To hell and back

Jos pelkkä kuvareportaasi ei riitä, voinen selkeyttää tilannetta sen verran, että teimme isomman tytön viimeisenä lomapäivänä pikaisen päiväreken Helvetinjärven kansallispuiston luontopolulle. Itse puistohan sijaitsee Ruovedellä ja tuo Helvetinkolun luontopolku ihan sen pohjoispäässä. Portilla on ulkoravintola/vähän fiinimpi grillikioski, Helvetin portti, josta sai varsin herkullista lähiruokaa. Lapset ihastuivat villiskaburgereihinsa ikihyviksi. Liha oli kuulemma ihan huippuhyvää. Minä tilasin lankkuperunat, joihin listan mukaan olisi kuulunut salaatti, mutta sain sitten tosiaan lankkuperunoita. Pelkkiä lankkuperunoita... Olivathan ne hyviä, mutta... No, miehen annoksessa oli onneksi reippaasti vihreää, joten närpin siitä. Kysellessämme annokseni vihreiden perään palvelu oli  hymytöntä ja mitäänsanomatonta. Kirjaimellisesti mitäänsanmatonta... No, kyllä tuollakin annoksella sen lyhyehkön polun läpi käveli. Ai niin, erikoismainintana sanottakoon, että missään kioskilla en ole nähnyt noin kalliita Pätkiksiä. Kehotin lapsia nauttimaan, koska tuskin enää ikinä niin arvokasta pikkupatukkaa tulevat löytämään.

Syömisen jälkeen suuntasimme sitten itse luontopolulle ja se oli kyllä kokemisen arvoinen kierros. Juuri sopivan mittainen nuorimmallekin (5 vee) kävelijälle. Metsässa oleminen on aina metsässä olemista eli rentouttavaa. Ranta, itse kolu ja näköalatasanne oivat todellakin näkemisen arvoiset. Meillä nuorimmaiselle suurin ihme oli kuitenkin suo. Se, miten käden saatoi täyttää vedellä, kun painoi kämmenselän rahkasammaleeseen.

Erityisen mukavaa oli, että retkelle saattoi ottaa koiran mukaan (ja noita nelijalkaisia oli sitten muillakin seuranaan) eikä tarvinut keksiä elikolle hoitopaikkaa. Hauvalla näytti olevan hauskaa ja nuremman tytön villisikaburgerin pihvinjämät näyttivät maistuvan koirallekin.

Olen kovasti kotimaanmatkailun puolestapuhuja ja tälläiset kohtuukustannuksin lähialueelle suuntautuvat retket ovat oikein mukavia. Pitänee kaivella taas kartaa esiin ja tutkia lähiympäristön muta vastaavia retkipaikkoja. Jospa joku viikonloppu tekisi vielä päiväretken.

Aurinkoa

Viikonloppu oli lopultakin ihanan lämmin ja aurinkoinen. Vanha niveleni ovat protestoineet ankarasti koleudesta ja välillä olen ymmärtänyt hyvinkin selkeästi, miksi reumatismia on kutsuttu luuvaloksi. Se särky tosiaan vihloo luissa. Tai eihän minulla mitään varsinaista reumaa ole, vain reumaattiseksi tulkittavaa särkyä. Mutta riittää hyvin sekin... Mutta nyt, ah ja autuus, olen taas liikkunut likipitäen ketterästi, kun lämpö on voidellut niveliä.

Lauantaina kävimme katsomassa vaihteen vuoksi vanhempia ranskalaisia kaunottaria, kun Ranskalainen visiitti järjestettiin taas lähistöllä. Jotenkin nuo vanhemmat autot aiheuttavat minulle lämpimiä ailahduksia sydänalassa. Tulee mieleen lapsuus ja sedään keinuva sitikka, jonka kyydissä tuli monesti istuttua.

Tänään kävimme aamusta puutarhalla ja iltapäivästä eväsretkellä suosikkirannallamme. Siitä vain pitää nauttia näin keväisin. Heti kun ilma ja vesi lämpiävä, rantavesi alkaa muistutaa hernekeittoa ja se siitä uimisen ilosta. Mutta nyt kun vesi on vielä vilpoista eikä levä ole ehtinyt kasvaa, pääsee nauttimaan matalasta hiekkaisesta rannasta täysin rinnoin.

Sieltä puutarhalta tarttui mukaan paitsi kuvan kesäkukkia, myös jokunen perenna. Osa korvaamaan viime talven lumettoman pakkaskauden tuhoja. Minulla tuhoutuneiden listalla on mm. krookuksia, narsisseja, syysvuokot, valkoinen särkynytsydän, erinäisiä kivikkokasveja ja maksaruohoja, keijunkukkia, kaikki bellikset, kurjenpolvia, unikot, oletettavasti maahan istutetut kärhöt, valkoinen väriminttu,,, Ihan mahdottoman paljon kasveja kuoli. Mutta nyt nappasin mukaani korvaavia kasveja, mm. sen valkoisen särkyneensydämen ja unikkoja, kurjenpolven ja keijunkukkia. Toivottavasti ensi talvi olisi pikkuisen lempeämpi. 

Kesäkukkiin tuli jonkinmoiseksi väriteemaksi  tuollainen tummasävyisyys. Amppeliksikin hankin keijunmekon. Nuo kirjava petuniat veivät huomioni ja sydämeni ensiksi ja niiden seuraksi piti ostaa vielä yksi musta versio ja vastapainoksi sitten vaaleita markettoja ja muita hentoisempia sävyjä.Toisessa laatikossa on vielä valkoisia neilikoita ja sinisiä ja valkoisia lobelioita täytekasveiksi. Ehkä noista kauniit istutukset syntyvät. Etenkin, jos suklaakosmokseni suostuvat kellarissa vietetyn talven jälkeen kasvamaan änäkin kesänä. (Nuo samettikukat pääsevät harjoittamaan luontaista tuholaistorjuntaa kasvihuoneeseen.)

Pikkuapurin kanssa valitsimme vielä kukkia hänen omaan maahansa, jossa teemana tulee olemaan pienen merenneidon puutarha. Siinähän oli vain punaisia kukkia ja niitähän hankimme. Mutta palataan siihen aiheeseen, kun saan päätettyä maan tarkemman sijainnin ja pohjat kuntoon. Meillä on ollut hirmuisen mukavaa suunnitellessa. Vielä tosin pitäisi saada aikaiseksi raparperinlehdestä linnuille uima-allas.

Pikkupiipahdus lounaisrannikolla

 

 

Teimme pikaisen minilomapipahduksen Turkun ja saaristoon. En aio rasittaa millään kummemmilla lomavuodatuksilla, mutta sen verran voin todeta, että oli mukavaa. Turussa kävimme ihan peruspiipahdukset lasten kanssa (linnakäynti äänestettiin kumoon) ja ajelimme illaksi ja yöksi Paraisille Villa Raineriin nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta meren äärellä. Niin ja hyvästä ruoasta ja mukavasta palvelusta. Olisin voinut jäädä vähän pidemmäksikin aikaa.

Seuraavana päivänä ajoimme lyhyemmän rengastien ja palasimme Naantalin kautta kotiin. Sää suosi ja saaristo oli ihana. Minä rakastan merta. Ilmeisesti lapsenikin rakastavat. Ainakin isompi ilmoitti aikovansa muuttaa saaristoon asumaan aikuisena, koska siellä on kaunista ja rauhallista. Ihan hyvät perusteet.

Niin ja sitä merta ja taivasta... Mieluusti olisin poikennu myös Seilin saarella, mutta se olisi ehkä ollut turhan raskas vierailupaikka lasten kanssa. Toisella kertaa sitten.

Kuvapari

 

Kävimme tänään retkellä. Hämeen linnassa. Otin minä niitä perusturistikuviakin. Lapset seisomassa milloin minkäkin edessä, mutta niitä lienee nähty. Kuvitukseksi tyydyn lisäämään kuvaparin valosta ja pimeydestä. Holvit suorastaan pakottivat kaivamaan kameran esiin ja tornissa valon ja pimeyden raja oli upea.

Noloa muuten tunnustaa, että vaikka olen viettänyt ison osan elämääni Hämeenlinan lähistöllä ja kyläillyt kaupungissa ahkerasti, kävin nyt vasta ensimmäisen kerran linnassa. Asiaan toki vaikutti se, että lapsuusaikani linna taisi viettää remontissa eli sinne ei edes päässyt ja myöhemmin sitten tyydyin ulkopuolen ihmettelemiseen. Mutta vihdoin sisäpuolikin on nähty. Melkein 46 vuotta siihen meni...

Rosoista kauneutta riitti, voisin tuijottaa patinoituneita kiviä ja tiilipintoja loputtomiin. Ainoa negapuoli oli omituinen haju ja hapenpuute. Sekä minulle, että isommalle tytölle tuli linnassa oikeasti huono olo. En ymmärrä. Jouduimme käymään ulkona hengittelemässä muutamaan otteeseen, että olo helpotti.

Urjalan asemalla

Tänään huomasin Facebookissa kaverini jakaneen ilmoituksen Urjalan asemalla järjestettävästä lasten taidetapahtumasta. Paikalla on makasiinikirppis ja pihalla oli työpajapisteitä ja peräkonttikirppis. Joten ehdotin miehelle pikaekskursiota sukuni synnyinmaille ja sinne siis ajelimme. Sää suosi, lasten mielestä pallojen huovuttaminen oli huippuhauskaa, samoin korujen kasaaminen huovutuksista. Lopuksi vielä ohjelmassa oli kesäkranssin tekeminen luonnonkukista. 

Pakko tunnustaa, että käsite lapsi taisi olla aika venyvä. Aikuisen osallistuivat ihan yhtä suurella innolla askareisiin ja tunnelma oli iloinen ja lämmin. En ihan heti keksi mukavampaa tapaa viettää lauantai-iltapäivää, minä kun pääsin tosiaan tonkimaan sitä kirppistäkin. Lapset julistivat, että eivät aio lähteä kotiin lainkaan, koska asemalla oli niin mukavaa. Lähtivät ne kuitenkin, pienen mökötyksen ja kinaamisen jälkeen. Siinä vaiheessa, kun ne päivän ajan lähistöllä kierrelleet pilvet päättivät alkaa ihan tosissaan thkputella vesipisaroita tapahtumalaisten niskaan. Mutta suosittelen tutustumaan, asemalla oli tosi mukavaa. 

Facebookissa löytyy lisää asiaa asemasta ja sen tapahtumista. 

Minä sain luvan kurkkia pikkuisen nurkkia. Omaan lapsuuteni, kun kuuluvat aika erottamattomana osana junamatkat lättähatulla Urjalaan mummua ja pappaa tervehtimään. Eipä ollut enää laitureita ja vaihteita jäljellä. Eikä junanlähettäjää kävelemässä aseman edustalla. Pikajunat kulkivat melkoista kyytiä ohitse aidan toiselta puolen. Vähän pääsi välillä haikeus iskemään.

Suhteellisuudentajua etsimässä

Piipahdimme eilen Tampereelle. Mies meni omille menoillee, minä kävin tyttöjen kanssa tarkistamassa, että muumit olivat edelleen laaksossa (ihan kirjaimellisesti). Sen jälkeen poikkesimme välipalalle Amurin Helmeen. Hiukan noloa myöntää, että vaikka kävin vuosikaudet töissä kirjaimellisesti sen naapurissa, en ikinä aiemmin ole saanut itseäni raahattua tuonne sisään. Nyt kun pää on saatu auki, toivon onnistuvani uudelleenkin. 

Sen jälkeen sitten olikin ohjelmassa matkaa historiassa taaksepäin eli astuimme sisään Amurin työläismuseokorttelin rauhaan. Itse olen tainnut tuolla käydä joskus lapsena, enkä siis paljon muista edellisestä käynnistä. Itse olen kuitenkin elänyt aikaa, jolloin yltäkylläisyys ja tavaratulva eivät vielä olleet sellaisessa mittakaavassa kuin nyt, puhumattakaan asumisväljyydestä ym. Huomasin silti itsekin hiljeneväni, kun ajattelin, että ihan oikeasti yhdessä pienessä huoneessa saattoi asua kuusihenkinen perhe, lisänä vielä vuokralainen. Tai se, että niillä paremmin palkatuillakaan työläisillä ei ollut sen suurempia tiloja käytössään. Puhumattakaan siitä, miten vähän esineitä kodeissa oli. 

Lasten mielestä tuntui olevan tosi mielenkiintoista, kun kerroin millä aikakaudella isomummut ja isovanhemmat olivat syntyneet ja eläneet lapsina. Minkä näköistä elämä työläiskodissa silloin oli. Ainakin tuon pienemmän neidin kanssa voisi muutaman vuoden kuluttua uudistaa vierailun, että paikasta jäisi muistijälkiä hieman enemmän.

Museon pihalla kontrasti vanhan ja uuden välillä oli joskus aika räikeä. Välillä mietityttää, että millainen Tampere olisi, jos vanhasta Amurista olisi säilynyt edes vähän enemmän. Tai yleensä vanhaa Tamperetta olisi kohdeltu hiukan hellemmällä kädellä ja säästeliäämmin pahimman purkuvimman aikaan. Onneksi sentään yksi kortteli säästyi muistuttamaan entisestä elämäntavasta.

Vaikka säilyy se jotenkin muutenkin muistoissa, kirjallisuudessa ja kuvissa. Joskus esiteininä muistan ihmetelleeni Rauha S. Virtasen Filmaus seis -kirjaa, jonka päähenkilön perhe muuttaa heti kirjan alussa pois ulkovessojen ja yhteiskeittiöiden Amurista uusin kerrostaloihin jumalan selän taakse Peltolammille. Silloin en vielä jotenkin tajunnut, että tuo kirja ihan oikeasti kuvasi todellisia historiallisia tapahtumia. Tampereen tuntemus oli vielä vähän heikkoa.