Kirkkotaiteesta

Naantaliin päin ajellessamme poikkesimme Rymättylässä takoituksena vain selailla nettiä ja etsiä ruokapaikka Naantalista. Sopiva parkkipaikka löytyi hautuumaan viereltä ja pienempi tyttö halusi käydä siellä pikkuisen katselemassa. Itse rekisteröin myös vanhan kirkon ja kun se sattui olemaan auki, nuorempi neito vaati ehdottomasti päästä sisälle tutustumaan sen näkymiin. 

No, minä olin sen varttitunnin, minkä kirkossa vietimme melkoisen hämmennyksen tilassa. Jostain syystä noiden vanhojen kirkkojen maalaukset ja veistokset ovat ilmaisuvoimassaan ja upeudessaan vailla vertaa. Minä en ole millään muotoa uskonnollinen ihminen, erosin kirkosta jo vuosia sitten, mutta noiden vuosisatoja sitten maalattujen ja veistettyjen kuvien kyky välittää pyhyyttä ja hartautta, yksinkertaista uskoa, on jotain sellaista, mitä näkee hyvin harvoin. Voisin istua katselemassa maalauksia vaikka maailman loppuun.

Jotta taiteilijat ovat tosiaankin osanneet välittää sen, mitä on pitänytkin. Saada ihminen lumouksen ja ihmetyksen tilaan. Jotenkin tuo yhdistelmä karuutta ja koreutta iskee ainakin minun aisteihini vahvemmalla voimalla kuin moni muua asia. Nuo pelkistetyt, pikkuisen kömpelöt kuvat puhuttelevat paljon voimallisemmin kuin mikään myöhempien vuosisatojen taidesuunta nykypäivän käsitetaidetta lukuunottamatta. Hassua huomata olevansa taiteen kuluttajana näin äärilaitojen ystävä.

Itse kirkko huokuu ikiaikaista ja vastaansanomatonta voimaa paksuine seinineen ja korkealle nousevine holveineen. Lapset todennäköisesti alkavat olla sitä mieltä, että äidillä viiraa pikkuisen päästä, mutta oikeastaan haluaisin käydä kurkistamassa myös lähiympäristön keskiaikaisiin kirkkoihin. Niitäkin kun riittäisi ja osa on tarkastamatta. Voisihan sitä uskonnottomaksi itseään kutsuva ihminen kesänsä huonomminkin käyttää kuin kirkkoja kiertelemällä. 

Mieluusti kävisin myös Tyrväällä Pyhän Olavin kirkossa. Edellisellä kerralla tuhopolttaja ei ollt vielä ehtinyt tehdä tuhtyötään, näkisin mielelläni, miltä remontoitu kirkko näyttää. Sukuni penkkiä sieltä ei tosin taida enää löytyä. Ainakan sitä, jossa sukulaiseni muinoin istuivat soudettuaan melkoisen matkan pyhäaamuna.

Naisethan aina kuulemma toivovat isoja kiviä hääpäivälahjaksi. No, minä sain. Todella isoja kiviä. Tosin en mieheltäni, tällä kertaa naapurilla oli ylijäämää tontintasoitustöistä. Joten tänne vain, vieläpä kotiinkuljetuksella. Perustimme sitten niistä tuollaisen hienon kivipuutarhan parkkipaikan tilalle. Kukapa sillä mitään tekisi, kun voi harrastaa zeniäkin.

No joo, putarhan suhteen en ole pätkääkään minimalisti, vaikka japanilaiset puutarhat ovatkin mielettömän upeita. Minä vain satun pitämään kukkasista enemmän kuin mistään. Noista tulee siis jonkinmoinen muuri tuohon parkkipaikan vasempaan laitaan. ja sitten multaa koloihin ja kasveja piristykseksi. Eiköhän siitä ihan hyvä tule.

Illaksi lähdimmekin ukkosta pakoon ulos syömään. Minulle oli suositeltu pientä maalaispizzeriaa ja sinnehän sitä piti ajella. Ja kyllä olikin, aivan viehättävä paikka. Kahvila-pizzeria-herkupuoti vanhassa makasiinissa. Sisustettu rennosti ja vähän romanttisesti, mutta riittävän huolettomasti. Ja ihan hyvä, että ympäristö oli viehättävä. Ihan ankeimmassa perus-kebabbilassa en kyllä olisi odottanut pizzaa reilua tuntia.

Mutta sitten, kun ruoka lopulta tuli, totesimme, että kannatti odottaa. Pitsat olivat todella herkulliset. Parhaasta päästä syömiäni. Taidammepa poiketa joskus toistekin. Sillä kertaa toivottavasti ei satu kukaan tilaamaan 10 noutopitsaa parhaaseen ruuhka-aikaan...

Visavuoressa

Harjoitimme vaihteeksi kotiseutumatkailua. Lapset (ja mies) eivät olleet koskaan käyneet Emil Wikströmin museossa Visavuoressa Sääksmäellä, joten sinne sitten. Isompi tyttö oli aivan lumoutunut upeista rakennuksista, huonekaluista ja koko ympäristöstä. Minä myös. Pihan kukkaistutukset olivat uskomattoman kauniita. Ja nuo rakennukset. Oi, ihania. 

Kari-paviljongin alakerrassa oli näyttely, jossa kerrottiin Wikströmin nurouuden ajoista Pariisissa. Siellä oli muidenkin sen ajan herrojen taidetta tuolta ajalta. Olipa hauska katsella ihan läheltä Gallen-Kallelan siveltimenjälkiä. Toki muidenkin. Jotta menkää ja tutustukaa. Mielellään kauniilla ilmalla.Museon ulkotilat ovat ihan yhtä tärkeät kuin sisänäyttelyt. Ja tuo huvimaja oli aivan ihana. Ikävä kyllä mieheni järkiperäisenä olentona yrittää vakuuttaa minua, että pihassamme ei moiselle olisi tilaa. Jos tekisi sellaisen ihan pienen vain?

P.S. Hetken mietin, mistä pidin eniten tuolla museossa. Tätä kuvaa katsoessa se selvisi. No väreistä tietty!

Hurvittelua puistossa

 

Huhhuijakkaa... Jaloissa tuntuu siltä kuin olisin ollut niiden varassa jonnin verran tänään.  Ja taisin ollakin. Suoritimme kesän pakollisen huvipuistoekskursion Särkänniemeen ja tulipa juostua kahden alakouluikäisen neidon perässä. Harmi, että minulla ei ole askelmittaria, niitä askelia taisi tulla otettua jokunen. 

Alkuperäisenä pläninä oli, että mies ottaa rannekkeen ja hoitaa nuo isommat tytöt ja minä hipsuttelen Silakan kanssa ja istuksin katselemassa, kun neiti käy välillä possujunassa. Ja hah, mitä vielä. Tuo nuorempi osoittautui varsinaiseksi härvelihirviöksi ja testasi suunnilleen jokaisen vemputtimen, mihin vain sisään pääsi, joten isiä ja ranneketta tosiaankin tarvittiin. Minä sitten yritin pitää kahta, reipasta tahtia etenevää neitoa näköetäisyydellä ja kiskoa rattaita perässäni samaa vauhtia. Onnistuin olemaan hukkaamatta kumpaakaan, vaikka pari muutakin ihmistä oli keksinyt, että viikon eka aurinkoinen päivä on vallan mainio huvipuistopäivä. Puuh... Mutta kivaa oli. 

Päivän paras anti oli kyllä Koiramäki. Se on jotenkin toteutettu niin pieteetillä ja hyvin, että kertalipun hintakaan ei harmittanut lopulta. Oikeastaan se riittäisi ihan hyvin joskus käyntikohteeksi itsessään, niin paljon kaikkea hauskaa katsottavaa siellä oli. Erityisesti pidin siitä, että Koiramäki tosiaankin oli puuta ja sellaisia oikean näköisiä vanhoja sävyjä, vanhanaikaisia kukkaistutuksia ja ne koiratkin olivat ihan kuin suoraan Kunnaksen kirjoista. Harkitsimme vierailevamme kesällä myös Muumimaailmassa johonkin väliin, mutta se taitaa olla aika lailla muovisempaa lajia...

Aina välillä piti myös nostalgisoida pikkuisen ja muistella mitä kaikkea oli missäkin kohdassa silloin, kun itse olin pieni. Niinkuin lasten eläintarhan hurja liukumäki, Näsinneulan etupihan hyljeallas asukkeineen ja yleinen vähäisempi vaatimattomuus kaikin puolin. No, osaa asioista kaipaa, osaa ei niin paljon. Siitä liukumäestä en kyllä tainnut uskaltaa ikinä laskea, mutta köysiradalla ja leikkikentän telineillä oli hurjan hauska keikkua. Näsinneula on sentään yhtä korkea kuin ennenkin ja sieltä näkee uskomattoman kauas.