Silloin, kun olin pieni, keräsin lumikvartsin palasia sateella soran joukosta. Kuvittelin, että ne olivat ukkoskiviä, että salamanisku oli valkaissut ne. Ikinä ne eivät olleet yhtä valkoisia kuin ukonilman jälkeen heti kun salama oli jauhanut niistä värin irti.
Välillä mietin, missä vaihessa tarinat katosivat. Milloin tuuli muuttui vain huminaksi puiden latvuksissa sen sijaan, että olisin kuullut metsänneitojen kuiskivan ja juoksevan hiukset valtoimenaan puiden lomassa. Milloin sammalmättäät kivellä muuttuivat vain happamassa kasvuympäristössä viihtyviksi kasveiksi sen sijaan, että näkisin ne pehmoisina sametti-istuimina. Milloin kivikasasta tuli vain kasa kiviä eikä se enää ollut vanhan linnan perustusta... Aina välillä on kova ikävä takaisin lapsuuteen ja satujen aikaan. Joskus ovi avautuu hetkeksi, mutta kokonaan sinne ei enää ole ollut pääsyä vuosiin. Nyt voi vain puristaa ukkoskiven kämmeneensä ja kertoa edes jotain muistamiaan tarinoita lapsille. Heille, joille se kaikki on vielä totta.
Kirjoitit ihananhaikeasti tarinoiden katoamisesta ja siitä, miten joskus pääsee vieläkin välillä kurkistamaan, mutta ei muuta.
VastaaPoistaMilloin tarinat katosivat... olisiko ollut silloin, kun elämään astui jokin iso muutos; suru, menetys, yllättävä asia, jota ei osannut odottaa. Että kun maailman karuus ikään kuin paljastuu, niin tarinoiden maailmaan ei enää kykene palaamaan. En osaa selittää paremmin ajatustani, toivottavasti sait siitä jotenkin kiinni.
Onneksi on kirjat! Ne ruokkivat sitä osaa meissä (luottavaa lasta?), joka janoaa tarinaa, kerrontaa, mielikuvitusta, jännitystäkin.
Tällaisia ajatuksia tekstisi herätti. :)
Niinpä; mihin katosivat tarinat, ja milloin? Miksi?
VastaaPoistaOnpa kaunis ja haikea kesäinen kysymys, jään koko päiväksi sitä pohtimaan.
Pauliinalotta: Kyllä mä luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Ja juu, onneksi on kirjat, elokuvat ja taide yleensä
VastaaPoistamarikan polut: Raportoi, jos jotain tärkeää nousee mieleen :)