torstai 9. huhtikuuta 2015

Verde que te quiero verde!



Aina välillä alkaa joku teksti pyöriä takaraivossa kuin pahimpikin musiikiton korvamato. Tänään minua on viihdyttänyt Lorcan Unissakulkijaromanssi Brita Polttilan käännöksenä. Jos runo ei ole tuttu, sehän alkaa "Vihreä, minä ikävöin sinua vihreä..." Saa arvata minkä tonkimisesta nuo lauseet alkoivat vaivata. Ja se suurin osa vaivaahan tietenkin on, että ei muista sitä runoa ihan kokonaan. Vain rytmin, "kertosäkeen" ja osia sieltä sun täältä. Tuon runon muistan kyllä harvinaisen hyvin, olen lukenut sitä aikanani paljon, tehnyt sen perusteella korun, nauttinut sanojen soljumisesta. Siitä huolimatta sillä ei ole mainittavasti tekemistä kevään tulon kanssa. Kaikkea muuta. 

"Vesialtaan kasvoilla kellui mustalaistyttö. Iho vihreä, vihreät hiukset. Silmät kylmää hopeaa. Yö tuli hyvin liki, likeiseksi kuin pieni tori..." Aika kylmäävää itse asiassa. Vaikka sitähän Lorcan runous usein on, polttavaa kylmyyttä ja surua. Mutta kaunista ja kiehtovaa. Lapsuuteni ehdottomiin lukukokemuksiin kuuluu Kirsi Kunnaksen kääntämä kokoelma Lorcan runoja, taisi olla nimeltään Mustalaisromansseja. Silti Kunnaksen Unissakulkijaromansi ei jostain syystä ole jäänyt niin voimalla mieleen kuin Polttilan versio.

Mutta palatakseni puutarhaan ja siihen kaivattuun vihreyteen: Tänään näin ensimmäiset leskenlehdet, ensimmäinen krysanteemi krookus (ei pitäisi kirjoittaa puoliunessa) aukesi, skillat olivat isoilla nupuilla ja muutkin kasvit alkavat kurkistella varovasti kevättä. Tänään oli niin lämmin, että moni nuppu nousi esiin tämän päivän aikana. Ihanaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti