Marraskuun 1.

Jostain syystä muistan aina marraskuun ensimmäistä, jonka vietin ystävien luona Kouvolassa. Ei siellä muuten mitään sen ihmeempiä tapahtunut, mieleen on vain jäänyt aamu ja ensilumi. Omenapuissa oli vielä lehtiä ja omenoita, mutta maa oli ihan valkoinen. Jotenkin kaikkialla oli ihan käsittämättömän hiljaista. No, tänä(kään) vuonna marraskuun ensimmäinen ei ole samanlainen kuin se oli silloin 20 vuotta sitten. Niistä aamuista tulee mieleen Kauko Röyhkän musiikki ja hirmuinen elämän odotus jokaisena aamuna. Olisin mielelläni säilynyt ihmisenä, jolle jokainen aamu on vain uuden ihanan päivän odotusta.

Meidän piti mennä pihalle leikkimään hetkeksi, mutta leikkikaveri sammahti. Neiti ei ole nukkunut päiväunia enää muutamaan viikkoon, mutta ilmeisesti kellojen siirto yhdistettynä juhliin ja jännityksen laukeamiseen tekivät tehtävänsä. No, ehdimme me pihalle myöhemminkin. Pieni kävely vaikka saaren ympäri voisi olla asiaa minullekin. Ajatelin napata pitkästä aikaa kameran ulkoilukaveriksi. Koira saa siis jäädä kotiin. 

Kellarin aarteista kotiutui yläkertaan tällä kertaa tuo vanha puhelin. Se on ihan käsittämättömän painava, luuria voisi käyttää käsipainona pitkissä treenisarjoissa. Alkoi huvittaa, kun mietin, että nykyisin jo muutaman vuoden ikäiset kännykät koetaan kamalan kömpelöiksi ja painaviksi. Harmi, että meillä ei ole lankaliittymää eikä kyllä mitään järkeä moista edes hankkia. Tuollaisella vanhalla kojeella puhuminen olisi paljon hauskempaa. Jos löytäisi jostain toisen kaunokaisen, voisi yrittää viritellä sisäpuhelinsysteemiä ylä- ja alakerran välille...

Ai niin. Se Röyhkän biisi, joka tulee aina marraskuun alussa mieleen on tämä.