Kevään ensimmäinen perhonen oli ilmestynyt jostain eteiseen. Seuraavana aamuna se löytyi sieltä paleltuneena. Olisinpa siirtänyt sen kellariin vähän lämpimämpään... Ehkä se oli ystävä hyvästelemässä. Taas loppui yhdeltä ihmiseltä hiekka tiimalasissa. Jotenkin suru-uutisten kestokyky tuntuu muuttuvan koko ajan huonommaksi, mitä vanhemmaksi itse tulen. Isoja suruja ei tahtoisi toistenkaan kannettavaksi, kun niitä on itse joutunut kokemaan ja tietää miltä tuntuu, kun sydämen kohdalla on vain iso autius ja tyhjyys.
Välillä on kovin lohduton olo. Menetysten hetkellä monesti toivoisi osaavansa uskoa johonkin kuolemanjälkeiseen. Kyllä minäkin kaikesta huolimatta huomaan välillä ajattelevani jonkinmoista seuraavaa elämää, edes puuna tai kukkasina. Ehkä ihmisellä vain on aina halu uskoa jonkinlaiseen jatkuvuuteen, edes siihen, että jatkamme osana luonnon kiertoa, että jotain kuitenkin jää elämään. Ja ainahan jotain jää. Jokainen täältä lähtenyt elää muistona rakkaidensa sydämissä.
Voimia surun keskelle!
VastaaPoistaVoimia minäkin toivottelen.
VastaaPoistaMeillä muuten löytyi samanlainen perhonen kellarista kodinhoitohuoneen ikkunalta, kuolleena tosin. Kaunis se oli silti vieläkin.
Lämmin ajatus ja osanotto täältäkin!
VastaaPoistaVoimia, ystäväni. Hiljaa nojataaan toistemme virtuaaliolkapäihin, jos ei muuta.
VastaaPoistaKiitos teille. Jostain syystä tämänkertainen tilanne on ottanut tosi koville, vaikka kyseessä ei olekaan ihan lähimpiin kuuluva ihminen. Kuitenkin yhdellä tasolla oikeasti ystäväksi lukemani... Menettäminen ei ole kivaa ja perheen puolesta etenkin on tosi kurja olo.
VastaaPoista