Soitto on suruista tehty...

Vai onko se sittenkään? Aika usein kai ajatellaan, että jotenkin synkemmät tunteet nostavat pintaan luovuuden ja jalompia ja syvällisempiä asioita, että murheet kiillottavat tuhkasta timantteja. Ja juu, ehkä se joillakin on niin. Minä taidan kuulua niihin ihmisiin, jotka ovat luovimmillaan, kun elämässä kaikki on hyvin, kun mieli on tasapainossa. Murheellisena olen vain murheellinen ja maailmasta huuhtoutuvat värit. Minä olen tuottelias ollessani onnellinen. Silloin, kun mikään ei muserra ja purista.

Huonejärjestelyä

Tämä muutos on ollut suunnitelmissa jo pidemmän aikaa. Kesän vähemmän iloiset yllätykset vain siirsivät toteutusta pikkuisen eteenpäin. Mutta tänään se vihdoin tapahtui. Nyt meillä on tyttöjen huone, nimenomaan monikossa. Harrastimme pähkäilyä ja huonekaluvalssia ja totesimme, että vähissä ovat vaihtoehdot, joilla neidot saa mahdutettua samaan huoneeseen säilytyskalusteiden suuremmin vähenemättä. Toisaalta, eipä tuo järjestys ole ihan mahdottoman ikävän näköinen. Tilaakin jää edelleen oikeasti ihan kohtuudella leikkimiseen ja hömpöttämiseen.

Uusi järjestys herätti vallan suurta intoa ja odotusta. Olin vähän niinkuin stailannutkin huonetta kuvausta ajatellen. Asukit vain ehtivät stailata uusiksi ennenkuin ehdon järkkärin kanssa hätiin. Mutta juu, elämisen tuntua. Nukahtamisen kanssa onkin sitten hiukan niin ja näin. Kun oikeastaan äidin kuuluisi olla vähintään näkö-, mutta mieluiten kosketusetäisyydellä. Mutta ehkä se siitä, vähitellen. Koira ilmeisesti päätti siirtyä nukkumaan meidän väliimme, kun huoneeseen selvästikin tuli vauvankokoinen aukko.

Hymyn ja kyynelten päivä. 44 syntymäpäivää sain jakaa rakkaan ihmisen kanssa. Nyt se aika on mennyttä. On juhlittava itsekseen. Hymyä ja kyyneleitä. Ja tytön nimipäivälahjan ansiosta myös disco. Elämä kulkee eteenpäin.

Tajusin juuri kaimatytön bloggauksen ansiosta, että blogikin täytti taas kuun alussa vuosia. Niitä on kertynyt jo kuusi. Tästä on tullut tapa. Kuvien ottamisesta ja julkaisemisesta. Siitä, miten mietin usein jo aamusta, mitä voisin päivästäni jakaa muille. Melkein kuukauteen en ole kuvia ottanut. Jaettavakin on ollut vähissä. Ehkä vähitellen kuvaaminen alkaa taas tuntua hyvältä.

Lapsissa tuppaa aina olemaan jotain samaa. Olivat ne sitten ihmislapsia tai eläinten lapsia. Ihan yhtä hellyyttäviä ovat. Erityisesti nukkuessaan. Ja etenkin yhdessä nukkuessaan.

Jossain vaiheessa kesää (alkupuolella) oli ihan varma, että pihalla ei tule esiintymään mitään kukoistukseen viittaavaa. Kaikki oli enemmän ja vähemmän surkean näköistä ja nahistunutta. Yllättäen kukkaloisto on ollut kesäkuun jälkeen aika uskomaton. Osa kevätkukkijoista on intoutunut kukkimaan uudelleen. Ihana gladioluksenikin poksahti täyteen, hattaranpinkkireunaiseen loistoonsa. 

Marjapensaat ovat tuottaneet mahdottomia satoja, kukaan ei vain jaksaisi kerätä niitä (mustaherukat lähtivät sentään tarvitsevien matkaan). Joku päivä minun on kerättävä itseni ja karhunvatukat pakkaseen. Joku raja aikaansaamattomudellakin on oltava.

Kaikki on kovasti kaunista eikä mikään tunnu oikein miltään. 

Klassinen aihe: Koira ja ufokurpitsa. Hiukan huvittaa tuo pikkupöpö. Nyt tuo alkaa kai vähitellen kotiutua, kun päivisinkin uni on alkanut maittaa ihan tosissaan. Nuoriherra nukkuu milloin missäkin, tietty mieluiten jonkun lämpöisessä sylissä. Tänään kokeiltiin talutushihnaakin ja ihan hyvin senkin kanssa kulku sujui.

P.S. Oli pakko laittaa anonyymikommentointi pois päältä. Olen päässyt jonkun bottihyökkäyksen kohteeksi ja spämmikommenttia pukkaa siihen tahtiin, että yritän, josko tämä tepsisi. Pahoittelen.

Ikävän karkoitusta

Jos tuo pikkuotus helpottaisi surullista mieltä edes pikkuisen ja toisi iloakin elämään. Surua on ollut ihan kotitarpeiksi. Hän, itse suloisuus, muutti meille tänään. Iltarytmi ihan sekaisin ja isommalla aamulla kasilta kouluunmeno, mutta kerrankos sitä uusi perheenjäsen haetaan seuraksi.

Tänään otin ekan kuvan yli viikkoon... Hauvelista. Joka on melkoisen touhukas tapaus. Jospa aamulla saisi pikuisen tarkempia kuvia.

Joskus vain sanat ovat ihan lopussa. Kaikki mitä pitää sanoa on sanottu. On vain tämä hetki, joka sekin vähitellen katoaa muistoihin. 

Yksityiskohtia

Käväisimme päivänä muutamana kaatiksella risuja hävittämässä ja metallirojukasan vieressä kenotti juuri sellainen lavuaari, jota olemme etsineet kasvihuoneen hanan alle!!!! No joo, kuvassa se on ripustettu vinoon ja pesemättä, mutta kunhan antaa tuolle vähän harjaa ja pesuainetta ja ripustaa sen paikoilleen suoraan (ynnä kinnittää alapäähänkin putken), vaikutelma on ihan loistava.

Vetimeksi löytyi kellarista vanhan öljynpolttimen hana, jonka joskus pelastin menemästä romuttamoon. Mies halkaisi putken, jossa hana oli kiinni ja toisesta puolikkaasta tuli sopivasti stoppari ovelle. Muutenkin viimeistelyosuudessa kierrätys on rulannut. Oven saranat ja lukko on napsittu talteen entisestä saunanovesta.

Jopa kaikkein synkimpinä aikoina voi löytää onnea, kun muistaa kääntyä valoa kohti. 

- Albus Dumbledore -

Reklaamia pukkaa taas

Kävimme tänään tutustumassa siskon kaupan uusiin tiloihin. Herkkupuoti Woima löytyy Riihimäeltä nykyisin osoitteesta Hämeenkatu 58, Kauneuskammari Mahlan seurasta. Pakkasin oikein huolella kameran mukaan, vaihdoin uden tyhjän muistikortin, että saisin kuvattua uusia, kauniita tiloja ja voin nolouden nolous: unohdin autuaasti kameran kassin pohjalle. No, onneksi voin sentään kuvata mukaan lähteneitä herkkuja. Mutta Riihimäellä kävijät, käykääpä tutustumassa uusiin, oikeasti ihaniin tiloihin ja laajentuneeseen tuotevalikoimaan!

Mehukasta

Eilen poimin punaherukoita, mies kirsikoita ja tänään keittelin niistä MehuMaijalla mehua. Punaherukat olivat melkoisen kuivakoita, mutta kirsikoista irtosi nestettä ihan kiitettävästi. Yleensä olen mehustanut mehut ilman sokeria, koska eipä se ole välttämätöntä, koska pakastan mehut. Tällä kertaa laitoin sokerin jo höyrytysvaiheessa ja ajattelin kokeilla, josko neidot nirppanokatkin suostuisivat nauttimaan kotimehusta. Itse en sokeria kaipaisi, mutta kaipa nuo mehut ovat lapsen suussa hiukan happamia. 

Kirsikkapuussa on edelleen kirsikoita. Alkavat taas ideat loppua. Olen hillonnut, laittanut tekeytymään likööriksi ja nyt mehustanut. Mitä ihmettä noista vielä keksisi? Karviaiset ja mustaherukatkin ovat juuri kypsymässä ja yksi punaherukkapensas odottaa vielä tyhjentäjäänsä. Pakastin, onneton, on sekin niin täynnä aiempia keitoksiani, että taidan joutua tutustumaan purkkien steriloimiseen. Onneksi kellarissa on pakastimen vierellä myös jää-viileäkaappi. Ja tänä talvena noita säilykkeitä olisi syytä alkaa kadota vähän tiheämpään tahtiin kuin aiemmin.

Kasvihuone on erinomaisen hyvällä mallilla. Enää puuttuu takapäädyn tuuletuslukkuu (joka sekin on jo puolivalmis) ja ovi. Niin ja paikamaalauksia, täyttösoraa, lattiaa yms. Mutta kuitenkin. Hyvältä näyttää. Ja kauniilta. Sisälläkin on lämmin, tänään vähän vajaat 40 astetta. Puuh... No, muutenkin kyllä tarkeni. Lapset osoittivat, että tarpeeksi lämpimällä vähän pienempikin virkistäytymisallas riittää hyvin. Eikä tarvinnut odottaa, että vesi lämpenisi. Suoraan hanasta kylmää vettä ja sekaan plutimaan.

Illasta ajelimme tarkastamaan ensin omalle kasvimaalle perunoiden tilannetta. Ihan vielä ei irtoa, mutta onneksi siskon luona sato on paremmalla mallilla. Urheat perunannostajat taistelivat pari vartta ylös ja saimme taas herkullisia ja melkoisen luomusti kasvatettuja perunoita. Vähän piti räpsiä kuvia ihanasta kasvimaasta yleensäkin. Krassit tosiaankin kukoistavat. Muista kasvatettavista puhumattakaan.

Omassa kukkapenkissä kukkii upeasti tummansävyinen päivänlilja.

Kesäpipa

Hämmästyttävää kyllä, sain jotain käsityöalalla valmiiksi!!! Tai no, ei tuossa sentään sitä viimeistä narunpätkää ole päätelty, mutta menköön. Mutta siis on edelleen mahdollista tehdä jotain ihan loppuun asti eikä vain aloittaa uusia ja uusia töitä vanhojen loppumetreillä ja jättää ne vanhat sinne loppumetreille ufoutumaan... No, tein minä itsellenikin vastaavan pipan, mutta yksivärisenä ja huonommalla lipalla. Jotta taidanpa purkaa ja tehdä alusta uudelleen raidoilla varustettuna. Virkkuukoukku tuossa oli kokoa 3,5 ja langat suunnillen samanvahvuisia puuvillalankoja, joita löytyi laatikosta. Isomman lapsen pipoon (90 s) meni ehkä yhteensä 75 g lankaa. Mutta kovasti mieleinen tuo on ja sain erityisluvan vilauttaa omstajan nassuakin blogissa onnistuneen pääkappaleen kunniaksi.

P.S. Joudun valitettavasti torppaamaan toistaiseksi anonyymikommentoinnit. Olen päätynyt jonkun botin listoille ja häitettäviä viestejä tulee makuuni hiukan turhan tiheään.

P.S.2 Laitoinkin sittenkin vain sanavahvistuksen päälle. Jos se vaikka ajaisi häiriköt tiehensä.

Ja sinne siirtyivät kivet paikoilleen! Hiukan armaani joutui käyttämään luovuuttaan ja hyödyntämään muinaisten egyptiläisten tietotaitoa ja nykyaikaista versiota taljasta, mutta nyt ovat lohkareet rivissä odottamassa multaa ja kasveja. Taakse pitää virittää reunusnauha estämään nurmikon leviämistä ja etureunaan vielä jotain estämään mullan valumista. Oikeastaan alkuperäisenä suunnitelmana oli ihan muurin rakentaminen, mutta eikös tuollainen kivipenkki ihan vältä. Etenkin sitten, kun ne kukat ovat siirtyneet paikoilleen. Loppupään omppupuun laidasta pitäisi vielä kaivella betoneja ja kitkeä loputkin rikkaruohot. Sitten etupihakin alkaa olla edes suunnilleen esittelykelpoinen.

Aina välillä huvittaa tämä yhteiselomme. Minä keksin vaikeuksitta vaikka päivittäin jotain uutta hauskaa pihalle ja mies toteuttaa kiltisti hupsutuksiani. Eipä ole vaaraa pitkästymisestä kummallakaan.