Mattomietteitä

Valmis vai ei? Siinäpä pulma. Ehkä revin vielä jokusen lakanan ja virkkaan muutaman kierroksen.. Ihan käsittämättömän addiktoivaa touhua tämä maton virkkaaminen. Eli kierrätyskeskukseen pitäisi taas päästä. Ehkä huomenna. Tuntuu siltä, että reuna kaipaa vähän tummempaa raitaa vielä. Sikälikin tumma raita olisi perusteltu, että yläkerran lattiat ovat hyvin vaaleanharmaat ja matonreunan olisi kuitenkin hyvä vähän erottuakin sieltä.

Mattoa virkaillessa ja kuteita pyöritellessä iski yllättäen voimakas takauma. Muistin tuoksua myöten käynnit äidin kanssa lapsuudenkaupungin kangaskaupassa, jota kutsuttiin repimöksiä. Siellä oli ylhäällä ensin kalliimpia priimakankaita, kellarikerroksessa sitten betonilattia, vähän hämärää ja laareittain matonkuteita ja kiloittain myytäviä kankaita. Ja tosiaan se outo haju. Kudelaareilla pöyhiminen oli varsin nautinnollista puuhaa, samoin kuin palalaareista kankaiden kaiveleminen. Ja ne laarit olivat kooltaan vähän toista kuin Eurokankaan onnettomat yritelmät.

Ja kaikkein parasta tuolla oli nappilaatikko. Se oli varmasti metrin halkaisijaltaan oleva pyöreä, matalareunainen pöytä, jossa oli jos jonkinlaisia nappeja. Melkein joka kerta tuolla käydessämme saimme valita sieltä napin. Ja 70-luvulla napitkin olivat aika lailla koreampia ja isompia kuin nykyiset.

Nyt rakennuksessa on kirpputori. Pönkiä saa toki sielläkin, mutta ihan samaa autuutta ei kirppispöytien kaivelemisesta kuitenkaan saa, mitä lapsena tuli, kun kiskoi metritolkulla trikookudetta ja pyöritteli sitä kerälle. Tai kun kaiveli palalaaria yrittäen löytää juuri sitä oikean väristä kangaspalaa, jossa ei olisi kovin paljon tussimerkintöjä tai ommelta keskellä isoa kuviota.