Yesterday's news ja vähän tältäkin päivältä

Jotenkin nämä kuvat ovat aina vähän eiliseltä. Ainakin nuo kukat ja auringonpaiste. Tänään sataa ja pian varmaan myrskyääkin. Mutta minä en pääse iltaisin päivittämään blogia, joten mahdollisten paikalle eksyneiden on tyydyttävä eilisen uutisiin.  

On meillä imetettykin. Oikein urakalla ja yhdessä. Lapsella imetettäviä on oikein useampi, minulla onneksi vain tämä yksi. Siinäkin on välillä riittämiin. Imetettävä ryömi tänään ensimmäisen kerran eteenpäin. On tuo takaperin itseään pöngennyt, mutta tänään näin esityksen, johon littyi hurjasti ähinää ja puhinaa naama lattialla puklurättiin haudattuna, pepun ankaraa nostelua ja tsippadaa, liikettä eteenpäin. Ja sama uudelleen.. Apua, kohta tuota saa ihan tosissaan jahdata. Onneksi vielä pääosan aikaa harjoitellaan uimaliikkeitä ihan paikallaan ja treenataan ylävartalon ylöspununnerrusta lattialla. Ajatella, siitä on jo yli viisi kuukautta, kun tämäkin kiljukaula tupsahti maailmaa sulostuttamaan.

Niin. Juhannustahan minä oikeastaan tulin toivottelemaan. Oikein mukavaa sellaista. Muistakaa pitää huolta, että läheiset veneilevät sepalukset suljettuina.

Viime viikolla

Viime viikolla istuin iltapäivät päivänvarjon alla puutarhakeinussa seuranani vesipullo ja kasa sisustuslehtiä ja lapsi joka ei oikein kyennyt nukkumaan kuumuudelta. Luin, join ja heilutin vaunuja. Yritin olla sulamatta. Tänä aamunakin vielä heräsin hikisenä, mutta lapsen vieminen aamupäiväunille oli jo miellyttävää. Ihan pieni tihkusade ja ilma juuri sopivan lämpöistä hengittää. Minä pidän kesästä ja lämpimästä, mutta tänä kesänä helle tuli kai liian aikaisin, olo oli välillä aika tukala ja huolestutti jo pienen puolesta, kun tuntui, että en vain saanut nestettä sisään samaan tahtiin kuin hikeä tuli ulos. 

Oikeasti olen kyllä syksyihminen. Syksyn kuulaus ja kosteus puhuttelee enemmän kuin kesän helle. Toisaalta syksystä puuttuvat sitten kukkapenkkien aarteet aika pitkälle. Tänä vuonna iirikset ovat aika huikean sinisiä ja ihan kohta pionit muuttavat kukkapenkin vaaleanpunertavaksi hattaraksi.

Nonni ja vihdoin... Aloin pelastella kasveja kaivurien tieltä tämän kesän myllerrystä odotellessa. Neidille oli luvattu jo aikaa sitten oma pieni maa leikimökin viereen ja lopultakin sain kuorittua ruohot pois, levitettuä suodatinkankaan ja ladottua tiilet. Tiilet ovat puretusta savupiipusta ja käsinlyötyjä. Näyttävät oikein kauniilta, noin sivumennen sanoen. Maahan siirtyivät ensin ruohosipulituppaat ja ilmasipulit ja niiden taustalle esikasvatetut gladiolukset. Maan valtiatar valitsi tumman violetinpunaisia ja lohenpunaisia kukkia. Toivottavasti saamme tänä vuonna ihan oikeasti nauttia myös kukinnasta. Viime vuosina moisen kanssa on tilanne ollut vähän niin ja näin. Lisäksi neiti sai kylvää syötäviä kukkia, paria erilaista köynnöskrassia ja vihersalaattia. Etualalle tulee muutama mansikantaimi, kunhan saamme mansikkakangasta suikaleen kummilasta.

Tuntui hyvältä päästä pitkästä aikaa tekemään edes jotain. Neiti pienempi on aika taitava viemään äidin kaiken ajan, mutta nyt olen alkanut oppia, miten sitä nks. omaa aikaa saa anastettua pieniä määriä kerrallaan. Ja kylläpä tekee hyvää tehdä jotain ihan vain ilokseen.

Tässä on esittelyssä miehen aloittama projekti.nimeltään viimeinen maalattava seinä. *aaltolikettä* Tuo on kyllä sitten se hitain ja hankalin malli ja sijaitsee sillä puolella taloa, jolle aurinko paahtaa suurimman osan päivää. Mutta on oletettavasti tehtävissä kesän aikana. Talo näyttää kauniilta myös naapureille sen jälkeen. Nuo kun esittivät jo viime kesänä anomuksen saada talon seinä harmaaksi ja kauniiksi myös heidän suuntaansa. :D Juu, oikeasti tuo oli aika kaamea... Nyt se on kyllä vielä kamalampi. Mut jos syksyksi paranisi. Onneksi sitten on koko piha todennäköisesti aika kamala, joten näyttää talo varmaan entistäkin paremmalta.

Nainen hermoromahduksen partaalla

Vilppumaan Erika kirjoitti siitä, miten päätti päästä huonojen fiilisten ohi ja ihanasti onnistuikin. Minä en vielä ole onnistunut, vaikka yrittänyt olen. Jotenkin vain huoli on koko ajan kivenä vatsanpohjassa ja kiristää kallonpohjan luita, vaikka mitään varsinaista syytä ei ole. Jostain syystä korvien välissä vain kimpoilee paniikkipaniiki jatkuvalla syötöllä. Hormoneilla ei varmastikaan ole mitään tekemistä asiaintilan kanssa... 

Jos ei mitään muuta keksi, aina voi hermoilla siitä, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Ei se kyllä liikaa nuku, ei tosiaankaan, mutta toisaalta näyttää pääosan aikaa ihan virkeältä ja hyvävointiseltä... Mutta kun vauvan kuuluisi nukkua ja plääplääplää. Kannattaa ehdottomasti googlata aiheesta minkä verran "normaali" 4,5 -kuinen nukkuu ja saada mahansa vielä kipeämmäksi ahdistuksesta. Tuo meidän 4,5 -kuisemme kun ei tosiaankaan nuku 13-14 tuntia vuorokaudessa, 11 tuntia on jo hyvä saavutus. Yritän ajatella, että neiti on vain vähäuninen ja nukkuu ilmeisesti sellaisia pieniä pikaunia ajoittain, joita minä en osaa hahamottaa uniksikaan... Eipä silti, ei tuo isosiskonsakaan tainnut ikinä niitä säädetyjä määriä saavuttaa, nyt isompana kyllä posottelee 12 tuntia putkeen ihan suvereenisti.

Tänä vuonna raparperit ovat ihan villiytyneet. Päätin hyödyntää moista rehevyyttä edes jotenkin. Eli raparperihyvettä, olkaa hyvä. Lisukkeena Gogreenin kauravispiä, tämä emäntä kun on maidottomalla ruokavaliolla. Tuli hyvää ja oli helppoa. Iskin kippoon kuorittua ja paloiteltua raparperia ja sekotin siihen vähän kanelia ja sokeria, päälle pari kourallista kaurahiutaleita ja reilulla kädellä hunajaa ja margarinia ja 200 asteiseen uuniin n 20 minuutiksi eli siihen asti kun pinta vähän rapeutuu ja raparperit ovat pehmoisia. Oli kuulemma hyvää, sain perheemme master chef -entusiaistilta ( viisi vee) kiitosta ja pyynnön saada santsiannoksen. Että ilmeisesti toimi.

Niin ja arvatkaa, mitä tuo vauva, jolle ei uni maistu nyt tekee? Se tietenkin nukkuu päiväunia...On nukkunut kohta kaksi tuntia. Ehkä minä joskus saan tältä osin möykyn sulamaan mahastani ja uskon, että unettomuus on ihan rokotereaktio eikä vahingoita lastani peruuttamattomasti... Toivottavasti ehtii ohitse ennen seuraavaa rokotetta. Hiukan kyllä naurattaa, kun katson tuota kuvaa lapsistani, joiden voinnista koen niin suurta tarvetta kantaa huolta. Aika hyvinvoivilta näyttävät, ainakin valokuvassa. ;)