Papu-kasvispullat

Kaivauduin hetkeksi vällyjen alta sohvalta ja päätin hemmotella itseäni kasvispullilla. Valmistustyyli oli normaalisti käyttämäni; mietin vanhaa toimivaa reseptiä ja muokkasin sitä paremmaksi. Ja juu, parempi tuli. Näihin pulliin tuli ruskeita papuja ja niiden mukana täyteläisyyttä sekä makuun, että koostumukseen.

Papu-kasvispullat

2 isohkoa porkkanaa
1 pieni kesäkurpitsa
1 valkosipulin kynsi
1 prk ruskeita papuja
1 muna
1 tl (savu)paprikajauhetta
1 tl timjamia
1 tl basilikaa
mustapippuria
suolaa

1dl vehnäjauhoja
0,5 dl gluteenijauhoa (seitania)
0,5 dl kikhernejauhoa

tai n. 2 dl vehnäjauhoja, jos noita toisia ei ole

Raasta kasvikset ja valkosipuli hienoksi raasteeksi. Valuta ja huuhdo pavut ja survo niitä haarukalla soseeksi ja yhdistä sose raasteisiin. Riko joukkoon kananmuna ja lisää mausteet. Sekoita hyvin. Lisää joukkoon jauhot, taikinan kuuluu olla aika kosteaa, mutta muodossaan pysyvää,jauhoja saattaa tarvita hiukan enemmän, jos raaste on kovin kosteaa. Muotoile kahdella lusikalla pulliksi ja paista 200 asteessa 30-35 minuuttia.

Karhun elämää

Olen nähtävästi siirtynyt talviunille. Sinä aikana, kun voisin tehdä jotain tai kuvata, nukun mieluiten. Seuraavaksi todennäköisesti huomaan, että sohva ei enää irtoa selästäni. Toivottavasti kevään valo vahvistuminen saisi ensiksikin rakkaiden lasteni yöunet järjellisiksi ja sitä kautta minäkin selviäisin vähän vähäisemmillä päivänokosilla.

Sitä odotellessa katselen televisiosta sisustusohjelmia ja totean Pienen pintaremontin kohdalla, että blogibingoruudukko täyttyisi varsin nopeasti... ;)

Mutta krooh. Katsotaan, joskos joskus palaan elävien kirjoihin. Se arvontakin on vielä pitämättä...

Katselen sivusilmällä Kieslovskin Veronikan kaksoiselämää. Se on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, musiikki on ihan täydellisen kaunista. Ja tarina. Ja Irene Jacobs. Ja se, että kun näin sen ensimmäisen kerran olin itsekin vielä nuori. 

Jotkut elokuvat eivät unohdu, kytkeytyvät jotenkin tapahtumiin ja hetkiin. Tulevat mieleen ja esiin yllättävissä tilanteissa. Nytkin; Nuori tyttö, jonka sydän ei kestänyt. Miten osasivatkin koordinoida Veronikan/Veroniquen tarinan juuri tälle viikonlopulle?

Ei ole oikein kuvauttanut. Tai olisi, mutta Silakan vilistäessä vapaana, ulkokuvaus onnistuu vain hyvin nopsasti kännykän kameralla. Mitään aukkojen säätämisiä on ihan turha ajatella... Ehkä vielä joskus. Sisällä taas ei ole oikein mikään inspiroinut kaivamaan kameraa esiin. Toisaalta huomaan kulkeneeni muutaman päivän melkoisessa sumussa: tänään unohdin syödä iltapalaa, ihmettelin vain, miten minulla voi tähän aikaan olla nälkä. 

Meillä kävi taas suru kylässä, tällä kertaa aika voimallisena versiona. Jokakeväiset hautajaiset ovat tällä kertaa keskimääräistä vaikeammat kestää, osallistumme niihin tai emme. Jo tietäminen on välillä liian vaikeaa.

Silakka on olut kovin huolehtivainen pikkukala ja yrittänyt selvittää sattuuko äitiä tällä kertaa selkään vai masuun vai mahdollisesti päähän, kun äiti itkee. Ihana, huolehtivainen pikkuinen. Elämä vain joskus on niin kovin epäreilua, että oma kestokyky loppuu totaalisesti kesken.

Sateenkaaren väreissä...

Pitääpä vielä muistaissani... Tein itselleni jonkinmoisen uudenvuodenlupauksen. Tänä vuonna ihan oikeasti alan hankkia vaatekaappiini väriä ja iloa. Hyvin on vuosi alkanut. Olen tilannut hehkuvista väreistään tunnetun Sjödenin alesta itselleni yhden mustan takin (on siinä violetti vuori), haalistuneen mustan ruutumekon, mustan huivin (jossa on kyllä paljon piristävää harmaata), harmaan mekon ja tittidiu yhden okranvärisen huivin ja sukat. Mitähän mun pitäisi tehdä itselleni vai tyydynkö vain kohtalooni? Ehkä se riittää, että yritän löytää lisää kirkasvärisiä kenkiä? Köh... Jostain syystä tuo parempi puoliskoni aina hiukan hymyilee, kun uhoan alkavani värikkääksi. Ehkä jotkut ihmiset ovat vain asustevärikkäitä?

Saattaa kuitenkin olla, että en taida tehdä erillistä postausta loppujenkin tilausteni saavuttua ja kuvata pinoa erisävyisiä mustia kaapuja...

Majoneesipostaus

Lauran pyynnöstä majoneesi ja miten minä sen teen for dummies. ;) Itse olen alkuperäisen ohjeen löytänyt joskus yhdestä keittokirjasta ja uskaltautunut tarttumaan toimeen.

Ihan perusasia on, että helpoimmalla pääsee, kun lähtee tekemään majoneesia huoneenlämpöisistä aineista. Jos otan munan ja sinapin suoraan jääkaapista, laitan keltuaisen ja sinapin kulhoon ja kulhon hetkeksi toiseen kulhon, jossa on lämmintä vettä. Öljyn eksaktia määrää on myös vaikea sanoa etukäteen, joskus majoneesi sakeutuu hyvinkin nopeasti, joskus öljyä kuluu enemmän. Hyvä käytännön vinkki on myös se, että laittaa kulhon märän pyyhkeen tai mun liukuesteen päälle, se helpottaa vatkaamista aika tavalla, kun kulho ei vaella ympäri pöytää..

Perusmajoneesi

tarvitaan:
1 keltuainen
n. 1 tl dijoninsinappia
1-3 dl rypsiöljyä (määrä selviää valmistaessa)
tippa viinietikkaa
suolaa
pippuria

Laita keltuainen ja sinappi kulhoon ja sekoita ne vispilällä. Aloita öljyn lisääminen ensin tippa kerallaan varovasti, sitten kun majoneesi alkaa paksuuntua vähän reippampaa tahtia ja koko ajan toisella kädellä vispaten. Valmis majoneesi on vaaleaa ja kuohkeaa. Lisää lopuksi suola, pippuri ja muutama tippa etikkaa.

Ja jokaisellahan käy joskus niin, että majoneesi ei sakeudukaan vaan päättä ryhtyä öljylitkuksi eli juoksettua. Vaan ei huolta, tilanne on helppo pelastaa: Laita toisen kulhoon keltuainen, sekoita se ja ala lisätä juoksettunutta seosta siihen ensin tippa kerrallaan, sitten yhtenäisempänä virtana. Lopussa todennäköisesti joutu lisämään myös pelkkää öljyä, mutta tittidiu, tuleepa enemmän herkullista kastiketta. ;)

Valmista majoneesiahan voi maustaa omien mieltymysten mukaan. Oma suosikkini on savupaprikamajoneesi, mutta yrtit yms. toimii vallan upeasti.

Kintsugi

Olipas upea kuutamo tänään. Pilvet pehmensivät taivaan ja kuu kietoutui  vuodeverhoihin välilä enemmän, välillä vähemmän.

Huvitti myös hiukan herkutella. Tein bataattiranskalaisia, uunitomaatteja ja itsetehtyä majoneesia. Lihansyöjät saivat vielä jauhelihapihvejä. Jostain syystä rakastan bataattiranskiksia. Ne vain ovat järkyttävän hyviä ja nimenomaan tuon itse tehdyn majoneesin kanssa. Mikään kaupan valmistöhkä ei vain pääse maultaan lähellekään tuota nuatintoa. Huom. kuvassa huipputrendikkäät, vihreät Teema-lautaseni. On ilo olla näin vanha, että astiatkin ovat trendikkäitä jo toisella kierroksella.

Viime päivinä olen miettinyt paljon kintsukuroi-käsitettä. Siinä rikkinäinen astia korjataan metallisaumaiseksi, entistäkin kaunimmaksi ja arvokkaammaksi. Mitä enemmän säröjä on, sen hienompi lopputulos on. Rikkinäisestä siis tehdään ehjä, kauniimpi kuin alkuperäinen. Jotenkin tuo on ollut hirmuisen lohdullinen ajatus monella tasolla. Kiitokset ystävälle, joka tutustutti tuohon käsitteeseen.

Google-haku löytää valtavan määrän kauniita, korjattuja astioita. Voisin katsella niitä vuorokaudet ympäri. Japanin kultuuri on jotenkin aivan ällistyttävä. Oikeastaan kaikki käsityöhön ja taiteeseen liittyvä ajattelu on niin moniulotteista ja syvällistä, että länsimainen aivorakenne ei tahdo millään kyetä taipumaan edes pinnalliseen ymmärtämiseen. Mutta ehkä sen ymmärtäminen on ensimmäinen askel, jonka avulla voi joskus tajuta jotain. Ehkä. Siihen asti voi vain ihastella esineiden ja ajattelun kauneutta.

Tänään hän on kaksivuotias. Kuvassa aika lailla minuutilleen sitä. Ihana, kiharapäinen kiukkusilmä, pelkää leluimuria ja rakastaa oikeaa, ilmaisee mielipitensä asiasta kuin asiasta voimallisesti. Ei ikinä syönyt tuttia, mutta käy edelleen tankkaamassa äidinmaitoa muutaman kerran päivässä. On juuri oppimaisillaan kuivaksi, päivisin vaippoja tarvitaan enää ulkoillessa ja unilla. Tykkää erityisesti potkukelkkailusta ja seisoo mielellään muutaman minuutin suksilla, hyvänä päivänä suostuu hiihtämäänkin metrin verran. On viimeisen kuukauden aikana keksinyt puhumisen ilon ja höpötteleekin sitten aiemman vaikeneminen on kultaa -asenteen edestä. 

Rakastaa kirjoja ja erityisesti Myyrää ja Maisaa ja tekee ihan uskomattoman vaikeita palapelejä. Osaa laskea kymmeneen melkein oikein ja tuntee osan kirjaimista. Osallistuu innolla kaikkeen ja matkii siskoa minkä ehtii. Rakastaa tanssimista ja laulamista ja diggailee siskon kanss Robinia. Laulaa palapelejä tehdessään Puuttuvaa palasta ja on kaikinpuolin ihana ja hellyttävä pikkuinen terminaattori. Joka päivä ihmettelen onneani, miten tuollainen pikkuinen perhonen tänne sattuikaan iloksemme lennähtämään.

Juhlahuumaa

Synttäribileet done. Kakustakin tuli ihan ok siihen nähden, että heräsin oikeastaan vasta eilen siihen todellisuuteen, että en ollut muistanut lainkaan sitä, että kakku pitäisi jotenkin koristellakin. No, kaapin antimilla mentiin; löytyi vihreää sokerikuorrutetta, kirjavia karkkeja ja lelulaatikosta seepra. Olin sentään hankkinut aiemmin H&M:ltä seepralautasliinoja ja niihinhän mätsäsi seepra kivasti. Jotta täydestä meni kuin väärä raha.

Silakka todennäköisesti arveli, että joulu on tullut uusiksi, niin mahdottomasti tuli lahjoja. Kivoja ja tarpeellisia sellaisia. Muutenkin kaiken hysteria ja hermoilun jälkeen juhlat olivat mukavan rennot ja vieraat kivoja. Minäkin muuten mätsäsin seeprakakkuun, ainakin koipieni osalta.

Juuri taisin eilen kehuskella, miten kohta meiltä löytyy mintunvihreää. Eipä tarvinnut kaukaa etsiskellä... Ihan löytyi keittiön naulakosta. Pelottavaa.

Tänään oli outo toimintapäivä. Aamupäivällä poltin puoli pellillistä lihapullia, melkein poltin yhden kakkupohjan ja jätin polttamatta toisen. Sitten tein pannaria, joka sai ankaralta arvostelijalta arvion "Hy-vää!" Olen mykistynyt. 

Tein läksyjä tytön kanssa ja täytimme lomaketta arviointikeskustelua varten, tein itselleni tätä ohjetta mukaillen seitanviipaleita, joista tuli ihan loisteliaan herkullisia. Lisäksi lämmitin taloa enkä todellakaan käynyt pihalla kuin hakeakseni postit. Silläkin matkalla nenä oli jäätyä. Jouduin silti harrastamaan ruumiinkulttuuria kellarissa, koska mieheni ei ollut pitänyt huolta asuinkerroksen puuvarannoista ja sain riemukseni raahata muutaman kassillisen puuvarastoja täydentämään.

Tänään oli myös tyttöjen ilta eli katselin tyttöjen kanssa Voice of Finladia ja keskustelin erittäin ankaran tuomarimme kanssa laulajien kyvyistä. Neidin elämän suurin haave taitaisi olla päästä ihan oikeasti katsomaan ohjelman äänityksiä. Jotenkin on hauska seuraa, miten fanituskulttuuri arkana nostelee päätään tässäkin taloudessa. Viime vuonna ihan ehdoton suosikki oli Saara Aalto, tänä vuonna ei VOFin esintyjistä sou far kukaan ole ohittanut Robinia ihanuudessa.

P.S. Piti kommentoida vielä tuota seitanohjetta, että minä teen sen niin päin, että survon pavut ja sekoitan nesteet ja mausteet niihin ja kippaan sitten vasta gluteenijauhot seokseen. Lisäksi olen vähentänyt veden määrän 2 dl:aan ja pidentänyt paistoajan 1,5 tuntiin. Mausteetkin olen tottakai joiltain osin muuttanut, mutta maustaminen on minun kirjoissani aikamoinen makujuttu, seitanissa pitää muistaa ainoastaan se, että maustaa tarpeeksi.

Hyvää yätä!

Tänään oli ilmassa hienoista päiväunien välttelyä. Silakkainen nukkuu ne sisällä rattaissa, mutta yhtäkkiä sinne olikin ilmestynyt ihan toinen vauva, jolle toivoteltiin topakasti "Hyvää yätä!" ja "Nyt pää tyynyyn!". Hetken aikaa piti neuvotella ennenkuin vauva irtosi turvavöistä ja siirtyi nukenvaunuihin jatkamaan nukutettavan roolia. Nukuttajakin kyllä lopulta simahti itsekin unille. Samoin kuin tämäkin nukuttaja ja isosisko.

Illalla mummu ja vaari piipahtivat kyläilemään ja voi miten onnellin pikkuneiti olikaan. Oli kyllä äitikin. Viime aikoina aikuiskontaktit ovat olleet luvalla sanoen vähissä ja kahden tappelevan neitokaisen kanssa sisällä vietetty aika alkaa vaatia veronsa, pinna on ajoittain jo aavistuksen kireällä. Tänään oli pako pukea neidit lämpimästi (myös toipilas) ja käydä edes pikkuisella potkukelkkalenkillä pihalla hengittelemässä raitista ilmaa.

Tänään siirsin myös joulutyynyt odottamaan ensi joulua. Uudet kolmiopäälliset piristivät sohvaa kummasti. Tuo korallin-/persikansävy ei ihan välttämättä ole ykkössuosikkivärieni listalla, mutta nähtävästi sekin toimii oikeassa paikassa. Sitäpaitsi ruokapöydän tuolien verhoilu taitaa olla aika lailla samaa sävyä.Kohta sorrun mintunvihreää, jos en pidä varaani. Se olisi kyllä jo pelottavaa. ;)

Ai niin, minun piti hiukan taivastella sitä, että oikeastaan ajattelin kolmiovillityksen olevan kohdallani jo elettyä elämää. Minä nimittäin olin melkoinen kolmiofriikki 90-luvun alussa, mutta niin vain näyttävät kolmiot maistuvan uusintakierroksellakin...

Pakko sen verran puuttua taas ruokapuoleen, että esittelen Kokkimanista tilaamiani herkkuja. Sain loistavan tekosyyn tilata vähän muutakin, kun savupaprika alkoi lopahtaa. Niin, savupaprikasta: Se on minulla se ainesosa, jolla saa syvyyttä ja lämpöä kasvisruokien makuun. Etenkin pavut ja linssit rakastavat savupaprikaa ja tuo Kikkomanin myymä on ehdoton suosikkini maultaan. Minulla on hot-versiotakin, mutta oikeasti tuo sweet on monikäyttöisempää.

Olen viime aikoina jaksanut paneutua suureen harmaaseen huivini ja sen edistymiseen. Tavoitteena siis on saada oikeasti iso huivi lisälämmikkeeksi keväällä takin päälle tai vaikka takin sijaankin. Nyt siihen on uponnut 200 g vironvillaa, lankaa on vielä toinen mokoma jäljellä, katsotaan käytänkö kaiken vai riittääkö 300g:n huivi. Lanka on ihanan karheaa ja kauniin grafiitinharmaata. Toin sen joskus Tallinnan reissulta.

Onko muilla muuten jotain biisiä, joka on kulkenut mukana nuoruudesta lähtien ja joka edelleen soi ajoittain päässä ärsyttämättä yhtää? Hyräilyttää vain. Minulle New Orderin True faith on sellainen biisi. Ostin joskus divarista maxisinkun (sis sellaisen vanhanaikaisen lp-levyn) ja oi että kolisi... New Orderia taisi soida aika usein myös Tampereella Tunnelin Black Celebration -illoissa, joissa tyttöjen kanssa kävimme tanssimassa ja juomassa puolukkamehua täysi-ikäisyyden täytyttyä. Juu, minä ihan oikeasti olin joskus pikkuisen cool ja vähän mustahuuli. Nyt olen enää mustiin pukeutuva. No jaa, pikkuisen olen taas päästänyt värejä hiipimään vaatekomeroon, esim tuo True faith -teepaita oli ihan pako tilata, kun hömppiksen miesten mallistosta se osui kohdalle. Tiedänpä mikä on todennäköisesti lempparipaitani ensi kesänä. 

Mie ite oli myöntänyt minulle tälläisen tunnustuksen. Kiitos kovasti, vaikka tosiaan ihan uusi tuttavuus en taida olla. :D Mutta kivahan näitä on saada.

Homma menee näin:

- kiitä tunnustuksen antajaa ja linkitä hänen bloginsa

- valitse viisi (5) ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa, kerro tunnustuksesta jättämällä kommentit kyseisiin blogeihin

- toivo, että bloggaajat, joille jätit tunnustuksen, antavat sen eteenpäin

Nyt pitäisi vielä kehitelle viisi blogia, joille tämä annan... 

1. Vadelmatalo: Rintamamiestalon remonttia ja remontoijattarella ihan pistämätön värisilmä

2. Satu-marina: Pitänee tunnustaa sukulaisuussuhde. :) Mutta kaunis talo, vähän välillä remppaa ja kivoja käsitöitä

3. Talo: Rintamamiestalon remonttia silleen oikeasti perinteiseen malliin, perhejuttuja ja erittäin mukaansatempaava tapa kertoa asioista. (En kyllä osaa sanoa, onko tämä jo isompi kuin alle 200 lukijan blogi)

4. Harakan lauluja: Kamalan kivoja käsitöitä ja muutakin mukavaa :)

5. Vanhassa talossa: Elämää vanhassa talossa kaikkineen. Käsitöitä ja muitakin mietintöjä.

Alkaa vähitellen harmittaa. Ei suostu tauti lähtemään tyttöä kiusaamasta, ei. Huomenna on taas puhelinsoittoa lääkärille ohjelmistossa. No, jospa parannus löytyisi vähitellen. Tänään kävimme kuitenkin antamassa muutaman putkellisen verran verta tutkimuskäyttöön neideiltä ja samalla reissulla mussuttamassa  pikaruokaa. Aina sen verran terveys kuulemma antaa periksi. ;)

Iltapäivällä huomasin, miten hienosti valo heijastui tabletilta tytön kasvoille ja pitihän taas kokeilla, osaanko käyttää kameraa. Alkaa se sujua. Kumpaakaan kuvaa en ole sen kummemmin käsitellyt, ylemmässä oli horisontti hiukan reippaasti keikallaan, piti oikaista ja rajata sen verran, mitä oli pakko. Ja jos siskosta otetaan kuva, otetaan minustakin...! Siinäkin näköjään on vanhalle talolle tyypillisesti hyvin vino lattia, mutta olkoon nyt. Pääasia, että lapsi on jotakuinkin ojennuksessa. No ei ole, aika hassussa asennossa tuokin. Siksi kai tykkään ihan kamalasti nimenomaan tuosta kakkoskuvasta. Siinä on jotain hirmuisen hauskaa, vaikka se ei kuvana ole täydellistä nähnytkään.

Mutta, jospa huomenna olisi jo muitakin kuin tautivatvontoja tarjota. Tänään mies haki postista minulle läjän Tolkienia tutkittavaksi. Siinä sitä olisi varmaan ihmiselle ohjelmaa, kun ei oikein kotoakaan karkuun pääse.

Ja vastaampa vielä tähän perään Tiltä napattuihin kyssäreihin...

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä?
Lähinnä kai rauhallisesta elämästä. Siitä, että lapsilla, itsellä ja läheisillä riittäisi terveyttä ja hyvää mieltä, että ystävän lapsi paranisi. Siitä minä varmaan haaveilen tälä hetkellä kaikkein voimallisimmin. No, haaveilen minä uudesta matosta makkariin noin materialistiselta puolelta, mutta se on haave, jonka toteutumattomuus ei vahingoita ketään.

2. Millainen oli vuosi 2012?
Outo, vähän iloton ja harmaa. Toivon, että tämä vuosi tulisi vietettyä iloisemmalla mielellä.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Iltaihminen, totta tosiaankin. Tai ehkä vielä enemmän yöihminen. Voisin hyvin valvoa yöt ja nukkua päivät. Valitettavasti tämä perheellisyys ja yhteiskunta estävät ominaisimman elämänrytmini noudattamisen.

4. Minne haluaisit matkustaa nyt?
Höyhensaarille. No, joku muukin saari kelpaisi. Islanti, Irlanti, Gotlanti, Malta, Färsaaret... Minä olen aina haaveillut sumuisista saarista.

5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit?
Tuskin juuri mitään. Muutaman loukkaavan tahattoman tai tahallisen sanan voisin jättää sanomatta. Loppujen lopuksi kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ikävistä asioista on saattaanut välilisesti seurata jotain ihanaa.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa?
Kasvistäyteiset tortillat gratinoituna juustokastikkeella ja made by minä itse. Niin ja guacamole ja muut vastaavat avokadotahnat, samasta tehtaasta.

7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät?
Rauhallisesti oman rakkaani kanssa

8. Elämäsi eläin?
Varmaankin edesmennyt kavaljeerimme.

9. Sielunmaisemasi?
Ulappa. Myös sisäjärvet menettelevät, parasta on meren rannassa
.
10. Tärkein esine kotonasi?
Kynät ja paperi. Ovat kovasti monikäyttöisiä molemmat.

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi?
Sekä että. Nautin kokkaamisesta ja hyvästä ruoasta, mutta en tykkää syödä itseäni ähkyyn.

Iso P

Kylläpä kestikin. Siis se, että saimme avattua tuon kirjaimen ja laitettua sinne uudet valot sisään. Varsinaiseen askarteluun taisi kokonaisuudessaan upota huikeat puolisen tuntia. No, tulipa tehtyä. Nyt sitten pitäisi keksaista tuolle sijoituspaikka. P on siitä vähän hankala, että se ei oikein pysy järkevässä asennossa vapaasti seistessään, olisi ehkä enemmän seinävalaisinmallia. Eiköhän sille paikka löydy.

Pipiläinen on edelleen pipiläinen, tiedossa soitto huomena lääkäriasemalle uuden kuurin toivossa.Voihan p*hana. En oikein osaa nyt muuta sanoa. Harmittaa toisen puolesta. Tuossa neiti nytkin makailee masu kipeänä lukemassa vieressä ja minä katson elokuvaa, jota neiti ei saa katsoa. Toisaalta isomman lapsen kanssa olemisessa on puolensa, puhe kuitenkin menee kohtuuhyvin perille. ;)

Tänään iski ihan puun takaa byääh... Se byääh, jossa valutetaan runsaasti kyyneleitä kaiken sen suhteen, minkä voi nyt laskea menneeksi. Sen, että iso tyttö tosiaankin on iso, ei se pyöreäposkinen ja pehmoinen murunen ja isommaksi ja kapeakasvoisemmaksi kasvaa koko ajan. Sen suhteen, että pienempi täyttää ihan kohta kaksi vuotta, käy vielä tissillä, mutta vain pikaisesti, puhuu vaikka mitä ja osoittaa selkeitä kuivasioppimisen oireita, siivoaa ja touhuaa. Sen suhteen, että minun lapseni ovat tässä, en enää ikinä tule kantamaan pientä vatsassani, kuulostelemaan liikkeitä ja silittelemään pyöristyvää raskausmahaa. Sen suhteen, että imetys on ihan kohta ohitse enkä sitten enää saa ketään niin rauhallisesti ja onnellisesti käpertymään ihan lähelleni, nauttimaan ruokaa suoraan minusta. 

Aika hassua, että luopumisen tunne tuli näin voimallisena. Etenkin kun se tuli juuri nyt, kun isompikin tyttö sairaana tarvitsee syliä ja läheisyyttä normaalia enemmän. Välillä hiukan naurattaa, kun pienemmän silmät iskevät kipinää, kun isosisko änkeää hänen äitinsä lähelle...

Tämä päivä menikin aika lailla sohvalla lojuessa. Minulle iski väsymyskohtus ja olisin vain nukkunut, potilas katseli Netflixistä elokuvia ja tuhmaikäinen kehitteli sitten isän kanssa kaikenmoista, siivoili ja touhusi. 

Kuvat on otettu ennen joulua. Tänään en jaksanut edes kuvata. Vaari pyysi joululahjaksi taidetta ja sitä myös sai. Pitäisi ostaa lisää maalauspohjia ja taiteilla useammin. Se oli hauskaa.

P.S. Ja kaikkein pahimman vesienmenon silmistä aiheutti se tosiasia, että tuo isompi tyttö on edellisen postauksen kuvassa ihan mahdottoman paljon edesmenneen mummuni näköinen ja oloinen.

Rakas sisko

Sisko kävi lääkärissä ja pienellä tuli sillä aikaa niin kova ikävä, että ikävöinnin kohteen palaudutta piti änkeä sohvalle viereen ja puraista ja nipistää vielä varmuuden vuoksi muutaman kerran, että tiesi siukun tosiaan palanneen.

Jotenkin tuo sisarussuhde on yhtä aikaa liikuttavan rakastava ja toisaalta huvittava, kun pienempi on melkoisen kovakourainen huomionosoitustensa suhteen. Ja joskus kyllä olisi aika mukavaa, jos lapselle ei joutuisi hakemaan antbioottikuuria kerran kuukaudessa. Tulehdusherkkyys tuntuu olevan ylettömän korkea ja tunnollinen lapsi sairastaa viikonloppuisin.

 

Välillä saan otettua jo ihan kohtuullisia kuvia, sisälläkin. Etenkin, kun uskalsin lisää ISO-arvoa ihan reippaasti. Edellisessä kamerassa jo ISO 400 oli ihan kammottavaa puuroa. Nämä otin ISO 800 ja minun silmääni kohina on hyvinkin vähäistä.

Samalla voin esitellä työhuoneen uuden maton ja Silakan sängynpeitteen. Matto löytyi Ellokselta ja peite Gudrun Sjödenin alesta. Kumpikin sopii paikalleen. Makuuhuone tosin on edelleen matotta...

Mietin tänään tyyliasioita, sitä miten hassua on katsella taas, kun joka paikassa näkyy sini-valkoista. Edellisen kerran noiden värien liitto taisi olla trendikäs 80-90 -lukujen taiteessa. Minun asuntoni oli silloin hyvin selkeän sini-valkoinen, astiastoa myöten. Arabian 140-vuotisasiat olisivat varmaan siloin(kin) ihastuttaneet kovasti. Ihastuttavat nytkin. Hiukan harmittaa se tosiasia, että kaapissa todellakin on niin paljon ruokalautasia, että yhdellekään uudelle ei ole tarvetta. Toisaalta joku tytöistä sopisi mahdottoman hyvin pullalautaseksi tummansinisten Teeman kahvikuppien seuraksi. Minun suosikkini taitaa olla Kaisu.

Treenailin pihalla uuden kameran kanssa. Tosiasiahan on, että tuollainen keltainen katuvalovalaistus on varmaan hankalin mahdollinen kuvauksen kannalta (jos ei sitten hankkiudu jäähalliin harjoittelemaan) ja valon määräkin oli vähintäänkin rajallinen. Mutta tulihan tutustuttua lisää kameran kanssa. Eiköhän meistä kaverit tule vähitellen.

Päivällä katselin hetken Leila leipoo -ohjelmaa. Ohjelma jäi kesken, kun piti lähteä itse leipomaan. Tein melkoisen simppeleitä murukeksejä, joiden ohjeen löysin kirjasta, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa on kaikenmoisia lahjaleivonnaisia ja pakkausvinkkejä niille. (saatan jaksaa täydentää joskus tähän kirjan nimen)

Kookos-kaurakeksit (n. 30 kpl)

2 dl kookoshiutaleita

2 dl kaurahiutaleita

2 dl vehnäjauhoja

2 dl sokeria

2 tl leivinjauhetta

ripaus suolaa

100 g sulatettua margariinia

1/2 dl vettä

2 rkl siirappia (korvasin hunajalla)

Sekoita kuivat aineet keskenään, sekoita rasva, vesi ja siirappi ja sekoita kuiviin aineisiin. Pyörittele palloiksi ja litistä pikkuleiviksi. Paista 175 asteessa n 10 min. Anna jäähtyä pellillä. Säilytä jääkaapissa tai tiiviskantisessa purkissa.

Samalla uuninlämmittämisellä paahdoin pari paprikaa, kuorin ne ja tein marinoituja paprikasuikaleita. Ne ovat ihan herkkua. Samaan mielenhäiriiöön tein myös linssi-kesäkurpitsamuhennosta, josta siitäkin tuli erinomaisen hyvää. Joinain päivinä kokkaaminen on mukavampaa kuin toisina...

Tapaus alakerran wc sitten tönötti melkein kokonaisen vuoden muuttumattomuuden tilassa. Ennen joulua päätin, että jo nyt on. Emme ole saaneet remontoitua emmekä edes päätettyä, mitä tuolle kopille tekisi, mutta jotain piti tehdä. Päätin harrastaa industrialistista tyyliä eli unohtaa sen, että tapetit on revitty ja huidella uutuuksia keskeneräisen koristeeksi. 

Ja juu, olen tyytyväinen. Pari juttua vielä uupuu, esim se P-kirjain, mutta hitsi vie, kummasti tila raikastui jo uudella peilillä, vessapaperitelineellä ja parilla pikkunaulakolla. Nuo valmiina olleet naulakot jotenkin tahtoisivat päästä eroon maaleistaan ja ryhtyä tummemmiksi, mutta taitavat saada olla ihan noin. Samalla tulin siihen tulokseen, että kaapissa remonttia odottavat pyyhkeet pääsevät myös käyttöön. 

Jostain syystä olen rankaissut pikkuvessaa kaikenmaailman epämääräisillä ja epämääräisen näköisillä pyyhkeenriekaleille. Ei, se on loppu nyt. Kyllä keskeneräisessäkin tilassa voi käytää kauniita tekstiilejä. Näyttääpä paljon vähemmän keskeneräiseltä niiden seurassa. Nuo pikkupyyhkeet ovat osin epäsopivan sävyisiä, pitäisi hankkia muutama soveliaamman sävyinen Muumi-pyyhe lapsille lisää. Jostain syystä omat naulakot olivat kummankin neidin mielestä ihan suunnattoman ilahduttava asia. 

Se varsinainen vessaremonttikin on jossain vaiheessa listalla. Silloin on luvassa kuusikulmioisia laattoja lattiaan ja muuta ihanaa. Seinien väriä enkä materiaalia ole saanut vieläkään sovittua itseni kanssa. Ehkä sekin aikaa myöden selviää. Vaikka sitten viime hetken paniikissa, kun kosteussuojaukset kuivuvat...

P.S. Alan vähitellen uskaltautua kuvailemaan uudella kameralla. Kyllähän sillä kuvien taso vain on aika eri luokkaa huonommassakin valossa kuin tuolla vanhalla versiolla...

P.S.2 Piti vielä sanomani, että tuon mustan, yksinkertaisen wc-paperitelineen löytyminen oli melkoisen kiven alla silloin vuosi sitten. Taisin lopulta Palorannalta tuon Innon telineen löytää. Nyt vähän harmittaa, koska tämä olisi myös ollut hieno, mutta kelvatkoon tuo jo hankittu.

Tämän hetken etsintäprojektini kohdistuu paperikoriin. Tarvitsisin sellaisen sänkyni viereen vaan enpä ole vielä mieleistä löytänyt... Välillä tunnen olevani ihan pikkiriikkisen hankala luonne esineiden suhteen. ;)

Haiskahtaa ja pahasti...

Olen pari päivää miettinyt sellaisia käsitteitä kuin vastuunkanto, välittäminen, asioiden oikeanlainen priorisoiminen, itsekkyys, piittaamattomuus, välinpitämättömyys, avoimuus, salailu jne jne. Näitä sanoja on noussut kummasti mieleen, kun olen seurannut kotipaikkakunnallani yhden koulun evakkoon asettamista. Jotenkin oma järki sanoisi, että kaikkein kalleinta säästämistä on se, mitä tehdään ihmisten ja etenkin lasten terveyden kustannuksella, mutta ilmeisesti näin ei ole tässä kvartaaliyhteiskunnassa. Ongelmat voi lakaista maton alle ja ongelmatilojen ovet lukita, sillä niistä päästään. Katsotaan ohitse ongelmakohdista, homeen ja kosteusläikät saa aina hetkeksi maalaamalla piiloon.

Toki ymmärrän, että kunnat ovat taloudellisesti tiukoilla, että säästettävä on. Mutta oikeasti; Jos on jo vuodesta 2007 ollut tiedossa, että koululla on erittäin pahoja kosteusvaurioita, hometta ym. hauskaa niin jotenkin voisi kuvitella, että kuudessa vuodessa saadaan oikeasti aikaiseksi jotain muutakin kuin pahimpien ongelmatilojen ovet lukkoon.

Seuraavaksi mieleen tulevia sanoja ovatkin sitten oikeanlainen remontoiminen rakennuksen ajalle tyypillisillä tavoilla ja materiaaleilla. Oikeanlainen tuuletus ja riittävän ilmanvaihdon järjestäminen, jos koetaan, että vanha, painovoimainen ilmastointi ei riitä. Kunnollinen suunnittelu ja ammattitaitoinen ilmastointisuunnittelu. Mutta ei, niitä koneitahan voi lisäillä aina tarpeen mukaan kunnes lopulta rakennuksen paineistukset lienevät sekaisin kuin seinäkello ja korvausilma tulee mistä tulee, jos sitä yleensä jostain saadaan. Kolmanneksi mieleen tulee vielä sellainen outo hiippari, joita näkyi vielä muutama kymmenen vuotta sitten kunnnallisissa rakennuksissa eli talonmies. Jossain vaiheessa lienee oikeasti pakko kunnissa palata vanhaan talonmiesjärjestelmään, jolloin paikalla on aina joku, joka tuntee talon ja tietää sen tavat ja ehtii korjata ongelmakohdat heti, kun niitä tulee eikä sitten, kun kalenterissa sattuu olemaan sopiva väli tai muutenkin asiaa kohteeseen.

Jotenkin tuntuu todella masentavalta se tosiasia, että tässäkin kaupungissa julkisista rakennuksista iso osa on sisäilmaongelmaisia. Ne eivät sitä ole olleet aina; joko ne on korjattu pilalle tai annettu rapistua huonoon kuntoon. Osa on toki jo alkujaan rakennettu päin sitä kuuluisaa persettiä. Oikeasti kamalaa ja käsittämätöntä tuhlausta; Miljoonien arvosta käyttökelvottomia tiloja. Kyllä kannatti 90-luvulla säästää, koska noita säästötoimenpiteitä nyt maksetaan rakennusten kunnossa. Sitä en edes halua ajatella, millaisia laskuja on luvassa, kun kaikki hometoksiineille altistuneet alkavat oireilla tosissaan. Sekään lasku ei ihan pieni tule olemaan. Tuo koulukin, josta kerroin on nimittäin julistettu niin huonokuntoiseksi, että siellä on tiloja, jotka luokitellaan jopa hengelle vaarallisiksi... Aika monta lasta ja aikuista on niissä tiloissa tai niiden läheisyydessä viettänyt aikaansa.

P.S: Kuvan koulu ei liity tapaukseen. Olen tehnyt tuon piirroksen koulurakennuksestani ensimmäisellä luokalla ollessani. Tuo koulu on toistaiseksi terveiden listalla, toivotaan, että näin on jatkossakin.

Yorkshire pudding pirkanmaalaisittain

Viime aikoina televisiosta on tullut aika paljon Jamie Oliverin ohjelmia ja minä olen möllöttänyt aina muistaissani. Ilmeisesti vaikutteet ovat imeytyneet ruudun välityksellä melkoisen tehokkaasti, koska huomasin tänään vääntäväni lounaalle perienglantilaista yorkshire puddingia ja lämmittäväni seuraksi purkillisen papuja tomaattikastikkeessa. Oli muuten hyvä ateria, saavutti koko perheen varauksettoman suosion. Silakkakin ensimmäisen pa-haa -kommentoinnin jälkeen veteli oman putinkinsa melkoista vauhtia ääntä kohti. Minun itse asiassa piti ottaa oikein nätti kuva annoksesta, mutta nälkäisenä en enää muistanut. Ehkä tämä yksittäiskuvattu tomaattinen versio palvelee kuvituksena.

Yorkshire pudding (12 pientä)

1,5 dl jauhoja

2,5 dl riisimaitoa

2 pientä munaa

suolaa

margariinia

täytteeksi

prinssinakkeja tai

kirsikkatomaatteja, valkosipulimurskaa, timjamia, pippuria, suolaa, oliiviöljyä

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Kaada jauhot kulhoon ja riko munat päälle. Vatkaa sekaisin ja lisää maito vähitellen ja mausta suolalla. Jätä taikina turpoamaan hetkeksi.

Laita muffinssipellille syvennyksin nokare margariinia jokaiseen. Tipauta kuppien  pohjalle pari nakkia tai halkaistuja tomaatteja mausteineen. Laita uuniin viideksi minuutiksi. Kaada taikinaa täytteiden päälle ja paista n. 20 minuuttia kullanruskeiksi ja kuohkeiksi.

Englannissa näitä kai tarjoillaan paistikastikkeen kanssa, minä tosiaan tarjosin papuja tomaattikastikkeessa yrtiilisällä terästettynä ja kevennyksenä vihersalaattia.

P.S. Arvonta on kyllä mielessä. Viime vuonna taisin vain luvata arpovani jotain itse tekemääni ja se puoli on nyt hieman pohdinnassa.  Pohdinta on kyllä edistynyt jonkin verran. Toisaalta jos aion arpoa aina uusilla kymenluvuilla, ei tässä ole hätiä mitiä. Näyttää menevän vuosi ja kymmenen lukijaa lisää. Ajatella, viisi vuotta bloggausta lisää ja lukijoita voi olla jo sata! Wu-huu... :D

Haasteellista työtä

Susanna kertoi kahdeksan totuutta työhistoriastaan ja asetti haasteen vapaaseen jakoon, josta minä nappasin sen. Omalla kohdallani voi ehkä enemmänkin puhuan "työhistoriasta", mutta samapa tuo...

1. Ensimmäisen kerran oli töissä muistaakseni seitsemäsluokkalaisena, kun tuurailin äitiäni, joka silloin siivoili kerrostaloja. Taisin ajoittain siivoilla siellä jo pienempänäkin, sattuneesta syystä en vain voinut tehdä sitä virallisesti. Yläaste- ja lukioikäisenä olin lisäksi MLL:n kerhotätinä ja kaupungin teknisellä virastolla aputyttönä.

2. Kirjoitusten jälkeen olin taas muutaman viikon kaupungilla ja sen jälkeen loppukesän ruuvitehtaalla niinkin mielenkiintoisessa työssä kuin tekemässä ruuveihin kierteitä. Juu, joku niitäkin tekee. ;) 

3. Opiskeluaikana vietin ensin kesät maalariharjoittelijana kaupungilla ja minusta piti tulla rakennustoimiston seuraava vakimaalari. No toisin kävi. Vaihdoin alaa ja kolmesta kesästä olin yhtenä oikeissa palkkatöissä. Eipä silti, sama tilanne oli vähän kaikilla opiskelutovereillani. Lama oli syvimmillään eikä töitä ollut. No, tein minä jotain kuitenkin. Yhtenä kesänä olin muutaman päivän hernepellolla, josta itse asiassa tienasi ihan mukavasti, jos vain viitsi poimia, toisena kesänä möin koruliikkeessä, joka oli työ, jota voin sanoa vilpittömästi inhonneeni ja kolmantena "opiskelin kesäyliopistossa" eli tein tilaustöitä ja alihankintatöitä koululla.

4. Tuo koruliikkeen myyjän työ oli ehdottomasti ahdistavinta, mitä olen ikinä kokenut. En ole varsinaisesti ujo. Pystyn ihan mainiosti hoitamaan asioita ja toimimaan vieraidenkin ihmisten kanssa, mutta kun siihen liittyi se, että minun oli yritettävä tyrkyttää niille sisään laman aikana eksyville omissa silmissäni aika kamalia ja huonolaatuisia koruja, minua tosiaankin ahdisti. Voin ehkä sanoa olevani sosiaalisesti rajoitteinen jossain suhteessa. En jaksanut työpäivien jälkeen puhua yhtää mitään kenellekään, jota en tuntenut kunnolla, välillä en niille tutuillekaan. Ikinä ei koulun alkaminen ole ollut niin suuri riemun paikka kuin tuona syksynä, minä suorastaan lensin ovista sisään. Eipä silti, ei aika koruliikkeessäkään hukkaan mennyt, opin vaihtamaan kelloihin pattereita, hinnoittelemaan, arvioimaann timantin painon paljaalla silmällä ja käyttämään kaiverruskonetta.

5. Valmistuttuani olin jonkin aikaa työttömänä kunnes minut taas työllistettiin kaupungille maalaamaan ja erityisesti entisöimään vanhan, kunnostettavan koulun peiliovia. Maalarintöistä pidän ihan mahdottomasti, valitettavasti vain aikaa myöden pölyallergiani on pahentunut sen verran, että maalausalan työt taitavat sopia vain harrastuspohjalta ja kotiremonteissa.

6. Sitten olinkin monta vuotta kortistossa. Minut laitettiin kurssille, jonka rahoitustapa esti kaikenmoiset yhteiskunnan työllistämistyöt. Hyvää siinä kurssissa oli harjoittelu: olin 4 kk erittäin mukavassa kultasepänliikkeessä opettelemassa kultasepän töitä ja hoitamassa asiakaspalvelupuolta. Tuolla tavalla asiakaspalvelu sujuu minulle, kun se ei ole se ainao työ, jota minun oletetaan tekevän. Kultasepästä tuli minulle myös ihan oikea ystävä, jota kävin tapaamassa liikkeessä ja myöhemmin auttelemassa joskus iltaisin ja vapaapäivinä. Hän on ihminen, jota muistelen monesti lämmöllä. Liikettä ei enää ole eikä taida olla seppääkään, mutta olen iloinen, että sain kohdata ihmisen, jonka kanssa olin hyvin vahvasti samalla aaltopituudella. Ammatillisesti sain tuolta liikkeestä ihan valtavasti, jotkut ihmiset ovat synnynnäisiä pedagogeja ja osaavat siirtää taitonsa eteenpäin.

7. Pääosan aikaa harjoittelun loputtua opiskelin. Ensin opiskelin tietokoneen peruskäytön ja sitten kävin kurssin, jossa opiskeltiin atk-alaa laitteistojen puolelta, ohjelmien asennusta ja huoltotöitä ja multimediaa. Kurssin harjoittelujaksolle päädyin melkein vahingossa paikallistelevisioon tekemään heille nettisivuja ja harjoittelun päätyttyä sain tarjouksen jäädä talon graafikoksi opettelemaan 3d-ohjelmaa, hoitamaan nettisivuja, tekemään yleensä tarvittavia grafiikkoja, tekemään pikkuisen atk-tuen töitä ja tekemään apulaisohjaajan ja kameramiehen töitä. Pakko sanoa, että tuo oli enemmän kuin unelmien täyttymys. Sain tehdä työtä, josta nautin ja oppia joka päivä lisää ihan mielettömän mukavien ihmisten seurassa. 

Työn ohessa opiskelin muutaman kurssin verran 3dStudioMaxin käyttöä ja vielä visuaalisen ilmaisun media-assistentin ammattitutkinnon. Asema vaihtoi omistajaa siellä ollessani muutaman kerran ja viimeisen vaihdoksen jälkeen minut lomautettiin toistaiseksi. Se toistaiseksi kesti melkoisen monta vuotta...

8. Lomautuksen jälkeen suoritin vielä aikuiskoulutuksena maccipuolen abc-ajokortin ja minun piti alkaa kouluttaa ihmisiä macin peruskäyttöön. Se itse asiassa olisi ollut myös yksi haaveammateistani, aikuisten opettaminen on ihan mukavaa. Sitten huomasin, että vatsassani kehittyi vihdoin jotain, joka aiheutti ihan suunnattoman huonoa oloa, sain influenssan ja sen jälkitautina keuhkokuumeen ja jouduin perumaan opettajakeikkani. Se ja sairastaminen harmitti, raskaus ei. 

Pakko kyllä sanoa, että ajoittain ihan pikkiriikkisen arveluttaa, kun lasken, milloin olen viimeksi tehnyt oikeasti töitä. Lomautuksesta on kahdeksan vuotta aikaa. Aika hurjaa. Jossain vaiheessa kai pitäisi jotain uraakin alkaa miettiä. Ceeveeni on sitä lajia, että työnantajat putoaisivat naurusta pöydän alle sen nähdessään. Tällä hetkellä lähinnä yritän taas kerran keksiä mikä minusta tulee isona. Kyllähän minä osaan vaikka mitä, opin asioita todella nopeasti, tulen suunnilleen kaikkien kanssa toimeen ja sopeudun melkein paikkaan kuin paikkaan. Silti hiukan epäilyttää, että tässä iässä, seulamallisella ceeveellä ja kahdella aika pienellä lapsella varustettu keski-ikäinen naisihminen ei taida olla ihan mahdottoman kuumaa valuuttaa työmarkkinoilla... Jotta pitäisi varmaan keksiä se asia, jonka varaan rakentaa yritystoimintaa. Ja se ei ole ihan helppoa se.

Jotta siinäpä noita. Tulikin osaksi aika pitkiä totuuksia. Mutta jos joku innostuu niin olkoon hyvä ja napatkoon haasteen. Olisi ihan mukava lukea muidenkin työhistoriasta.

Onnea alkaneelle vuodelle! Olkoon se parempi kuin menneet yhteensä. :) 

Tai no, riittävän mukava ja suhteellisen hyvässä terveydentilassa vietettävä vuosi olisi ihan tarpeeksi, ainakin tässä taloudessa. Tinoista tuli runsaasti taikasauvoja ja lohikäärmeitä, eiköhän ne voi laskea hyviksi enteiksi.