maanantai 31. lokakuuta 2011

Kadonneiden talojen kaupungissa


  
























Kävin viikonloppuna vanhassa kotikaupungissa. Tai no, vanhassa ja vanhassa, kävin siinä osassa kaupunkia, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni ja osan aikuisuuttanikin. Jostain syystä silti se maisema, jota ajattelen aina tuossa päässä kylää käydessäni, on se, joka oli silloin kun itse olin nuori. Nyt tuntuu jatkuvasti siltä, kuin tuijottaisi huonohampaiseen suuhun, jossa on sopimattomat tekohampaat, liian kiiltäviä nastahampaita täysin korjauskelpoisten omien tilalla, amalgaamia ja ihan vain ammottavia aukkoja, kun kukaan ei olekaan rakentanut mitään tuhottujen tilalle... 

Jotenkin kulkiessa silmä poimii niitä asioita, joita ei enää ole tai jotka ovat muuttuneet paljon. Kuljin lapsuuteni asuinalueella, pitkin vanhaa ratapohjaa, ihmettelin kuusiaitoja ja sammakko-ojia, joissa piti käydä leikkimässä kaikkien kieltojen uhallakin. Ratapohja oli aika avoin vielä minun lapsuudessani ja koostui sepelistä. Nyt se on jo pyöristynyt mukavaksi kulkea ja puut, jotka olivat silloin yli 30 vuotta sitten vielä taimia, kurottavat jo täysikasvuisina taivasta. Tuskin penkereillä enää kasvaa sellaisia metsämansikka-apajiakaan kuin minun lapsuudessani. Metsäntilkku on yhtä ryteikköinen kuin ennenkin, tosin vanhat kiviaidat erottuvat vielä huonommin kuin aiemmin. Silti kaikki on jotenkin hirmuisen tutua, osaisin kulkea melkein silmät kiinni.

Hautausmaalla huomaa selvimmin oman ikääntymisensä. Aiemmin kävin siellä isomummun ja muiden vanhojen sukulaisten haudoilla, nyt kivistä löytyy ihan liikaa lähempänä omaa ikäluokkaa olevien ihmisten nimiä. Liian aikaisin lähteneitä ystäviä ja ystävien ja tuttavien pikkuisia. Niitä kiviä on kovin vaikea kohdata. Hautausmaa on kaikesta huolimatta ollut minulle aina rauhan paikka, jossa olen käynyt paljon. Tutkinut vanhalla puolen kauniita kiviä ja istunut vain kuuntelemassa hiljaisuutta. Kuolleita en ole ikinä osannut pelätä tai kammota, lapsuus hautausmaan lähiympäristössä opetti, että elävistä ylensä on enemmän harmia.





Illasta noituudet päästettiin valloilleen. Tai ainakin pieni noita valmisti itselleen taikasauvan ja pukeutui seitteihin. Neiti myös leipoi mummun kanssa yhteistyössä kakun ja koristeli sen mm. tekohampailla. Kaupasta löytyi kurpitsa, josta koversin neidon riemuksi hurjan irvihammaslyhdyn ja ihailimme sen hymyä parvekeella. Sunnuntaina kurpitsan siemenet päätyivät uuniin paahtumaan, olivat ihan herkkua.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kato äiti! Ilman käsiä!


























Minun pikkuiseni on jo 9kk ja 1vkoa nuori. Ihan hämmentävää. Menee, touhuaa, on muutaman kerran sanonut :"Äiti!" sellaisella ihanalla, pikuisella äänellä ja saanut äidin sydämen ihan ruttun ja mykkyrään onnesta. Neiti potee myös eroahdistusta, joka ilmenee öisinä mönkimisinä ihan lähelle, tiheänä tissipalvelun vaatimisena öisin ja housunpuntissa roikkumisena päivisin. Neiti on myös vakaasti sitä mieltä, että tietokoneen on pakko olla jotain hyvää syötävää ja siitä olisi syytä saada haukattua palanen. Pikkuinen tarmonpesä osaa hienosti kiivetä lelulaatikkoon ja tyhjentää sen, joten meillä on usein silakkalaatikko olohuoneen lattialla. Jotenkin tuon pienen kasvamisen seuraaminen on yhtä aikaa ihanaa ja haikeaa, tämä on minun viimeinen vauvani ja joka päivä vähemmän vauvamainen.

























Isompi tyttö kasvaa myös hirmuista vauhtia. On jo iso ja itsevarma eskarilainen, selittää kavereista ja puolisoista, osaa laskea vaikka kuinka pitkälle ja askartelee tornadon tehokkuudella kaiket päivät. Myös fyysistä kasvua on tapahtunut niin paljon, että ihana, vanha päästävedettävä saa siirtyä odottamaan Silakkaisen kasvamista ja eskarilaisen huoneeseen tulee (neidin erikoistoivomuksesta) kerrossänky. Yläpedistä tulee ainakin aluksi vierassänky ja lukunurkkaus. Huonetta on jo alustavasti tyhjennelty, liian lapsellisia leluja siirretty kellariin odottamaan kirppispöytää ja sisustustarvikkeita tilailtu neidin suureksi riemuksi. Vimeistään joulukuussa on mahdollisuus päästä tositoimiin, kun mies aloittaa isäkuukauden vieton.

Eskarilainen tarvitsee myös villatakin. Sellaisen kapean, eskariin sopivan. Aloitin eilen ja kohta jatkan. Lankana Cascade Sport SW. Ihana pehmoinen lanka ja kaunis harmaa sävy. Ihan ilo neuloa. Neuloja vain on aavistuksen ruosteessa, puikkojen päiden vaihtamiseenkin meni yllättävän paljon aikaa...


lauantai 22. lokakuuta 2011

Munakoiso yllätti





Tiedättekö sen, kun on joku ruoka-aine, josta ei vaan tykkää, ei se maistu tai maistuu aina vaan kummalliselle. Sitten on vuosikausia ihan tyytyväisenä ilman sitä kyseistä ainesta, korkeintaan mainitsee joskus jollekule, että ei suuremmin siitä välitä. Kunnes sitten iskee se päivä, kun tulee sellainen olo, että mahtoiko se sittenkään olla niin pahaa, että oikeastaan voisi pitkästä aikaa maistaakin. Että melkein niinkuin tekee mieli sitä kyseistä ainetta. Eikä auta muu kuin mennä kauppaan ja ostaa sellainen epäilyttävä tapaus ja tehdä siitä ruokaa, että voi sitten taas jättää sen kauppaan. Paitsi että tällä kertaa se olikin hyvää.. Ja ihan varmasti teen toistekin, ainakin tällä reseptillä. Ja oikeastaan voisi yrittää kehitellä tomaatteja, muita kasviksia ja kookoskermaa hyväksi käyttäen jotain etäisesti kasvimoussakaan muistuttavaa. Hups... Kuinkas tässä näin kävi?

Marinoitu munakoiso

Munakoiso viipaloidaan n. puolen sentin renkaisi. Renkaita itketetään suolalla vartin verran, ne taputellaan kuiviksi ja paistetaan  pannulla kohtuullisessa öljymäärässä (yrittäen katsoa, että lahkeessa roikkuva kuopus ei saisi pahasti roiskeita niskaansa). Lopuksi renkaat laitetaan kulhoon, päälle lorautetaan marinadi ja annetaan seoksen jäähtyä ja marinoitua sen verran kuin aikaa on käytettävissä.

Marinadi
reilu loraus balsamicoa
reilu loraus oliiviöljyä
n 1 tl hunajaa
1 valkosipulinkynsi silputtuna
1 tl savustettua paprikajauhetta
ripaus chilijauhetta
n 1 tl jeeraa
suolaa
mustapippuria

Tarjoa vaikka salaattina kirsikkatomaattien, silputun paprikan, oliivien ja basilikan seurana vihersalaattipediltä. Marinoitu munakoiso on erinomaista myös kasvishampurilaisen pihvinä. Marinadin ohjeen vetäisin vaihteeksi tunteella. Pakko sanoa, etttä tuo savustettu paprikajauhe on ihan huipuhyvää tässä(kin).


tiistai 18. lokakuuta 2011

Työhuone



Työhuone on ollut muutoksen kourissa jo jonkin aikaa. Vihdoin, neidin synttärit hyvänä tekosyynä, saimme tavarat jotakuinkin paikoilleen ja turhuudet kellariin tai muuten sivuun. Valmistahan tuolla ei edelleenkään ole, yhdestä sunnasta sietää kuitenkin jo esitellä. Muuton lamppu on kyllä ihana, tosin valaistusteho voisi kyllä olla vahvempikin... Millaisia lamppuja muut ovat muuten tuossa käyttäneet? Tämänhetkinen varsin kirkas valo tuntuu imeytyvän valaisimen sisuksiin. Hädin tuskin on pöytä valaistuna iltaisin. Liene syytä nostaa valaisinta hiukan ylemäs ja hankkia vielä tehokkaampi valonlähde. Tämäkin pitäisi tilata roikkuvien johtojen kuriin saamiseksi. 

Pöytä kaipaisi ympärilleen omanmerkkisiään istuimia, mutta toistaiseksi Aallon pikkutuolien hinnat ovat kivunneet huutiksessa ym. ulottumattomiini. Mutta ei kiirettä, kyllä noilla nykyisilläkin istuu ja askartelee. Verhot ovat suosikkini. Ostin ne joskus edellisen kotimme keittiöön pitkällisen kuolaamisen jälkeen. Finlaysonia n kymmenen vuoden takaa ja edelleen toimivat silmääni erinomaisesti.

Huoneen oikea laita on sekin sitten omistettu ison tytön lelujen ja minun ja tytön askartelutarpeiden säilytykselle. Hyllyjä riittää, mutta en ole vielä keksinyt, miten ne saisi esteettisesti viehättävämpään malliin. Ehkä vähitellen. Tämä näkymä on kuitekin tärkein, se kun on ensimmäisenä vastassa, kun meille kävelee ulko-ovesta sisään.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Aarrekartta

Noin. Siinä se on. Minun aarrekarttani. En osannut laittaa tavoitteita, joten laitoin kysymyksia, joihin toivoisin löytäväni vastauksen. Ja kompassin, joka toivottavasti joskus löytyy ja näyttää vähän suuntaa...

Ja tähänhän haastoi mukaan Susanna. Ihan mielenkiintoinen juttu sinänsä.

Toivottavasti aarrekartassani ei ole miljoonaa kirotusvihrettä. Jostain syystä olen koneella kirjoittaessani totaalisen sokea omille typoilleni...

Harmaata






Harmaata. Sitä alkaa olla vallitsevassa määrin. Vähän haalistuneita ruskean sävyjä kaislikossa. Maisema alkaa selvästi avautua talvelle. Tänään näki aamukävelyllä paljon pidemmälle kuin vielä pari päivää sitten.

Koivun kyljessä näkyi selvästi arpi ja ompeleet. Kiven reunalla kasvoi jäkälää, jonka kaltaista en ollut ennen nähnyt. Vanha vene patinoituu rannassa kehittäen koko ajan uusia sävyjä hämmästeltäväkseni. Ihailen myös joka kerta kulkiessani uskomattoman tarkkaa ja kaunista käsityötä. Joku on oikeasti käyttänyt aikaa tuon veneen rakentamiseen. Nyt se vähitellen palautuu pohja puhjenneena osaksi puusta rakennettua saarta.

Kehäkukat ja krassit jaksavat vielä sinnitellä. Keräsin siemeniä ensi kesäksi. Jospa muistan ne ensi kesänä kylvääkin. Sivupihalla ammottaa edelleen kuoppa. Toivottavasti kaivurimies ehtii ensi viikolla paikalle täyttämään sen. Viime viikolla asentaja kävi laittamassa uuden öljysäiliön kellariin. Kun se saadaan täyteen ja kuoppa umpeen, talvi saa vähitellen tulla. Liiterihuone on täynnä kuivia halkoja, joriinit ja gladiolukset kuivamassa laatikoissaan ja kellari salaojituksen ansiosta kuiva ja hajuton. Meillä on joka aamu ja ilta jossain tulisijassa valkea, muuten tulisi jo liian vilpoista. Tulen rätinä tekee turvallisen ja kotoisan tunnelman. Talomme on toistaiseksi vielä valkoinen, talvella lumi tuo maalin harmaan sävyn esiin.  

Pikkuneiti on tehnyt hampaita jo muutaman viikon. Ilkeät ylähampaat vain valvottavat ja itkettävät. Iltaisin ei huvita nukkua, äidin kanssa seurusteleminen olisi paljon hauskempaa. Viime yönä neidin unille saaminen vei puolilleöin. Minua väsyttää. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2011



Kamalan vähän sanomista yhtäkkiä. Mutta värit ovat kauniita, vähitellen taittumassa kohti talven grafiitinharmaata. Muuten on kovin pimeää ja harmaata eikä sisällä minun kamerallani tee yhtään mitään ilman salamaa. Järkkäri ois kiva. 

Eskarilainen on syyslomalla. Sovimme, että syyslomaa vietetään erityisesti lepolomana. Tämä syksy on ollut neitokaiselle ihan hirveän rankka. Viime yönä tuo nukkui kellon ympäri, mitä ihmettä ei ole tapahtunut herran aikaan.

Ai niin. Meille syntyi viime viikon aikana kaksi uutta tyttöä sukuun. Aika ihanaa. Virkkaan vimmattuna vauvanpeittoa, jättimäistä isoäidinneliötä, iltaisin ja löydän itseni usein aamuyöstä istumassa täydessä unessa koukku kourassa, pylväs puoliksi virkattuna televison mölytessä omiaan ja muun perheen nukkuessa autuaasti.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Villatakki ja aurinkoa



























Minä löysin vihdoin unelmieni sinapinkeltaisen neuletakin. Se on pitkä, ohkainen ja silti lämmin ja ihan täydellisen sävyinen. Ostospaikka Lindex. Onkohan tämä nyt sellainen dagens-postaus. No, whatever. Minulla on tuossa kuvassa kuitenkin kaksi ihan "väärän" väristä vaatetta päälläni: Munakoison sävyinen imetystunika ja sinapinkeltainen neuletakki ja olo vallan kotoisa. Kummallista... Niin ja huom. Taulut ovat kiivenneet seinälle!!!!!

edit. Tuosta villatakista tulee mieleen teini-ikä, kun joskus 80-luvun alkupuolella minulla oli aika lailla saman värinen neule. Se taisi olla lepakkohihainen, lyhyt, sinä oli leveät resorit vyötäröllä ja hihansuissa ja iso, valuva savupippukaulus. Niin ja väriä kutsuttiin silloin leijonankeltaiseksi ja moni sanoi minulle, että se ei sovi väreihini ollenkaan. Mutta minä pidin paitaa itsepintaisesti, koska minä vain satuin rakatumaan juuri leijonankeltaiseen jo silloin. Oikeasti minä olen sävyiltäni lähinnä talvi, mutta syksyn sävyt ovat aina viehättäneet, vaikka ne eivät ihan välttämättä ole minulle imartelevimpia. Tosin lapseni sanoi tästä uudesta villapaidasta, että se on ihanasti sinapin värinen ja sopii minulle kamalan hyvin ja lasten suustahan ne totuudet tulevat, eikö vain?

Eilen kävin kameran kanssa kävelemässä. Tai siis kävelin synttärikakkua syömään. Kotikylässä on paljon kauniita vanhoja rakennuksia. Yksi kauneimmista on tuo vanha viilatehdas ja sen kiinteistö. No, jouduin minä niitä aaltopeltiosia hiukan rajaamaan ulos, mutta tuo puoli on harvinaisen viehättävän näköinen. Ilmakin oli kuin morsian, hyväntuulinen sellainen. Ensimmäinen ihanan kirpeä, auringonpaisteinen syyspäivä. Aamulla tuoksui pakkanen ilmassa.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Kaverisynttäriä


Kaverisynttäritkin tuli vihdoin juhlittua. Pakko tunnustaa, että itseäni jännitti ihan mahdottomasti, eikä vähiten se, pysymmekö terveinä nin pitkään, että juhlat saadaan järjestettyä. No, pysyimme tällä kertaa. Kolminkertainen eläköönhuuto sille. Juhlissa oli mukavaa, askartelut tuntuivat innostavan, kasvomaalaukset kelpasivat ja kakkukin oli kuulemma komea. Hillittömimmät naurunpyrskähdykset keräsi aarre, joka sai lapset epäilemään mielenterveyttäni... Se kun oli kääritty aika moneen paperiin, joita sitten lapset repivät innolla irti. Pienet asiat tuntuvat olevan hauskimpia. Minä sain onneksi järjestely- ja silakanhoitoapua, mutta kyllä silti osaa ihmistä väsyttää. Aika rankkaa hommaa pitää kahdeksan 3-8 -vuotiasta tyytyväisinä ja puuhaamassa. Ei se näin rankalta tuntunut silloin kerhontätiaikoina. Lienen tulossa vanhaksi...