Kirsikka, se suklainen, on nyt istutettu. On muuten ensimmäinen istuttamani puu. Hassua sinänsä. Mies kaivoi hiki päässä valtavan kuopan, toivottavasti puu on siihen tyytyväinen.

Innokas kokki hieman tärähti kuvassa, käytän sen silti. Neiti sai nimipäivälahjaksi keittokirjan ja tänään teimme yhdessä siitä (pikkuisen soveltaen) jauheliha-tomaattipastaa ja kyllä oli kuulemma hyvää. Tyttö ihan oikeasti pilkkoi suurimman osan aineista, sekoitteli ja ruskisti, seisoi posket punaisina hellan vieressä, maistoi suolan ja sanoi tarvitaanko lisää. Minä katsoin päältä ja autoin tiukoissa paikoissa. Yhtään ei harmita, jos saan keittiöön apulaisen. Itse olen aloitellut keittiössä aika lailla saman ikäisenä. Ihan hyvä ikä oppia.

Päätin jo ennen äidiksi tulemistani, että mikäli moinen ihme kohdalleni osuu, että lapsia saan, ainakin ruoanlaitto on taito, jonka heille välitän. Tunnen luvattoman paljon ikäisiäni naisia, jotka eivät ole päässeet lapsina keittiöön opettelemaan, koska äidit ovat vahtineet tilaansa ja sen siisteyttä jostain syystä huomattavan mustasukkaisesti. Tämän seurauksena he ovat joko kokonaan kokkaamatta tai sitten opetelleet aikuisiällä kaiken keittiötiedon itsekseen. Ihmisen pitää syödä, sen takia olisi hyvä, jos jokainen osaisi myös tehdä itselleen terveellistä ja ravitsevaa ruokaa kohtuhintaan ja aika luonnollista on, että siinä asiassa perusoppi tulee kotoa.

Erityisesti minua muuten lämmittää se, miten tyttö lukee otsa rypyssä keittokirjaansa ja pohtii mistä resepteistä saisi helposti muokattua kasvisruokia, että ne sopisivat minullekin.  Aika suloista.

Viime viikko oli sen verran tiukkaa yh-elämää, että en saanut otettua kuvan kuvaa, mikä on kyllä oikeasti aikamoinen saavutus normaalilla kuvaustahdillani. Jostain syystä kohdalle ei vain osunut mitään, mitä olisin halunnut kuvata. Sitten tuli perjantai-ilta, molemmat tytöt alkoivat niiskuttaa, pienemmälle nousi kuume ja kirsikkana kakussa neitiä vielä oksetti yöllä. Ihan aavistuksen verran alkoi olotila olla blääh-luokkaa. Kummasti mieliala kuitenkin vähitellen nousi. Eilen tuli kylään tautia pelkäämättömiä vieraita ja tänään oli niin kaunis päivä, että ihan kokonaisuudessaan kohtuukauniin kesän päivistä, tämä meni kyllä kauniiden päivien listalle kärkipäähän. Eikä enää yhtään murjotuttanut.

Mies kolasi (kyllä) sivupihalle multaa nurmikon pohjaksi. Pikkuneiti auttoi valtaisalla tarmolla. Välillä piti niistää vähän nenää, mutta muuten ei tauti vauhtia hidastanut. Sitäpaitsi sivupihasta (ja etupihasta) tulee vielä oikein viehättävä, kunhan saan hankittua muutaman suunnittelemani päärynäpuun, pari pensasta ja tosiaan se ruohokin joskus kasvaa. On se ainakin huomattavasti siistimpi kuin edeltävä perunapelto, jossa kasvoi runsaasti valvattia, rönsyleinikkiä ja kaikenlaista muuta ryönäksi laskettavaa.

Mutta kaikesta kesäisestä lämmöstä huolimatta valo on jo syksyn valoa ja tuulenvire käy koleaksi. Eilen kerin vyyhdeltä lankaa, etsin sukkapuikoni ja aloitin nilkanlämmittimien kutomisen. Niille alkaa tosissaan olla tarvetta.

Viimeisiä uimarantakäyntejä taidetaan viedä. Vesi on viileää, mutta ei niin viileää, että lapsia haittaisi, mutta rannalla olijalla alkaa olla jo kylmä. Tosin tänään oli aina silloin lämmin, kun ei tuullut, piti oikein sukkia rullata matalammalle. Takista en luopunut. Viime vuonna tosin taisimme käydä uimarannassa vielä syyskuussakin. Silloin kun iso tyttö oppi yhtäkkiä uimaan.

Tänä kesänä rantavarustukseen olennaisena osana on kuulunut potta. "Enää ei ole kakkaa maassa, vaikka tallaisi lehmihaassa..." Eikä pissaa nuumikolla. Vain pottaan voi pissata, joten olemme herättänee hienoisia hymyjä kantaessamme punaista pottaa mukanamme vähän joka paikkaan. Eikä ole ollut kakkaa maassa... Mallikelpoisesti neiti on istuksinut valtaistuimellaan milloin missäkin. (Välillä oikeasti kävi jo mielessä perustaa blogi pissapaikoista, mutta noin lapsen tulevaisuuden kannalta ei liene kovin järkevää julkaista kovin ahkerasti kuvia, joissa istutaan suorittamassa suht yksityisluonteista aktiviteettia.)

Isompi tyttö sai tänään myös opetusta aihesta miksi uhmaikäisiä ei oteta kouluun. Oppimiskyky noilla parivuotiailla on vallan erinomainen silloin kun halua oppia löytyy, mutta silloin kun sitä ei ole niin sitä ei ole. Hiukan hymyilytti kuunnella pikkuista opettajaparkaa, jolla oli vastassaan melkoisen periaatteellisesti negatiivisella asenteella matkassa oleva oppilas, joka vastusti vähän kaikkea. No, toisaalta, tuollaisia taitaa löytyä myös yläasteelta... 

Naureskelujeni lomassa keräsin karviaispistiäisen karsiman puskan tyhjäksi marjoista (ennenkuin suoritin pistiäistoukkien joukkosurman) ja keittelin edellispäivänä keräämäni mustaherukat mehuksi. Karhunvatukatkin alkavat kypsyä. Mitähän niistä keksisin? Niin ja niistä karviaisista, niitäkin on kuitenkin toinen puskallinen vielä poimimatta...

Melko saamaton olo on ollut pari päivää. Pikkuisen olen kierrätyskeskuslöytöjä hionut, lähettänyt miehen yöllä hakemaan pizzaa ja muuten pääosin lojunut. Mustaherukat huutelevat puskissa, minä keräilen mieluummin savikokkareita kukkamaan reunoilta, koska tällä viikolla pitäisi joku ilta tulla multakuorma nurmikon pohjaksi ja kukkamaan reuna piti siivoilla sitä odottamaan. Kaivoin minä sentään yhdestä kukkamaasta aitoukonhatut pois, koska ne keräsivät tuossa paikassa vain järkyttävän määrän ötököitä. Samalla lähti joku angervonsukuinen, jota myös joku aina mussutti. Se siirtyi kepparitallin viereen aidanteeksi. Saa nähdä innostuuko rehottamaan siellä kunnolla ja ilman ylimääräisiä asukkeja. Jos ei niin saapa lähdöt sekin.

Suklaakosmokset kukkivat vihdoin ihan kunnolla. Jostain syystä tunnen ihan valtavaa, omituista riemua siitä, että kukka tuoksuu kaakaolta. Se on jotenkin vain niin outoa, mutta hurmaavaa. Olin myös ihan varma, että chilini pysyvät vain koristekasveina kasvihuoneessa, mutta mitä vielä. Nepä innostuivat pienenpuoleisista ruukuistaa huolimatta tekemään hedelmää. Ei satoa myytäväksi asti kerry, mutta eiköhän sillä muutaman maissikeiton mausta.

Sen verran olisi hyvä saada itseään potkittua liikkeelle, että ne mustaherukat tulisi kerättyä ja että työhuone ja tytön huone tulisivat kuntoon. Ehkä vähitellen.... Onneksi minulla on sentään reipas mies, joka on saanut aikaiseksi vaikka mitäsillä välin, kun itse olen tahinut saamattomuuden auteressa.

Puumaja

Tästä on puhuttu aika kauan, aika hartaasti ja aika kärttävään äänensävyyn välillä. Eilen mies sitten lopulta kaivoi lapion, sirkkelin ja muut työkalut ja alkoi töihin. Parissa päivässä nousi vanhan omenapuun kylkeen puumaja, joka sai heti tittelin lumottu talo. Aika edullinen tuosta tuli. Pääasiassa rakentamisessa käytettiin terassista ylijääneitä pätkiä ja materiaaleja, ja jo kaatopaikalle siskon pihasta lähdössä ollutta valkoista lautaa. Hyvä ja mieleinen tuli. Välillä jopa hanslankarikin suvaitsi olla hetken apuna, mutta pääosin mies sai touhuta yksinään majan kimpussa. Aika onnellisia emäntiä majassa päivän mittaan patsasteli.

Niin ja mitä minä tein? Minä riehuin multasäkkien, kivien, tiilien ja kukkien kanssa niin, että illan uimareissulla en tahtonut päästä viltiltä enää ylös. Mutta nyt ovat uudet kukkahankinnat (musta salkoruusu, ihanainen suklaakosmos ja maahumalat) maassa ja vanhoja kasveja siirrelty ahtaudesta vähän väljemmille vesille ja hävitetty kahden penkin välistä vähän turha ja irrallinen polku kukkapenkiksi . Sitä odotan, että saisimme vihdoin ruohikon pohjamullat sivupihalle ja tuo lähinnä kaikenmoista rikkaruohoa puskeva savipelto vihdoin peittyisi kauniimpaan kuosiin ja kukkapenkkikin ihan oikeasti erottuisi ympäristöstään. Ja odotan minä jo ihan pikkiriikkisen sitäkin, että tulisi syksy ja pääsisin tilaamaan tuohon hiukan sipulikasveja kevättä tuomaan. Ainakin kirjopikarililja on ykköspaikallaä tilauslistalla.

Ihan lopuksi kuvanoton jälkeen kiskaisin vielä kerran rukkaset käteeni ja harvensin tarha-alpien määrää ihan kunnolla. Ne ovat viihtyessään ihan maanvaivoja, toisaalta sitten kukkivat melkoisen runsaina kauniisti. Rajoitettava niitä on silti aika ankaralla kädellä, että eivät varasta showta kokonaan.

Nauhuksia

Tänään olen lapioinut hiki päässä, paininut multasäkkien kanssa ja tappanut melkoisen lauan hyttysiä. Yhtä iso lauma tosin ehti ottaa minusta maistiaisia. Sain ystävältä nauhuksen taimia ja koska ne piti saada maahan, kaivoin jo pitään suunnittelemani kukkamaan niitä varten vanhan talviomenapuun juurelle. Tai onhan tuossa kukkapenkki ollut, punaherukkakin aiemmin, mutta salaojituksen aikoihin tuo penkki joutui hieman kärsimään, joten sitä on uusittu aika reippaasti. 

Myöhemmin kaivoin vielä maan oikeaankin laitaan lisää leveyttä. Mitäpä sitä lopettamaan, kun on hyvin kaivamisen alkun päässyt. Oikea syy on, että kukkamaan reunuskasvit ovat niin ahtaalla, että niille oli oikeastaan pakko kaivaa hengitystilaa ennenkuin taustalta tunkevat aitoukonhatut, ukonkellot, varjoliljat ja muut rotevammat kasvustot tukehduttavat ne. Valitettavasti kaivajalta vain lopahti puhti hiukan kesken. Tinasaven kaivaminen on kieltämättä varsin tuskaista touhua välillä. Mutta ehtiipä tuon. Yllättäen huomaan vain, että millään ei malttaisi. Heti pitäisi saada valmista.

(Penkin ankeahko ympäristö tullee saamaan tänä syksynä ylleen kerroksen multaa ja ruohon ja apilansiemeniä. Jospa ympäristökin muuttuisi hiukan vähemmän surkean näköiseksi.)

jk. Piti sanomani, että hiukan alkoi naurattaa, kun kaivuu-urakka ja multapussipaini oli hoidettu ja kukkamaa tasoitettu, pikkuneiti hihkaisi "Oota äiti, mä haen nyt kameran. Pitää ottaa kuva!" ja juoksi sisääle hakemaan siskon kameran kaulaansa Jotta hyvin on hanskassa, mikä on tärkeää ja mitä tehdään aina kun on jotain saatu aikaiseksi.

Suunnittelua ja haaveita...

Tänään nukutin pikkuneitiä ja mietiskelin etupihan laatoitusta ja sitä, mitä sille haluaisin. Tuo vasemman laidan uuni löytyy jo kellarista. Laatoitus ja pari muuta juttua olisi hankintalistalla. Aluksi harkitsin ihan työtasoa terassin kylkeen, mutta tajusinpa, että se on melkoisen turha, Ikean hyllis-hylly olisi riittävä apupöytä grillaukseen. Siihen saisi samalla vähän kasveja tms. koristeellisuuksia kuten esim tuon Perobasta löytyvän kuparilyhdyn tai pari... Grillaaja tarvitsee tietenkin istuimen ja koska grillaajalla on usein myös seuraa, istuimia saa varmaan olla kaksi. Ikean rottinkituoli olisi ihan huippu muuten, mutta se ei taida pärjätä paljaan taivaan alla. Pitänee tyytyä huomattavasti rumempaan polyrottinkiversioon. Tuolien väliin sopisi vaikka kahvimukin (tai kaljapullon) laskutasoksi Kodin ykkösen anno-sarjan metallipöytä. Niin ja se laatoitus. Sen haluaisin tehdä ihan betonilaatoilla, mutta epäsäännöllisesti erikokoisia ja -sävyisiä laattoja käyttäen. Ans kattoo nyt kuinka käy.

Illasta jatkoin haaveiluani Lantlivin Sommarhem -lehden parissa. Se kuuluu lehtiin, joihin minun ei pitäisi näppejään iskeä. Iski ihan mahdoton mökkikume eikä mikä tahansa kesämökkikume vaan mökkikuume...  Olisi ihanaa omistaa pieni, oikeasti vanha talo (jossain kohtuuetäisyyden päässä). Sellainen alkuperäiskuntoinen ja korjata sitä vain ihan välttämättömimmän verran. Sitten pestä pinnat ja sisustaakin juuri sen verran, mitä ihan pakko on. Sen verran voisin suostua nykyajan vaatimuksiin, että jääkaappi ja sähkövalo varmaan olisivat ihan ok juttuja olemassa. Mutta muuten minulle riittäisi puhdasvetinen kaivo, josta saisi pumppaamalla vettä, pesutiloiksi ulkosauna ja vessaksi huussi. Ruoka valmistuu kyllä hyvin pihalla grillissä tai sisällä puuhellalla. Jotenkin voisin kuvitella, että tuollainen mökki olisi jo nykyajan lapselle melkoinen elämys, nykyisin mökit kun tahtovat olla jo turhankin pitkälle kakkoskoteja. Minulla on jo koti, minä haluan sellaisen vanhanaikaisen tylsän työleirin, jossa viihdykkeenä on vanhoja aikakauslehtiä ja akuankkoja ja jossa oikeasti aika saa pysähtyä ihan rauhassa. En minä kaipaa mökille pesukonetta ja kodinkoneiden armeijaa.

Mies hiukan naureskelee ajatuksiani ja miettii, olenko tosissani. No, kyllä minä olen. Kyllä minulla on sen verran kokemusta aika askeettisesta elämisestä, että tiedän nauttivani siitä. En välttämättä halua muuttaa vakituisesti eroon mukavuuksista, mutta rauhoittumispaikkana tuollainen olisi ihana ja samalla tulisi säilytettyä vähän vanhaa rakennusperintöäkin. 

Ei ole mennyt ihan niinkuin Strömsöössä tuon hyötypuutarhan kanssa askartelu. Kukat kyllä röyhyävät ja kukkivat ihan hullun lailla, useimmat reippaasti etuajassa. Jopa kukkien siemenet ovat pääosin itäneet varsin hyvin (jos ei lasketa hajuherneitä, jotka suvaitsivat itää kolmannella yrityksellä ja krasseja, joita ei vain ilmeisesti huvita mikään). Mutta hyötyypuutarha... No, perunat sentään lykkäävät vartta, jos jotain hyvää pitää osata sanoa. Noin muuten on varsin vähänlaisesti hyvää sanottavaa.

Salaatit kylvin tänään uudelleen, koska edellisestä kylvöstä iti ehkä 5% siemenistä. Tai sis rucola iti erinomaisesti, mutta kirpat söivät taimet erinomaisen nopeasti. Ne samaiset kirpat söivät myös harvat itäneet pensaspapuni. Seuraavan satsin taisivat nautiskella rastaat. Sen jälkeen mokomat pavut eivät ole suostuneet edes itämään. Nyt kyllästyin ja tein kylvöksen ikkunalle ja toivon, että saisin pavut kasvamaan sisällä sen kokoisiksi, että ne kestäisivät villin luonnon hyökkäyksiä paremmin. Minä hitsi vieköön rakastan papuja, pakko niitä olisi saada kasvamaan.

Kesäkurpitsoilla on kasvatuslaatikossa kisat. Osanottajina on yksi anoppini kasvattama taimi, yksi kaupasta ostettu ja yksi minun idättämäni. Pakko sanoa, että anopin kasvihuoneessa hemmoteltu alku taitaa voittaa. Se minun kasvattamani, kun murjottaa tasan yhtä pienenä ja surkeana kuin istutettaessa eikä kaupankaan malli kovin suurta kasvun riemua näytä tuntevan. No, hyvä, jos joku suostuu kasvamaan. Toivottavasti nuo vihreätkin kurpitsat intoutuvat vähitellen. Tänä vuonna olisi mukava saada enemmän kuin pari kesäkurpitsaa omalta maalta. Viime vuonna sato jäi köyhänlaiseksi.

# day 18 - a song that you wish you heard on the radio

Jaa-a. Aika paljonhan noita biisejä olisi, joita ihan mieluusti kuuntelisi radiostakin. Sellainen, jota ei välttämättä ihan heti kuule taitaa olla tämä. 

Pihapuuhastelu jatkuu. Jotenkin kaikenmoisten pihakiveysten tuijottelu Pinterestissä aiheutti tarpeen askarrella edes jonkun pikkuisen kierrätyskiveyksen  omaan pihaan (jos vaikka myöhemmin saisi tehtyä sellaisen isommankin). Jotenkin leikkimökin terassi oli vähän irtonisen näköinen ja sen päähän sopi hyvin sijoittaa muutama huomattavan kulahtanut ja kärsinyt vanha betonilaatta ja tiili. Ja sanoista tekoihin, sinne menivät. Mistään oikeaoppisista perustuksista on ihan turha puhua, mutta oletan, että eiköhän maan vetovoima noita jossain määrin pidä paikoillaan. Pikkuisen pitää vielä lisätä jättämiini koloihin multaa ja mehikasveja ja odottaa, että ne vähitellen täyttyisivät vehreiksi. 

Mutta olipa kivaa, taas kerran! (Tuo pikkuinen pöytä, joka muuten löytyi Biltemasta vähintääkin edullisesti, lasten piharuokailua varten, vaatii pientä tukirakennetta ja siirtyy fiksaamisen jälkeen terassin eteen. Tuossa se ei oikein toimi, paitsi siten, että se ei pääse heilumaan, koska mies ruuvasi sen mökkiin kiinni. Huoh.)

edit. Ai niin, se musiikkihaaste. day 07 - a song that reminds you of a certain event Heti tuli mieleen Billy Bragg Dinosaurockissa muistaakseni kesällä 1988. Sinne oli ihan pakko päästä ja sitten en nähnyt hra Braggia oikeastaan lainkaan, koska olin uimaan menessäni antanut kassini ja silmälasini jollekulle hoitoon ja se joku oli jossain kateissa hetken. Joten pääosa Billyn keikasta meni kuuloaistimuksen varassa. Mutta oli sekin ihanaa. En muista enää soittiko Billy tuota "To have and to have not", mutta se on joka tapauksessa yksi ehdottomia suosikkibiisejäni herralta. Kannattaa tutustua myös sanoitukseen.

Porttiteoria

Ensin sitä hoitelee ja kasvattelee ihan viattomasti viherkasveja. Vähitellen nälkä kasvaa syödessä ja pitää muuttaa rivariin ja äheltää sen pihan kanssa. Kun se piha on niin täynnä, että naapurin tytöt ilmoittavat, että ei enää yhtää penkkiä lisää, koska koirallekin pitää riittää leikkialuetta, alkaa miettiä omakotitaloa. Omakotitalossa huomaa muuttaneensa kesäksi pihalle ja olevnsa jotakuinkin täydellisen onnellinen sukeltaessaan pää edellä penkkeihin möyrimään. Mutta hei, ei se riitä, tänä keväänä olen huomannut, että tarvitsisin sellaisen oman viljelypalstan, koska meillä on niin pieni piha, että ei tänne mahdu kunnollista hyötykasvimaata. Seuraavaksi sitten pitää varmaan alkaa etsiä siirtolapuutarhamökkiä tai taloa, jossa on hehtaari vijelysmaata ympärillä. Siitä eteenpäin edes uskalla ajatella...

Näin se toimii, porttiteoria tässäkin asiassa. Ei olisi pitänyt antaa pirulle pikkurilliä, se on vienyt koko naisen.

Niin ja day 04 - song that make you sad on itseoikeutetusti tämä:

Oletettavasti Billien esittämä Strange fruit ei kaipaa kummempia perusteluja siitä, miksi se nostaa surullisia ajatuksia ja tunteita pintaan...

Olen viime aikoina jumittanut Pinterestissä tutkimaan puutarhaideoita ja etenkin kaikenmoisia polkuja ja reunuksia, joita kyllä löytyy vaikka kuinka ihania. Tänään kanniskelin taas savupiipun vanhoja tiiliä ja asettelin niistä ruukuile alustaa. Pikkuisen pitää ladelmaa siirtää vasemmalle ja keksiä jotain noihin keskiosiin, muuten siitä tuli oikein kaunis.

Ja niitä polkuja. Ihan hirveästi syyhyttäisi päästä moisia latelemaan. Sitä odotellessa kylvin salaatteja ja yrttejä laatikoihin kasvamaan.

Kevät on ollut sikäli tylsä, että kesäkukkiakaan ei ole kannattanut suuremmin hankkia. itse asiassa niinkin tylsä, että narsissien esiintymishetki oli hyvin lyhyt enkä ehtinyt moisia edes terassin koristeeksi hankkia, joten olemme ihastelleet melkoisen nuivan näköistä tyhjää koria koko kevään.

No tänään asiaan vihdoin saatiin parannusta, kun ajelimme kaupoille ihan vain kukka- ja puutarhatarvikeostoksille. Isomman tytön kanssa emme päässeet yhteisymmärrykseen orvokkien ideaalista värityksestä, joten pistimme riidan poikki ja otimme yhden vähän joka väriä. Kauniitahan ne ovat kuitenkin kaikki. Samalla oli ihan pakko ottaa muutama muukin kukka, esim ilman markettaa kesä ei ole kesä. Erityisesti riemastutti se, että vihdoinkin löysin noita kaksivärisiä petunioita. Olen oikeasti jahdannut moisia vuosikaudet ja nyt vasta osui moisia kohdalle. Häämöttävät siis tuolla marketan taustalla. Otin minä yhden pinkin pelakuunkin, en tainnut saada yhtään viime kesän pinkeistä ihanuuksista selviämään talven yli kellarissa. Yksi sisällä talven viettänyt violetti näyttää onneksi elävältä.

Kaupasta löytyi myös perunankasvatuspusseja, joita toki oli pakko napata pari mukaan ihan vain kokeilumielessä. Meillä ei ole oikein kunnollista perunamaata eikä paikkaakaan sille, joten tuollainen pussiviljelmä voisi seinän vierustalla olla vallan toimiva ratkaisu. Vielä kun jääkaapista löytyi pikkuisia ituja tehneitä perunoita, lapset pääsivät perunanistutushommiin. No, oikeastaan vasta idätyshommin. Katsotaan, jos nuo intoutuisivat tuotteliaammiksi saadessaan kasvattaa alkujaan ihan sisätiloissa ja valoisassa. Mutta tarkkaa hommaa oli.

Tänä vuonna kasvatusintoni on ollut aika paljon mittavampaa kuin muutamana aiempana vuonna. Tosin tuo puutarhuriassarini on ajoittain melkoinen tuholainen ja yrittää parhaansa, että saisi siemenviljelmäni hoidettua hengiltä ja mullat kaiveltua kohopenkeistä jonnekkin ihan muualle....

Heipä hei!

Kukapa se siellä kurkkii, jollei pikkuinen raparperinalku. Hiukan jo ehti epäilyttää, mutta aika vauhdilla lumi on huvennut ja vedenpinta koskessa alkanut kohota. Kevät tuli kuin tulikin lopulta. 

Valitettavasti vedenpinta on kohollaan myös takapihallamme. Kesällä on pakko keksiä jokin ratkaisu tulvien torjuntaan ennenkuin kasvatuspenkit kelluvat kehikoineen kaukaisille maille omia aikojaan... Lapio kouraan ja jonkinmoista salaojaa kaivamaan, luulen ma. Toinen vaihtoehto on myös jonkinmoisen kaivontapaisen rakentaminen siihen pahimpaan lotinakohtaan. Kaipa vesi sellaiseenkin kerääntyisi ja olisipa taas sammakoille uimapaikka. Toisaalta voisi kaivaa siihen ihan montun, täyttää sen jollain hyvin vettä läpäisevällä aineksella ja istuttaa reunoille keltakurjenmiekkoja ja muita kosteikkokasveja... Hmm... Tai sitten mä teen sinne riisipellon. Hah.

Pienistä jutuista...

Tänä aamuna tämä näky ilahdutti ihan mahdottoman paljon. Hymyilyn määrää pelkistetyn, savelle jätetyn man kohdalla selittänee se, että aiemmin tuossa oli ihan mahdoton pusikko nokkosia, ukonkelloa, jättipalsamia, koiranputkea ym. rikkakasviksi luokiteltavaa vanhalla tunkiokummulla. Nyt siinä on tasaista savea, ja pääsy raparperipenkille. Tuon pystyy pitämään ruohonleikkurilla aisoissa ja pihaankin tuli monta neliötä lisää avaruutta. Samalla mies alkoi kaivaa tonttia kiertävää ojaa siivompaan malliin. Uskomattoman paljon pienet jutut tekevät pihan ulkonäölle, skarpisti kaivettu oja on ihan eri näköinen kuin se epämääräinen rytöläjä. On minulla reipas mies.

Iltapäivällä reipas mieheni tyhjensä kompostia. Oli pakko laittaa nuo kaunit ja raikkaat kukkakuvat, että saisin sen hajun vaihteeksi mielestäni. :D Mutta taas mahtuu ruoanjätettä Biolaniin ja eipä se kypsä komposti pahaa maalle tee. Ainoa juttu on tuo tyhjentäminen, talvisin se vielä menee, mutta kesäpäivinä ei oikein kestäisi... No, minun osuuteni puutarhatöistä rajoittui herukkapensaiden kylvettämiseen mäntysuopavedellä. Jotkut vietävän kirvat olivat löytäneet tiensä pensaisiini ja olleet melkoisen nopeita ja tehokkaita tuhoja tehdessään. Toivottavasti mäntysyopakylpy muutamaan kertaan toistettuna on rittävän tuju keino. Ei noita mehumarjoja kamalasti vitsisi kovemmilla myrkyillä kuitenkaan suihkutella.

Tekisi mieli kirjoittaa kauniisti satakielten laulusta, mutta tänä iltana lähinnä tekisi mieli ottaa kourallinen kiviä ja mennä heittelemään niillä ihan toisenlaisia pärisijöitä. Minä en ihan oikeasti kykene ymmärtämään tuota mopokulttuuria. Että kullanmurujen sallitaan ajella isoina laumoina häiritsemässä ihmisten nurkissa. Ymmärrän, että mopo on näppärä väline siirtymiseen paikasta a paikaan b vaan kun täällä meillä ei todellakaan ole noille mitään perusteltua syytä ajaa katuamme edestakaisin. Tokihan tietenkin lapsukaisilla on hyvä olla huolella viritetty mopo, että pääsevät nopeammin poliisia karkuun pahanteosta yllätettyinä. Mur ja marmatimarmati.

Illan askartelujen tulos. Mies rakensi tuon taaemman kehikon, tomaatilaatikko on aiempaa tuotantoa ja muut emneet kaivoimme kellarista. Nyt sitten istuttelemaan ja kylvämään. Toivottavasti saamme jotain satoakin...Mutta ai miten kivalta ja ryhdikkäältä näinkin pieni asia sai takapihan näyttämään. Jatkossa haaveilen kasvihuoneesta, isommasta kasvimaa-alasta jne, mutta aluksi näin.

Pienellä ei ole enää kuumetta (nyt odottelemme näppylöiden puhkeamista), joten lähdimme nukutuslenkille ulos. Isommallakin on lähinnä satunnaisia näppylöitä ja yskä, joten rauhallinen ulkoilu taita tehdä vain hyvää hengitykselle. Kävimme venerannassa. Joutsenia istui yksi jos toinenkin järvenselällä jään reunalla. Aurinko oli houkutellut leskenlehtiä nousemaan maasta ja rannan kivikko kuhisi pieniä hämähäkkejä.

Kotiin palattuamme seisoskelin hetken pihassa, sain yllättävän energiapiikin ja etsin oksasahan ja leikkurit esiin. Omenapuut saivat kyytiä. Viime keväänä ei ollut voimia leikkamiseen ja sen kyllä puista huomasi. Toisaalta oli helppo leikata, kun parturoitavaa ei tarvinnut etsiä. Vanhasta omenapuusta leikkasin vähän reippaammalla kädellä kuolleita osia ja hulluun suuntaan kasvavia oksia pois. Jospa sekin näyttäisi vähän enemmän omenapuulta ensi kesänä. Tavoitteena olisi tasoittaa sen ympäristö ja rakentaa tytöille jonkinlainen pieni maja puun kainaloon. Ihanaa päästä vähitellen pihankin kimppuun. Parempi on kyllä ollakin innoissaan, sen verran kenkiin jäi mutaa, että muistui mieleen minkä verran ensi kesänä on luvassa pihalla askartelemista.

Kevättä rinnassa

Kävimme tänään Ikeassa lounaalla ja samalla tuli vähän shoppailtuakin Poistopisteestä tarttui mukaan tämä pieni kasvihuone (kun halavalla sai). Nyt pitää etsiä pikkuiset ruukut ja tilata siemenet. Voin vain kuvitella, miten sievältä tämä näyttää pikkuruisten taimien noustua. Oi... <3

(kuva: Ikea)

Peräti omenaista eloa

Ensiksi maan omenia. Kyllä tuolta pikkuisesta pottumaasta muutaman aterian nähtävästi saa, vaikka paikka varjoisuutensa vuoksi vähän arvelutti. Vietimme lapsen kanssa lyhyen perunannostoloman ja saimme lauantaiksi ateria-aineksia ihan omasta pihasta ja taatusti luomuna.



Tuo perunamaa näkyy vasemmalla, omenapuun alla eli varjoa tosiaan riittää. Kuten riittää myös omenia. Puu ei tahdo jaksaa pysyä suorana kuormansa alla. Nuo ovat ihan vähää vaille kypsiä, pihalla tuntuu jo ihana omenien tuoksu ja omenia syömään kykenevät ovat kehuneet, että vaikka siemenet ovat vielä valkoisia, itse hedelmä on jo makea, ei lainkaan raakilemainen. Hiukan tässä ihmetyttää, minne nuo kaikki laittaa. Tosin sukulaiset ovat jo ystävällisesti lupautuneet auttamaan omenien poisviemisessä, meille niitä on aika turha suuria määriä säilöä, koska minä en tosiaan voi syödä mitään omenaista. Sääli.



Lehtikompostissa kasvaa kaneliomena. Sitäkin olen käynyt nuuskuttelemassa ahkerasti. Muistan miten lapsena aina syksyn suuria juhlahetkiä oli mummulassa kanelimenien kypsyminen. Ne olivat lempiomenoitani, pieniä ja makeita, juuri sopivia lapsen suuhun. Kauniitakin vielä punaisine poskineen. Sitten isompana vasta suosikiksi nousivat nuo valkeat kuulat.

Näiden kuvattujenkin lisäksi pihasta löytyy lisää valkeaa kuulasta ja myös talviomenapuu, joka taitaa vain olla niin ränstynyt ja kaluttu, että sen taitaa joutua kaatamaan. Sääli sekin, mutta puput ja myyrät ovat olleet viime talvina ilmeisen ahkeria.

On meillä luumujakin. Tai siis mitälie kriikunoita. Ainakin kahta lajia. Nämä ovat jo kypsymässä, toiset odottelevat vielä vihreinä. Yllättävän paljon tuollaisesta pikkuisesta puunalustakin tulee.

Koiran ruokavaliokin on muuttunut taas syksyn tullen mielenkiintoiseksi. Vanharouva käy ihan omatoimisesti verottamassa marjapensaita, karviaiset ovat ehdottomia suosikkimarjoja, mutta herukatkin kelpaavat mainiosti. Nähtävästi myös omenat kuuluvat listaan herkkupalat. No, tiedänpä ainakin taas yhden omenansyöjän taloudessa.

Ja takaisin perunoihin.. Meillä siis tosiaan syötiin uusia perunoita elokuun loppupäässä. Ihania, ohutkuorisia ja täynnä kesän makua.