Kirahville kaulahuivi

Katson juuri mukavan päivän ehdittyä iltaan dokumenttia hollantilaisista kaksosista, jotka ovat tehneet elämäntyönsä prostituoituina. Aina välillä havahtuu siihen, miten hyvä oma elämä kaikesta huolimatta onkaan, miten rauhallista ja turvallista. Eivät nuo kaksi rouvaa epätoivoisen surkeita ihmisiä ole, ovat vain eläneet niinkuin ovat eläneet ja ovat selvästikin sinut itsensä kanssa. Mutta se, mikä tuntuu pahalta, on kuulla heidän kertovan muiden ihmisten reaktioista ja käytöksestä. Niiden, joiden elämä on ollut helpompaa, turvallisempaa, rauhallisempaa. Mitä sellaiset ihmiset ovat arvostelemaan? Millä perusteella kukaan kuvittelee olevansa parempi tai hienompi ihminen kuin esim. juuri nuo kaksi vanhaa naista? Ihmisiä me olemme kaikki, lopulta ja ihan yhtä yksin meistä jokainen täältä lähtee riippumatta siitä, miten köyhän, rikkaan tai keskiluokkaisen elämän on elänyt.

Iso tyttö sai minulle kyyneleet tänään silmiin. Hän pyysi, että soitaisin jotain kaunista Youtubesta. Minä soitin Balladin elokuvasta Klaani. Lapsi kuunteli sitä ja sanoi sitten silmät hymyillen, että hänen mielestään laulu kuulosti siltä kuin se, mistä siinä kerrottiin olisi ihan totta. Lapsellanikin ovat selvästi aistit avoinna ja kyky kuulla, milloin joku on vilpitöntä ja oikeasti syvää, ei vain kiiltävää ja pinnalta kaunista. Äidin sydän paisui ylpeydestä, Minulle se, että ihmisellä on kyky kuulla ja nähdä, on tärkeämpää kuin moni asia. Se tarkoittaa, että lapsellani on taiteilijan sydän. Sitä minä haluan vaalia ja kannustaa. Ei sillä ole väliä, mihin sitä sydäntä lopulta käyttää, kunhan se vain on olemassa.

Nyt otan kutimen ja yritän jaksaa katsoa Bunuelin Päiväperhosen loppun asti. Epäilen kyllä, että heikosti käy...