Täysin käsittämätöntä ajatuksenvirtaa

Kaipaako otsikko perusteluja tämän enempää? Ihana päivä, ihana lapsi (joskin illasta väsyitkuinen), ihana mies, ihana lahjus... Ihanaa äitienpäivän loppua ihan kaikille.

Eniten nauratti tänään lapsen itkukohtaus, kun sanoin, että vanha nojatuoli odottaa korjaamista ja uutta päälliskangasta. (Siis tuo, joka kurkistelee maatuskatekstiilien taustalta) Kyyneleet alkoivat valua ja neiti vakuutti, että ei tarvitse, tuoli on ihana juuri tuollaisena. Juu, olen tavallaan samaa mieltä. Toisaalta tylsimyspuoleni sanoo, että riekaleina oleva istuinosa ja löpsähtäneet jouset eivät ehkä kuitenkaan pidemmän päälle ole erityisen hyvä juttu. Etenkin kun ne jouset löystyvät koko ajan lisää... Ehkä jossain vaiheessa saan luvan viedä tuolin verhoomoon.

Sinänsä olen tavallaan iloinen lapsen reaktiosta. Itse en arvosta kamalan paljon huonekalujen korjaamista vain korjaamisen vuoksi. Siis sitä ehjän korjaamista, kun väri ei miellytä. Jotenkin on alkanut tuntua, että Tikkurilan Helmi-kalustemaali on muutaman vuosikymmen päästä yhtä kovassa arvossa huoenkalujen pinnoitteena kuin 70-80-lukujen suursuosikki, kiiltävä Miranol on nyt... (Niuhotiniuhoti.)

Osin perustelen sen, että korjaan vanhoja huonekaluja aika harkiten (ja säästän muovimaalit ihan muihin tarkoituksiin) ihan jo sillä, että myös maalit ovat kemikaaleja (siis teolliset maalit) ja petrokemianteollisuuden tuotteita eli niiden valmistaminen ei yleensä ole valtavan ympäristöystävällistä. Jos haluan yleensäkin välttää kemikaaleja, miksi sitten lutraisin kaikenmaailman pintakäsittelyyn kehitettyjen myrkkyjen seurassa suruttomasti? Taustalla on myös se, että onnistuin kehittämään parin vuoden maalariopintojen aikana itselleni kosketusallergian suurimapaan osaan liuottimista ja se, mitä tiedän noiden muovimaaleista, ei vakuuta minua niiden suuresta terveellisyydestä ihmiselle. Itse sekoitettavat temperat yms. ovat sitten taas ihan oma lukunsa.

Joten.. Minä sekopää asun sitten lohkeilleen lakan, hilseilleen maalin, kupruilevan viilun ja yleensä vähän epämääräisen näköisten huonekalujen keskellä. Todenpuhuen, kyllä minä kunnostankin ja korjaan. Mutta vasta sitten, kun olen saanut perusteltua itselleni, miksi se korjaaminen on välttämätöntä. Usein kulunut pinta sitäpaitsi on tosi kaunis. Ja juu, en väitä olevani vapaa laiskuuden synnistäkään. Kunnon pesu on kuitenkin paljon nopeampi suoritus kuin se että ensin kaapii, sitten siklaa, sitten hioo, petsaa, hioo, lakkaa, hioo, lakkaa, hioo ja lakkaa. ;) Ja en siis väitä, että tapani ajatella olisi se ainoa oikea tai edes järin järkevä, mutta mitä vähemmän tuhlaan tuossakin suhteessa, sitä vähemmän tuhlaan luonnonvaroja. Tässäkin asiassa elämä on täynnä valintoja. Muut vanhan säilyttämiseen viittaavat motiivini taidan jättää selostamatta, että tämä sepustus pysyisi edes kohtuullisen mittaisena.

Sitä en kyllä ihan täysin ymmärrä, miten päädyin äitienpäiväjuhlinnasta korjaamaan huonekaluja...