Kirahville kaulahuivi

Hiukan ovat mielialat olleet synkeämmällä puolella viime päivinä. Mutta eipä tässä elämässä taida muu auttaa kuin, että leuka alas ja kohti niitä uusia pettymyksiä. Luottamus maailman oikeudenmukaisuuteen ja pariin instanssiin on aika vähissä. Se on ainakin tullut selväksi, että köyhän ei kannata sairastaa, ainakaan jos joutuu tämän erinomaisesti toimivat suomalaisen erikoissairaanhoidon myllyyn. Tai lähinnä ei joudu, kun kukaan ei ehdi, viitsi eikä välitä. Siinäpä se. Onneksi sentään valehteleminen ja omien tekemisten kaunistelu siinä päässä sujuu.

Mutta juu, olkoon tästä. Tänään oli taas tyttöjen tanssiseuran jokakeväinen tanssisatunäytös. Silakka jo ihan konkarina kirmasi toista kertaa näytöshistoriassaan lavalle. Pois ei taas olisi saanutkaan millään. Muutenkin esitys lumosi pienen katsojan niin, että kadonnutta Kapteeni Koukkua etsittiin lopussa niin suurella hartaudella, että kotiinlähtökin oli vaikeaa. Toivotaan, että krokotiili on luovuttanut Koukku-paran taas huomiseksi leuoistaan. Jostain syystä lapseni ovat saaneet jostain hirmuisen esiintymistarpeen. Vaikka muuten joskus ujostuttaakin, näyttämöllä ollaan kuin maailman omistajia ja tila otetaan haltuun. Eipä silti, muistan itse nauttineeni hirmuisesti esiintymisestä lapsena. Vaikka olin vähän ujo ja arka. Siellä yleisön edessä ei vain ehtinyt arkailla.