Löysin alkukesästä markkinoiden aikaan kirjakaupan halpahyllystä Talensin vesiväripakkauksen, hinta viisi euroa. Arvatkaapa mietinkö? En todellakaan, pelastin värit heti mukaani ihan siltä varalta, että minulle iskisi joku mystinen tarve lähteä luontoon englantilaisten maisemamaalarien henkeen pieni lehtiö ja värikotelo mukanani... No, ei ole moista tarvetta näkynyt, mutta pakkohan värit oli korkata lopultakin. (Ja parasta oli se, kun sai kuoria värinapit papereistaan ja alta paljastui kauniina kiiltäviä nappeja, joilla on ihanat nimet. Jotenkin kaikissa maalaustekniikoissa ihan parasta on lukea värien nimiä, niitä englanninkielisiä siis. En tiedä miksi ne nimenomaan ovat viehättäneet lapsesta lähtien.)
Edellisestä maalauskerrasta on oikeasti kauan. Suorastaan huomattavan kauan, melkein pieni ikuisuus, mikä tarkoittaa varmasti yli kymmentä vuotta. Akvarelli on aina ollut suosikkitekniikkani ja kyllä maalaaminen jotenkin alkoi alkuyskähtelyn jälkeen sujuakin. Toki kuvassa on miljoonia virheitä ja ärsyttäviä juttuja, mutta mukavaa oli kuitenkin. Oman pikantin lisänsä maalaamiseen antoi se tosiasia, että minulla kiikkui niskassa yksi parivuotias uhmis, joka olisi ehdottomasti halunnut loiskuttaa vesiastiana toimineesta kastelukannusta vettä työni päälle ja minun päälleni, ihan kuinka vain, mutta tarmokkaasti joka tapauksessa. Toki isänsä yritti antaa minulle maalausrauhaa, mutta neiti on hyvin ovela ja nopea...
Pakko kyllä sanoa, että akvarelleissa nimenomaan muistaa aina sen, miten ihana on maalata kunnollisilla välineillä ja väreillä. Tällä kertaa sivellin oli pakkauksen sinänsä laadukas, mutta hiukan rasittava jatkettava mallia oleva. Se jatko-osa kun ei halunnut pysyä paikoillaan. Mutta pigmenttiä riitti värinapeissa ilahduttavassa määrin. Pakko hankkia se minilehtiökin vielä ja alkaa harrastaa useamminkin tuollaisten pikkuluonnosten tuhertelua. Jospa se ei enää hetken päästä olisi tuhertelua...
