perjantai 29. tammikuuta 2010

Jumittaa

Jonnekin päin pitäisi suunnata, jotain tehdä, jostain haaveesta ymmärtää luovuttaa. Mutta onko pakko, jos ei jaksa eikä halua? Mikä ihme siinä on, että tämä aikuisena oleminen on vuosi vuodelta vaikeampaa? Koska siihen oppii ja tottuu, koska pääsee hyppäämään oravanpyörään ja juoksemaan siinä turvallisesti eläkeikään asti? Vai pääseekö siihen koskaan, jos nelikymppisenä ei edelleenkään tiedä, mitä elämällään olisi parasta tehdä... 

Ohhoijakkaa. Tätä tämä liian pitkään kestänyt erakoituminen sisällä teettää, vanne puristaa päätä ja pinna alkaa olla katkeamispisteessä niin lapsella kuin vanhemmallakin. Ja askartelukaapin ovenkahvat ovat edelleen vaihtamatta.

3 kommenttia:

  1. I feel you, niinku toisella kotimaisella :) Minä vaan en tunnu pääsevän edes tarpeeksi erakoitumaan näissä urbaanimaisemissa.

    Keittiöön roudattiin yksi kaappi projektiksi. Kahvat irrotin heti, kun olivat niin epäsopivat että. Muuta en sille varmaan saakaan tehdyksi vähään aikaan..

    VastaaPoista
  2. Toinen kotimainen on aina hyvä. ;) Meillä pitäisi tuohon visiin teettää jolakulla puiset palikkavetimet, jotka joku on joskus älykkäästi vaihtanut noihin huomattavan rumiin. Tosin ehkä ne saisi jostain listasta sahailtuakin... Ehkä...

    VastaaPoista
  3. Jos sitä oppisi jotakin sitten toisen nelikymmenkauden aikana ;O)
    Luin just jostakin, että ihminen elää keskimäärin 87v. Kiirekkös tässä vielä....

    VastaaPoista