Hellepäivänä kävin nukuttamassa Pikku-silakkaa venerannassa. Oli kuuma, niin kuuma, että pieninkin liike sai hien nousemaan pintaan. Sellainen sää, josta tuli mieleen lapsuuden kesät vaarin kanssa veneilemässä järvellä. Vaarilla oli puinen soutuvene, ei moottoria. Nyt sekin vene on jo historiaa, sai kunniakkaan lopun yhtenä juhannuksena kokon polttoaineena. Lapsuuden alkukesien muistoihin kuluu se, kuinka mummu ja vaari kävivät ensin keväällä tervaamasa veneen ja sitten vähän myöhemmin teimme retken kääntämään venettä ja samalla kesän ensimmäisen veneretken.
Minäkin osasin soutaa jo kohtuullisen nuoresta lähtien sillä. Pienin sisko oli vaarin perämies ja viisti vettä perämelalla tai uitti pientä, muovista venettä narun päässä. Joskus molempia. Ja vaaria vain nauratti, vaikka välillä pienen peränpitäjän apu aiheutti vaikeuksia veneen suunnan säilyttämisessä. Usein veneretket suuntautuivat selän puolivälissä olevalle saarelle, jossa oli ihana, hiekkapohjainen poukama. Siellä uimme ja söimme mummun mukaan pakkaamat eväät. Oli rauhallista ja mukavaa.
Minäkin osasin soutaa jo kohtuullisen nuoresta lähtien sillä. Pienin sisko oli vaarin perämies ja viisti vettä perämelalla tai uitti pientä, muovista venettä narun päässä. Joskus molempia. Ja vaaria vain nauratti, vaikka välillä pienen peränpitäjän apu aiheutti vaikeuksia veneen suunnan säilyttämisessä. Usein veneretket suuntautuivat selän puolivälissä olevalle saarelle, jossa oli ihana, hiekkapohjainen poukama. Siellä uimme ja söimme mummun mukaan pakkaamat eväät. Oli rauhallista ja mukavaa.
Vaarille me lapsenlapset olimme tärkein asia maailmassa. Mikään ei koskaan ajanut meidän ohitsemme. Melkein joka viikonloppu vaari haki jonkun lapsenlapsista mummulaan. Minä ensimmäisenä lajin edustajana sain viettää siellä paljon aikaa. Vaari haki perjantai-iltapäivänä töistä päästyään polkupyörällä, nosti tangolle ja sitten mentin odottamaan mummua töistä tehtaalta.
Olen niin onnellinen, että lapsillani on onni saada samanlainen vaari, joka rakastaa ja näyttää rakkautensa. Lastenkin vaarilla on vene (tai ainakin puolikas), mutta siinä on mottori ja se on lasikuitua. Yhtä lailla sekin houkuttelee olemassaolollaan retkiin, etenkin isompaa tyttöä. Etenkin, kun vene on rannassa muutaman metrin päässä pihastamme. Jospa tänä kesänä luvattu veneilyretkikin vihdoin onnistuisi. Soisin sen liplattavan veden ja hienoisesti puhaltavan tuulen tunteen omillekin lapsilleni. Sen miltä tuntuu, kun täydessä vauhdissa upottaa kätensä veteen ja vesi soljuu voimalla sormien lävitse.
Oi, miten ihana muisto veneestä ja vaarista! Toivottavasti saat tuntee siirrettyä omille lapsillesi.
VastaaPoistaTeilläkin on noita takiaisia. Meillä myös. Ehkä ennätysmäärä.
Ihana kirjoitus vaareista. Minun papallani oli oranssi-vihreä-vaaleanpunainen (!) puuvene, jonka moottori vedettiin nyörillä käyntiin. Muistan sen ihanan bensan katkun. Vauvana nukuin keulassa ja yhdellä reissulla kissa putosi kyydistä. Onneksi isä pelasti. Omalla lapsellani ei ole vaaria, mikä on suuri sääli. Mukavaa viikkoa sinulle!
VastaaPoistaIhania muistoja <3! Meillä isänisällä eli ukilla oli kahdessa rannassa vene, ei ihan mummolan pihapiirissä. Autolla piti mennä rantaan. Mutta isovanhemmat kalastivat siis maatilan töiden ohella ahkerasti, ja siellähän sitä keikuttiin muksut mukana. Ja samalla tavalla minä ensimäisenä lapsenlapsena mukana paljon :). Kirjoituksesi kosketti erityisesti, koska juuri tänään kuulin isältä, että ukki on aika huonossa kunnossa. Saa nähdä ehdimmekö häntä katsomaan, kun ensi viikolla lähdemme itään...
VastaaPoistaMinna: Tänä vuonna takiaisia on tosiaan ihan järjettömästi.
VastaaPoistaHomsantuu: Hauskoja vene- ja vaarimuistoja sinullakin. :) Mukavaa viikkoa sinnekin.
Mie ite: Oma vaarini siirtyi paremmille vesille veneilemään pari vuotta sitten. Haikeus oli suuri. Toivottavasti ehditte hyvästelemään vielä.