Vietimme juhannuspäivää jo melko traditionaalisesti siskon synttärikakkua syöden. Kävin vaunulenkillä ihmettelemässä vähän isompaa elektroniikkaa ja ihastelemassa kukkivia pihoja ja niittyjä. Silakalla oli ihana ruututunikansa yllään. Joskus joku vaateostos hipoo täydellisyyttä ja tuo yhdistettynä vihreisiin trikoisiin on kyllä aika täydellisen suloinen asu.
Kyläilymatkat ovat siksikin kivoja, että teen mielelläni autossa käsitöitä. Puuvillalankapeittoon tuli taas muutama kuusikulmio lisää. Jonain päivänä pitäisi levittää palaset lattialle ja katsoa tuleeko niistä peitto vai tyyny vai jotain ihan muuta. Ainakin ihanan iloisen värinen joku niistä tulee.
Isompi tyttö jäi tätilään kyläilemää. Minulla on nyt jo kova ikävä. Meillä on viime aikoina keskusteltu kovin paljon tulipaloista ja pelastautumisesta. Unet ovat täynnä savua ja liekkejä ja äidin kainalo on kutsunut useampana yönä. Jospa kyläily vähän tasoittaisi tulipalokammoakin. Etenkin, kun nyt ensimmäisenä kyläily-yönä talossa kyläilee myös ihka oikea palomies tuomassa turvallisuutta.
Tuollaisen tunikan ja trikoot minäkin huolisin, vaikka olen vanhempi ja "hiukka" kookkaampi. :D
VastaaPoistaTulipalopelko on metka, olen aina pelännyt tulipaloa, siis silleen, että en esim. voisi asua kerrostalossa korkealla ilman parveketta, koska parvekkeellehan sitä on pelastauduttava. Tulipalossa en ole kuitenkaan koskaan ollut, eikä kukaan läheiseni. Ainut mikä voinee liittyä asiaan, niin näin lapsena talon palavan. Asuin pienehkössä kylässä ja kakaroina juostiin paikan päälle ihmettelemään (vanhemmat eivät tienneet, meitä oli paljon saman ikäisiä lapsia ja saatiin juosta missä juostiin yleensä) ja muistan siitä kaksi asiaa eli tilanne oli ahdistava ja tapahtumien paisuttelun lasten tyyliin jo samantein. En edelleenkään muista kuoliko joku palossa vai lähtikö tarina elämään lasten mielikuvituksissa. En kehdannut lähteä paikalta pois, mutta muistan, että se ei ollut mitenkään kiinnostavaa, vain ikävää ja ahdistavaa.
Tämän kerron vain siksi, että ei vanhempi kai aina voi tietää, mistä mikäkin pelko lapselle tarttuu, syy voi olla joskus pienikin. Minä en muistaakseni vanhemmileni pahemmin asiasta puhunut (olisi tullut huutia, kun mentiin kyttäilemään, siitä ei kotonani tykätty) ja ehkä se kertomattomuus jäi vaivaamaan. Mene ja tiedä. Tyttäresi puhuu kanssasi pelostaan, se on hyvä jutttu. Mikään pelko tietenkään ei ole hyvä tai kiva, ymmärrän huolesi ja ikäväsi, niin pitkälle kuin lapseton sen nyt voi yleensä ymmärtää.
Kelpaisi tuo asuminullekin. Tosin min näytän pöytäliinakuoseissa kyllä tasan siltä, etä olen kietoutunut pöytäliinaan. :D Pituuden riemuja...
VastaaPoistaMinä itse pelkäsin lapsena koiria ihan mahdottomasti. Siksi kai sitä osaakin surra toisen puolesta. Se ahdistus kun on ihan oikeaa... EIkä minullakaan olut koirapelkooni mitään konkreettista syytä. äitini kyllä pelkäsi koiria eli varmaan aistin äidin asenteen koiriin. Mutta jutellahan noista asioista pitää ja onneksi tyttö juttelee ja puhuu, jos ahdistaa.