sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Putinkia

























Nonni, tehty ja maistettu. Olen ilmeisesti nauttinut yliannostuksen erilaisia englantilaisia kokkiohjelmia, koska iski ihan mahdoton tarve saada valmistaa ja maistaa leipävanukasta. Jotta tuumasta toimeen ja paahtoleipä palasiksi. Ei se pahaa ollut, ihan jees, vähän niinkuin köyhiä ritareita uunissa valmistettuina. Saatan jopa tehdä toistekin. Lapsen mielestä tämä oli ihan huippua ja minä sain perheen parhaan välipalanvalmistajan arvonimen. Kannatti siis jo sen takia.

Leipävanukasta nautittiin reippan äänestyslenkin jälkeen. Ihanaa, kun ulkona alkavat nuo miinusasteet olla siedettävissä lukemissa ja pihalla voi ihan oleskella ilman, että nenänpää tipahtaa. Tämä kätevä emäntä ryhtyi kisailemaan Tin kanssa arvonimestä ja hyödynsi sunnuntai-iltapäivän ja uuninlämmityklsen paiskaamalla vielä karjalanpaistiainekset vuokaan ja vuoan hautumaan perheen lihansyöjien päivällistarpeiksi. Minä en moisiin koske, havahduin juuri tajuamaan, että tänä keväänä vietän 20-vuotistaiteilijajuhlaani kasvissyöjänä. 

Tuo tajuamisen jälkeen tajusin myös, että maailma on muuttunut kasvissyönnin suhteen ihan julmetusti. Minähän olen siis ollut ihan normi lakto-ovo-vegetaristi, en vegaani, mistään fennovegaaniuksista puhumattakaan, mutta tsiisus, että tuota valintaansa on saanut selittää ja perustella vuosien varrella. Melkein yhtä paljon kuin muita elämäntapavalintoja kuten raittiutta, mikä nyt on täysin käsittämätöntä tässä iloilmanviinaaonteeskentelyä -valtiossa. ;) No, katsotaan, jos kymmenen vuoden kuluttua raittius on yhtä normaalia kuin kasvissyönti nykyään nuoremmalle polvelle. (Ja siis mä en edes ole absolutisti, tirautan kyllä ihan surutta amarettoa kaakaoon ja viiniä ruokiin). Tuli myös mieleen muutamakin hieno ravintola, joissa sai suunnilleen juuri ja juuri sulatettuja pakastevihanneksia, kun tilasi listan ulkopuolelta (tietty, ei sellaisia listalla ollut) kasvisruokaa. Heh... Kasvissyönti oli vain kaikenmaailman taiteilijahippien, pienten punkkarityttöjen ja joidenkin supon vahtimien alkuvihreiden hommia vielä 90-luvun alussakin.

Ai niin. Taloudessa miehen poissaollessa lopullisesti hajoavien osien listaan saa nyt liittää myös yläkerran suihkusekoittimen, joka loukkaantui niin, että toimittaa tästä lähin ainoastaan kylmää vettä. Myös auton toinen sivupeili suivaantui isännän poissaolosta niin, että halkesi. Mitäs sit seuraavaksi on luvassa?

P.S. Saako tehdä lisäyksiä? Teen kuitenkin. Tämä Iltiksen juttu on kierrellyt vähän joka puolella ja alkoi omalta kohdaltakin mietityttää... Johon omia mietteitänia tässä...

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.
Mä olen kyllä oikeastaan aina elänyt tasan omaa elämääni. Vanhempani ovat olleet siitä ihania ihmisiä, että vaikka toki ovat vaatineet ja toivoneetkin, ne vaatimukset ovat kuitenkin aina päättyneet siihen, että lopullisena toiveena on, että tekisimme niin, mikä tuntuu itsestä parhaalta ja mistä itse tuleme onellisiksi.  Jokaisen on saatava tehdä omat virhensä ja onhan ne tehty. Valitsin alan, jolla olisin varmasti ollut onnellinen, valitettavasti vain lama söi työllistymismahdollisuudet. Mutta sellaista elämä on, pitkäaikaistyöttömyyttä en ehkä olisi valinnut, jos olisi ollut valinnan mahdollisuuksia. No, tavallaan näissä jutuissa jotenkin ohitetaan sellainen mahdollisuus, että joku ulkoinen tekijä vaikuttaa niin paljon valintoihin, että ne hyvätkin mahdolisuudet kaatuvat samaa vauhtia kuin Neuvostoliiton vienti...

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.
Viittaan edelliseen. ;) Mä ehkä toivon, että olisin saanut tehdä enemmän töitä.

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.
Tunteiden ilmaiseminen ei ole kvin suuri ongelma, etenkään perheen kesken. Saatan toivoa, että olisin voinut joskus pitää temperamenttiani vähän enemmän sordiinolla.


4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.
Jep, tämä saattaa osua...

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.
Tämä on vaikea. Osan aikaa onnellisuus on valinta, osan aikaa ihmiselle voi tapahtua asioita, joita ei voi itse kontrolloida ja joista seuraa surua ja onnettomuutta. Mutta toki vastoinkäymisiinkin voi suhtautua monella tapaa. Tosin mä en oikeon usko, että pidemmän päälle Jobin suhtautuminen vastoinkäymisiin on välttämättä paras mahdollinen tapa. Tulee hiukan mieleen tuo nro 3 eli tunteiden tukahduttaminen... Mutta kyllä mä yritän olla onnellinen kaikista niistä asioista, joista on vähänkin syytä olla onnellinen ja yritän kaivella onnenaiheita arjen pienistä jutuista. Jospa sit ei tarvitsisi kuolinvuoteellaan volista onnen puutetta sen takia, että olisi kieltänyt itseltään hyvää mieltä.

4 kommenttia:

  1. Huh, kyllä teille nyt kasaantuu kaikenlaista. Jotenkin tosin tuttua, miehen yövuorojen aikaan on opittu monenlaisiin vastoinkäymisiin.

    VastaaPoista
  2. Mutta onpa sit miehelläkin tekemistä, kun on kotona ja korjaa kaikkia esiin pompsahtavia vikoja. :D

    VastaaPoista
  3. Jestas mikä ruokakuva!! Se sai veden herahtamaan kielelle ja piti nopeasti lukea, mitä se onkaan. Siis niin herkun näköinen ja varmaan myös makuinenkin.

    Itsellä ei vaaleaa leipää kotoa löydy, pitää siis jättää vanukkaan teko myöhempään, jonkun käytyä kaupassa. Nam!

    VastaaPoista
  4. Juups, tosta tuli tosi kaunis paistettuna. :) Toivottavasti maistuu teillekin.

    VastaaPoista