aika pientä pätkää perheemme historiasta, mutta sekin tuntuu mukavalta. Tavallaan jatkaa sitä ikiaikaista käsityöperinnettä, vaikka ei olisi edes pakko, ihan silkasta tekemisen ja luomisen ilosta. Koska varmasti se valmis työ sai ennenkin tekijänsä ilahtumaan, vaikka tekemisen syy on muuttunut aikojen kuluessa. 



4 kommenttia:

  1. Ihana! Minäkin tykkään räsyistä, kun niissä on historiaa. Meillä on monta virkattua raitamattoa, joissa lasten lempparivaatteita yms. Mummoja tulee pian ikävä, kun käsityötaidot alkavat olla katoava luonnonvara... Ei kudota enää yläkoulussa villapaitoja, ainakaan meilläpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, aika rajallista on käsitöiden opetus verrattuna siihen mitä itse muisan tehneeni jo ala-asteella. Mutta rajalliset ovat välineetkin. Ei ole lankoja eikä kankaita, ompelukoneista yms. turhanaikaisuuksista puhumattakaan. Lahjoitin koululle säkillisen kankaita kaapistani ihan siksi, että toivottavasti lapset saisivat niistä jotain intoa tekemiseen. (Noilla siis koulun mikrobivaurion takia jouduttiin hävittämään ihan kaikki käsitöihin liittyvä ja määrärahojahan sitten ei uusien hankintaan tietenkään ole.)

      Poista
  2. En tiedä, mistäpäin tuulee, mutta mä suorastaan herkistyin tästä tarinasta. Siis mummojen käsityötaidon jatkumosta.
    On tosi hienoa, että käsityöperinne jatkuu meidänkin sukupolvessa, vaikka koulun opetus ei sitä paljoa tuekaan.
    Matosta tulee ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se on se jatkumo, joka on jotenkin ihan hengästyttävän hieno asia. Ja jatkunee edelleen. Aika iso osa nykyisin intohimoisista käsityöntekijöistä ovat sitä koulun opetuksista huolimatta. ;)

      Poista