Aurinko paistoi, vesi peilasi... Tänään tykkäsin keväästä.
Jostain syystä veden tuijottaminen saa ajattelemaan aikaa, sen kulumista, ikääntymistä. Sitä miksi ikääntyminen on niin usein negatiiviseksi koettu asia. Pitää tunnustaa, että itselläni ei ole ollut tähän mennessä kovin pahoja ikäkriisejä, muita kriisejä sitäkin enemmän. Niistä huolimatta tunnen olevani elämän suhteen saamapuolella.
Kaikki nämä vuodet olen saanut elää ja kokea. Välillä on satanut paskaa niskaan, välillä olen ollut romahtaa surun taakan alle, mutta jotenkin sekin on vain rakentanut minusta sitä, mitä nyt olen. Hassua, mutta ihan oikeasti en haluaisi olla päivääkään vanhempi tai nuorempi. Tämä on minun elämäni, ei mikään edestakaisin kelattava elokuva. Se mikä ei yhdellä otolla mene näennäisen täydellisesti, on juuri niin täydellistä kuin se tässä elämässä voi olla. Ja elämä virtaa edelleen, pyörteilee, tyyntyy, tulviikin ja jossain vaiheessa se on jokaisen kohdalta ohi. Hyvä niin. Miksi vääjäämätöntä vastaan edes pitäisi taistella? Antaa elämän kuljettaa.
Hassua, ajattelen iästä juuri samoin ja kriiseistäkin. Kaikenlaista kokemusta mahtuu vielä pieneen elämään, mutta ikääni mietin melko harvoin, ja erityisesti vertailu muihin on mahdotonta. Joskus tuntuu, että parivuotiaalla on ikää sata ja nelikymppisellä viis, joten aika absurdia olisi iän perusteella tehdä mitään vailidia päätelmää mistään tai kenestäkään..
VastaaPoistaAivan mahtavia kevään tunnelmia kuvissasi, varsinkin kun olen tarponut aurinkoisen mutta erittäin pölyisen kaupungin kaduilla viime päivät. Juuri tuollaisena kevät onkin parhaimmillaan, vedensolinaisena ja sinikukkaisena.
Syvää viisautta, kauniita kuvia.
VastaaPoista