Kirahville kaulahuivi

Pitkänperjantain aamun valo oli harvinaisen hehkuva. 

Päivän vietimme sukulaisteni parissa syöden hyvin ja nauraen ihan mahdottomasti. En tiedä, onko moinen ihan sopivaa pitkänäperjaintaina, mutta nauru tahtoo irrota suvun seurassa vähän jokaisena päivänä. Äiti oli kaivanut esiin vanhoja aarteita ja siskon onneittelurunot ja minun vanha ainevihkoni aiheuttivat lähes hysteeristä kikatusta. Tuli harrastettua kunnon nauruterapiaa, vesi silmistä valuen.

Jotenkin oli aika hämmentävää lukea noita vanhoja kouluaineitaan. Tai siis hämmentävintä oli havaita,että en minä aivan vailla kirjallisia lahjoja ole syntynyt. Osa aineista oli toki ihan selkeästi ikätasoa, mutta sitten joukossa oli pari kirjoitelmaa, joita lukiessa oli ihan pakko kurkistaa vihon kannesta luokka-aste, jolla ne oli tuotettu. Hiukan harmittaa, että viime aikoina kirjoittamispuoli on jäänyt vähintäänkin vähälle huomiolle ja tiedän, että kaikki taidot ruostuvat käytön puutteessa. Joten ehkä minunkin olisi syytä välillä ruoskia itseäni kirjoittamaan muutakin kuin lyhyitä muistiinpanoja blogiini. Laitanpa asian harkintaan...