Kohdalle osui the Kirja. Siis sellainen, jonka olisin entisessä elämässäni ahmaissut kerralla, viettänyt vuorokauden unohtaen muun maailman ja vain nauttinut tarinasta. Tässä todellisuudessa pihistin itselleni vartin sieltä, toisen täältä, oikein ruhtinaallisesti jos sujui, pystyin lukemaan tunninkin yhteen menoon iltaisin ennenkuin rivit alkoivat pomppia ja kirja putosi kädestä.
Tunnustan olevani feministi ja rakastavani Margaret Atwoodin tapaa kertoa ja kirjoittaa. Ja nimenomaan Atwoodin tapaan kirjoittaa feministisesti, lämmöllä, naisen näkökulmasta, mutta miehiä vihaamatta tai halveksimatta. Enkä tosiaankaan pettynyt tälläkään kertaa. Herran tarhurit kertoo monesta asiasta. Sitä voisi sanoa ekofantasiaksi, tulevaisuudenkuvaksi ajasta, jolloin valtiot ovat nykymuodossaan kadonneet ja jolloin valta ainakin päällisin puolin on vahvoilla ja menestyvillä. Ne vähemmän menestyvät ajautuvat alempiin töihin, toisaalta sitten on erilaisia lahkoja, kuten pääosassa oleva Herran tarhurit. Aika paljon Herran tarhureista kertoo se, että vihjataan nimenkin osin johtuvan siitä, että uskonnollisuuteen viitaava osuus nimessä on myös suojatekijä.
Tarhurien usko on uuden luomista, puhtaan ruoan kasvattamista ja varautumista tulossa olevaan suureen tulvaan, joka hukuttaa pääosan ihmiskuntaa. Ja tulee se tulva ja sen myöta paljastuu kieroituneisuutta, korruptoituneisuuta, kloonauksen kummallisuuksia jne jne. Monenlaista. Silti tärkeintä kirjassa on lopulta rakkaus ja toisista välittäminen ja huolehtiminen. Jotenkin on aika harvinaista, että lukiessaan huomaa, että henkilöiden kohtalot ihan oikeasti koskettavat, että välittää, mitä heille tapahtuu. Myös niille pahiksille, jotka tässä kirjassa kieltämättä ovat todellisia pahisten arkkityypejä, säälimättömiä, itsekeskeisiä ja väkivaltaisia. Tai siten vain itsekeskeisiä ja tyhmiä.
Niin ja se, mistä minä pidin, oli myös se tosiasia, että päähenkilöt ovat naisia, miehet ovat jossain määrin taustalla. Tärkeitä toki, mutta tarina kerrotaan naisten katseen kautta. Vain Aatami Ensimmäinen pääsee puhumaan omalla äänellään, mutta hänen puheenvuoronsa ovat saarnoja ja opetuksia. Itse pidin kovasti liikkeen pyhimyksistä, joista sai bongailla tuttuja nimiä.
Pahoittelen tämän analyysin pinnallisuutta ja varsinaisen oikean analyysin puuttumista. Minulla ei valitettavasti ole kapasiteettia kertoa kirjoista kirjallisuudentutkijan suulla, vaikka siitä opiskelualana joskus haaveilinkin. Halusin vain tällä kertaa jakaa lumoutumiseni. Ja seuraavaksi taidan tutkia, kuinka monta Atwoodin kirjaa minulla on jäänyt väliin tämän pitkän lukemattoman kauteni aikana. Nyt on aika paikata laiminlyöntejäni kirjallisuuden suhteen.