Hiukan ovat mielialat olleet synkeämmällä puolella viime päivinä. Mutta eipä tässä elämässä taida muu auttaa kuin, että leuka alas ja kohti niitä uusia pettymyksiä. Luottamus maailman oikeudenmukaisuuteen ja pariin instanssiin on aika vähissä. Se on ainakin tullut selväksi, että köyhän ei kannata sairastaa, ainakaan jos joutuu tämän erinomaisesti toimivat suomalaisen erikoissairaanhoidon myllyyn. Tai lähinnä ei joudu, kun kukaan ei ehdi, viitsi eikä välitä. Siinäpä se. Onneksi sentään valehteleminen ja omien tekemisten kaunistelu siinä päässä sujuu.

Mutta juu, olkoon tästä. Tänään oli taas tyttöjen tanssiseuran jokakeväinen tanssisatunäytös. Silakka jo ihan konkarina kirmasi toista kertaa näytöshistoriassaan lavalle. Pois ei taas olisi saanutkaan millään. Muutenkin esitys lumosi pienen katsojan niin, että kadonnutta Kapteeni Koukkua etsittiin lopussa niin suurella hartaudella, että kotiinlähtökin oli vaikeaa. Toivotaan, että krokotiili on luovuttanut Koukku-paran taas huomiseksi leuoistaan. Jostain syystä lapseni ovat saaneet jostain hirmuisen esiintymistarpeen. Vaikka muuten joskus ujostuttaakin, näyttämöllä ollaan kuin maailman omistajia ja tila otetaan haltuun. Eipä silti, muistan itse nauttineeni hirmuisesti esiintymisestä lapsena. Vaikka olin vähän ujo ja arka. Siellä yleisön edessä ei vain ehtinyt arkailla.

 

Kasvattamisesta

Tuli taas yhden fb-ryhmäkeskustelun sivujuonteena mieleen, että kunpa itse onnistuisi kasvattajana niin, että kovasti paljon ei joutuisi kupeittensa hedelmien tekosia ja käytöstä häpeämään. Että lapset oppisivat, mikä on oikein ja mikä väärin ja vaikka tekisivät väärin, ymmärtäisivät sen ja osaisivat pyytää anteeksi ja edes pyrkiä hyvittämään aikaansaamiaan ikävyyksiä. Ja tämä ajatusketju tilanteesta, jossa teinit jatkoivat suun soittamista ja päänaukomista, kun purussa oli oikeasti vakava, jopa henkeä uhkaava, tilanne. Vieläpä ilmeisesti tilanne, jossa kys. nuorison edustajat olivat osallisina. Aika kamalaa ja ylimielistä tekstiä herrasväki tuotti.

Minun mielestäni maailman kamalin lause kasvattajan suusta on "pojat ovat aina poikia". Sillä kun vetäistään sujuvasti matto alta kaikelta siltä, millä yritetään saada lapsia ymmärtämään, että teoilla on seuraamuksia ja että joku kantaa niiden tekojen seuraamukset. Ja yksi niistä kantajista on usein se teon tekijä. Turhan usein se vain lipsahtelee ihmisten suusta ja todennäköisesti ihan ajattelematta, mitä sillä viestitään. Jos sillä tarkoitetaan vain sitä, että pojat tuppaavat usein olemaan fyysisempiä kuin tytöt, hyväksyn sen jotenkin, mutta jos sillä tarkoitetaan sitä, että sukupuolen varjolla voi hajottaa, satuttaa, loukata, häiriköidä ja lopuksi posottaa kaikesta läpi seuraamuksitta, koska boys will be boys, niin oh boy, en hyväksy! Ja ihan sama pätee tyttöjen kohdalla, Kaikkea ei voi laittaa nuoruuden ja kokeilunhaluisuuden tiliin.

Niin ja se, millä toivon saavuttavani tälläisen ihmeen kuin teinin, jolla edes jossain määrin esiintyy aivotoimintaa... Olettaisin, että välittäminen, yhteinen aika n y t kun vielä kelpaan, keskustelut vastuun käsitteestä, yleinen aivopesu esim. ympäristön suhteen jne jne. En minä usko, että se suht. tavallisten lasten kanssa enempää vaatii. Jos lapsi saa huomiota ja hyväksyntää läheisiltään, sitä ei ehkä ihan niin hirmuisesti joudu myöhemmin hakemaan kyseenalaisista asioista hieman kyseenalaisilta kavereilta. Ainakin elän toivossa, että asia toimisi niin.

P.S. Kuvassa ei esiintyvät häkkilinnut eivät liity tapaukseen, eläimiä ei vahingoitettu kuvauksissa ja häkkiäkin tuli vain siksi, että noi pienimmäiset eivät joutuisi vaaratilanteisiin, kun jouduimme sohvan alustaa siivotessamme nostamaan sen tuen varaan.

Tytöt saivat eilen mukaansa mummulasta enon vanhat miekat. Isompi on hoilottanut  ritarilaulua ja kulkenut miekkansa kanssa koko päivän. Pienempi vain muuten huitoo kyseisellä kapistuksella siskon kanssa ja käkättää innoissaan. Hain postista paketteja ja yhdessä oli kevyempää kesälukemista. Aivotoiminta ei vain riitä mihinkään kunnolliseen, joten tyhjennämpä pääni tuolla Kate Jacobsin nöyhdällä... Toivottavasti Laura Honkasalon kirja olisi sekä kevyt että vähän viisas. Sellaista lukemista kaipaisin nyt, kun lukeminen on ollut taas hiukan vaikeaa. Leivonnaiskirja onkin sitten namia sekä kielelle että näköaistille.

Sisko toi ylimääräisen taimen sitruunamelissastaan. Saa nähdä talvehtiiko tämä yksilö. Edellisessä kodissani kasvatin sitruunamelissan taimen siemenestä ja se röyhysi niin, että jouduin tosissani rajoittamaan sitä. Siihen asti olin kuvitellut sitruunamelissan olevan pienehkön ja vähän hentokasvuisen kasvin, joka on vaikea saada kestämään Suomen talvia. Totuus paljastui, kun kukkapenkin reunassa majaili kanttiinsa yli metrinen puska, joka teki sivuversoja minkä ehti ja punnersi keväällä tarmokkaasti esiin vuosi vuoden jälkeen. Mitenköhän uudet omistajat ovat pihaamme hoitaneet? Joskus tekisi mieli mennä vakoilemaan. En ehkä kehtaa kuitenkaan.

Karhunvatukkakin aloitti kukintansa. Ainakin kukkien määrästä voisi kuvitella, että syksyllä pääsemme herkuttelemaan aika ruhtinaallisella marjamäärällä. Ihanaa. Karhunvatukat ovat herkkua. Etenkin isompi tyttöni rakastaa niitä ja on käynyt jo nyt seisoskelemassa puskan vieressä iahilemassa toivorikkaana kukkamäärää.

Ja kylläpä nauratti, kun huomasin, että isompi linssilude oli taas ansiokkaasti onnistunut hankkiutumaan paikallislehden valokuvaan.

Piti vielä laittaa ihan tälläinen päivän asiaton postaus. Ensin kevätvuohenjuuri, omppupuu, joka yrittää romahtaa kukkiensa alle ja ihanainen rentoakankaali. Jotenkin jokainen kukkiva kukka sa minut hykertelemään onnesta ja jokainen pitää kuvata hartaudella ja pieteetillä. Ihan suunnatonta riemua herätti se tosiasia, että kohopenkkeihin oli ilmestynyt elämää!!!! Aika monessa rivissä näkyi hentoa viherrystä. Käärin penkit hellästi harsoon, yöksi on luvattu vähintäänkin vilpoista, jos ei ihan hallaa. Pienet kasvivauvat siis piti suojata. 

Viimeisessä kuvassa on pihan tämän hetken ihan ehdoton huvittelulaite: Vanha kellarinrapun kaide. Se toimii välillä mielikuvitusmajan runkona, kiipeilytelineenä, ihan minä vaan. Ei sitä taida raaskia ihan heti viedä kaatopaikalle. Jotenkin on ihan hellyyttävää seurata, miten mielikuvitus luo jostain tuollaisesta vaikka mitä hienoa. Ihanaa on myös seurata, kun isosisko tekee temppuja ja pieni seisoo silmät ymmyrkäisinä ihastuksesta, tapuuttaa käsiän ja nauraa ihan sydämestä asti.Välillä yrittää jo keksiä omia temppuja telineessä.

Uusia juttuja

Pieni on saanut ekan laastarinsa, isompi oppinut ajamaan polkupyörää ja sinivuokot ovat alkaneet kukkia takapihalla. Ihana, aurinkoinen kevätpäivä.

Keijukiertue

EU-reklamaation tulosta odotellessa saimme tekohengitettyä läppäriin sen verran energiaa, että pääsin leikkimään kuvillakin. Ah autuutta. Pienet tautipesäkkeemme ovat viime päivinä leikkineet hirmuisella touhulla kaksin. Tänään oli ohjelmassa keijukiertue, joka kulki laulaen läpi asunnon ja pysähteli välillä leikkimään milloin mitäkin.Tässä kiertue intoutui taiteen tekoon. Pienempi keiju tosin ei osannut ottaa kovin vakavasti sitä, että olisi pitänyt piirtää vain omalle taulunpuoliskolle. 

Keijukiertueen kunniaksi paistoin välipalaksi köyhiä ritareita. Pienempi keiju jäi kyllä paitsi herkuista, koska nukkuu pihalla. Toisaalta pienempi keiju on kipeänä ollessaan syönyt kuin keijukainen eli tuskinpa olisivat ritaritkaan kelvanneet... Pitäisi varmaan yrittää mettä ja ruusunlehtimarmeladia. Niitä kai keijukaiset nauttivat ravinnokseen.

Aamukävelyllä haimme kaupasta appelsiineja. Iso tyttö halusi syödä nitä välipalaksi. Välipalan jälkeen lähti isänsä kanssa Risto Räppääjän seuraksi muutamaksi hetkeksi. Minä kaivoin jääkaapista rommiruukussa uivia kirsikoita ja herkuttelin jäätelöllä ja höyryävällä kaakaolla. 

Pieni haluaa kovasti pukea itse, taitoakin alkaa vähitellen löytyä. Kohta neiti varmaan kiipeää itse rattaisiin päiväunille ja kiinnittää valjaat minun puolestani. 

Sillä samaisella aamukävelyllä hain pussilllisen tilaamiani lankoja asiamiespostista. En saanut värejä kuvattua millään oikein, nuo yksiväriset sukkalangat ovat paljon lämpimämmän sävyisiä oikeasti. Cascadeista piti tulla Silakalle villatakki, mutta taidan muuttaa suunnitelmaa ja miettiä värit uusiksi. Tuo sinapinkeltainen on kaunis, mutta ei sovi pikkuneidille ollenkaan.

Minä muuten olen oppinut juomaan kaakaota vasta nelikymppisenä. Siihen asti inhosin jo juoman hajua. Yhtäkkiä oli vain pakko ostaa (valmis)jauhetta ja huomasin tykkääväni. Aika usein lirautan joukkoon amarettoa, vaikka muuten en alkoholia suuremmin käytä. Nyt on alkanut himottaa myös minttukaakao ja miehellä onkin seuraavalle Alkon keikalle tilaus tuoda minulle pieni pullo minttulikööriä. Toivottavasti yhdistelmästä ei tule mieleen nuoruuden Minttusuklaa-kokeilut. Minttu ja suklaa ovat molemmat suosikkejani kunhan niitä ei tungeta samaan pulloon... Puistatus.

Tajusin juuri olleeni ravintolassa viimeksi vuonna 2009. Siis sellaisessa ravintolassa, jonne ei mennä syömään. Silloinkin taisin juoda peräti vissyä, vai olisinko juonut jonkun totin, kun olin palellut päivän sitä ennen Tallinnassa. Ei minulla kyllä ikävä ole, tuntuu vain hassulta, että noinko kauan siitäkin tosiaan on. Minä kävisin mielelläni ravintoloissa, mutta nimenomaan nauttimassa hyvästä ruoasta. Alan selvästi olla vanha ja se häiritsee hämmästyttävän vähän.. 

Jotain kautta osui kohdalle tämä runo ja se oikeasti osui:

Älä päästä itseäsi tietyn ikäiseksi,

älä tietyssä asemassa olevaksi,

niin olet vapaa tälläisenäkin kevätpäivänä

istumaan tavaratalon rappusille syömään tötteröjäätelöä

- Helena Anhava -

Leppoisaa lauantain jatkoa!

Nainen hermoromahduksen partaalla

Vilppumaan Erika kirjoitti siitä, miten päätti päästä huonojen fiilisten ohi ja ihanasti onnistuikin. Minä en vielä ole onnistunut, vaikka yrittänyt olen. Jotenkin vain huoli on koko ajan kivenä vatsanpohjassa ja kiristää kallonpohjan luita, vaikka mitään varsinaista syytä ei ole. Jostain syystä korvien välissä vain kimpoilee paniikkipaniiki jatkuvalla syötöllä. Hormoneilla ei varmastikaan ole mitään tekemistä asiaintilan kanssa... 

Jos ei mitään muuta keksi, aina voi hermoilla siitä, että lapsi ei nuku tarpeeksi. Ei se kyllä liikaa nuku, ei tosiaankaan, mutta toisaalta näyttää pääosan aikaa ihan virkeältä ja hyvävointiseltä... Mutta kun vauvan kuuluisi nukkua ja plääplääplää. Kannattaa ehdottomasti googlata aiheesta minkä verran "normaali" 4,5 -kuinen nukkuu ja saada mahansa vielä kipeämmäksi ahdistuksesta. Tuo meidän 4,5 -kuisemme kun ei tosiaankaan nuku 13-14 tuntia vuorokaudessa, 11 tuntia on jo hyvä saavutus. Yritän ajatella, että neiti on vain vähäuninen ja nukkuu ilmeisesti sellaisia pieniä pikaunia ajoittain, joita minä en osaa hahamottaa uniksikaan... Eipä silti, ei tuo isosiskonsakaan tainnut ikinä niitä säädetyjä määriä saavuttaa, nyt isompana kyllä posottelee 12 tuntia putkeen ihan suvereenisti.

Tänä vuonna raparperit ovat ihan villiytyneet. Päätin hyödyntää moista rehevyyttä edes jotenkin. Eli raparperihyvettä, olkaa hyvä. Lisukkeena Gogreenin kauravispiä, tämä emäntä kun on maidottomalla ruokavaliolla. Tuli hyvää ja oli helppoa. Iskin kippoon kuorittua ja paloiteltua raparperia ja sekotin siihen vähän kanelia ja sokeria, päälle pari kourallista kaurahiutaleita ja reilulla kädellä hunajaa ja margarinia ja 200 asteiseen uuniin n 20 minuutiksi eli siihen asti kun pinta vähän rapeutuu ja raparperit ovat pehmoisia. Oli kuulemma hyvää, sain perheemme master chef -entusiaistilta ( viisi vee) kiitosta ja pyynnön saada santsiannoksen. Että ilmeisesti toimi.

Niin ja arvatkaa, mitä tuo vauva, jolle ei uni maistu nyt tekee? Se tietenkin nukkuu päiväunia...On nukkunut kohta kaksi tuntia. Ehkä minä joskus saan tältä osin möykyn sulamaan mahastani ja uskon, että unettomuus on ihan rokotereaktio eikä vahingoita lastani peruuttamattomasti... Toivottavasti ehtii ohitse ennen seuraavaa rokotetta. Hiukan kyllä naurattaa, kun katson tuota kuvaa lapsistani, joiden voinnista koen niin suurta tarvetta kantaa huolta. Aika hyvinvoivilta näyttävät, ainakin valokuvassa. ;)