Talven valoa...

Viikonloppuna otin kameran mukaan, kun lähdin koiraa lenkittämään. Jokimaisemamme on kyllä suunnattoman kaunis, nähtävästi jokaisena vuodenaikana. Valitettavasti en saanut montaa kuvaa otettua ennekuin akku simahti ja vara-akutkin olivat tietenkin unohtuneet ladata... Nyt lunta on jo huomattavasti vähemmän, joskin kuuran peittämät puut ovat edelleen hyvin kauniita. Odotan jo innolla aikaa, jolloin lunta on oikeasti paljon ja pakkanen huurtaa joen ja puut kunnolla. Toivottavasti sellainenkin talvi vielä tulee.

Naapurissa oli jäänyt vielä enemmän omenia puuhun kuin meillä. Meillä oikeastaan vain ihan ylimpien oksien kanelit kurkkivat lumipeiton alta. Viehättävää. Ja tuo naapurin omenapuu... Se on kuin jostain Astrid Lindgrenin kirjan kuvituksesta, iso ja houkuttaisi kiipeilemään. Ikävä kyllä en taida kuitenkaan kehdata toisten pihalle mennä kiipeilemään. Nuo omat puut ovat valitettavasti aika pieniä, niistä ei kiipeilypuiksi ole...

Tajusin juuri, että kirjoitin omat. Kyllä, tämä on meidän talomme. Tuntuu kodilta enemmän kuin yksikään koti aiemmin. Täällä on ollut hyvä olla, kaikesta huolimatta... Rakkaassa paikassa kestää vastoinkäymisiäkin paremmin.

Leivoin isänpäiväkakunkin. Taas pääsi Ikean vuoka töihin. Lapsi ilmoitti, että iskä haluaa heppakakun ja saamansa piti. Pohjana on taas Nigellan muffinssiohjeen taikina. Helppoa ja herkullista.

Muuten elämä on ollut vähän ankeaa. Minä köhin kolmatta viikkoa, tauti tuntuu vain muuttavan muotoaan, lähtemään se ei suostu. Ehkä vähitellen. Miehen selkä on onneksi jo kohtuukunnossa, tosin vähääkään raskaampien asioiden nosteleminen on edelleen kielletty. Onneksi ihmisellä on sisko, joka tuli auttamaan kellarin liiteriosion järjestämisessä. Yksin olisin ollut lievästi sanoen hätää kärsimässä. Niin, niitä puita muuten pitäisi tilata iso kuormallinen talvea varten. Silloin voisi ehkä järjestää isommat kantotalkoot...