...

Ihan yhtäkkiä, harmaata ja hirveän pimeää. Vetta tulee niin, että peruin jo aamun apteekkireissu, ei vaan huvittanut lähteä kaatosateeseen. Juu, vettä se vaan on, mutta kastelee ja ärsyttää silti. Ei tuo sadekaan niin, mutta kylmyys. Ehdin juuri tottua lämpöön ja sitten se taas hävisi jonnekkin. Minä siis murjotan. Kukatkin voisi ihan hyvin siirtää pihalle, mutta turha toivo ainakaan tällä viikolla.

Lapsi suhtautuu sadekeliin varsin iloisesti. Ei tuo pihalle halua, mutta sisällä on kuulemma kivaa. Voi askarrella, tanssia, poseerata, vaatia äitiä kuvaamaan tanssimista. Tuskin tuosta ainakaan pahasti kamerakammoista yksilöä kasvaa.

Lisäriemua aiheutti elämän ensimmäinen kynsienlakkaus. Kärsivällisyys vain oli lopahtaa kuivumista odotellessa. No, hyvää harjoitusta siihenkin. Välillä mietin, mistä moinen prinsessa tänne on pölähtänyt. Itse olen lakannut kynteni viimeksi muistaakseni vuosi sitten. Nyt täällä asuu neito, joka heiluttelee kiharoitaan, laittaa huulipunaa, pukeutuu joinain päivinä vain kauniisiin hameisiin, huomauttelee äidin meikkaamattomuudesta ja rakastaa kaikkia ihania prinsessajuttuja. Huoh. No, etäisesti muistan jotain samankaltaisuutta itsessäni melkoisen monta kymmentä vuotta sitten. Hienostelkoon nyt.  Luultavasti neiti ehtii vielä valitettavan moneen kertaan oppia oman ulkomuotonsa riittämättömyyden niinkuin suunnilleen jokainen nainen tuntuu oppivan. Olisi kyllä hienoa osata olla ihana prinsessa ja rakastaa omaa ulkomuotoaan yhtä iloisesti ja vilpittömästi kuin nelivuotiaana.