Onneksi meillä pääasiassa tyydytään ammuskelemaan liikennemerkkejä. Jotenkin uutiset ovat vaihteeksi kulkeneet kestokyvyn rajamailla.
Olen rakastanut uutisia oikeastaan aina. Jo lapsena uutistunnuksen kuuleminen toi jotenkin turvallisen olon (ja hipsin sängystä salaakatsomaan ne uutiset eteisen naulakon alta, takkien seasta.). Nykyisin en enää tiedä. En katso kovin tarkasti, lähinnä niin, että ahdistavien uutisten kohdalle on jotain muuta tekemistä ja ajatelemista. Käsityö on hyvä terapiavälinen uutisahdistuksen kohdatessa...
Kai se on tunnustettava, että ikä tekee tälläistä. Ainakin minulle. Että muuttuu mahdottoman herkäksi. Että muiden ihmisten kärsimykset ja kärsimät vääryydet aiheuttavat fyysisesti pahan olo. Että ammuttu liikennemerkki nostaa vedet silmiin. Että muuttuu kovanaamaisten nuorten silmissä vähän hassahtaneeksi kukkahattutädiksi, jonka mielestä maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset keskittyisivät tekemään hyvää toisilleen ja opettelisivat ajattelemaan tekojensa seurauksia muille.
Eipä silti, muistan jo varsin nuoresta saakka luonnehtineeni itseäni kyyniseksi idealistiksi. Nykyisin taitaa vain se kyynisyyskin olla tipahtanut matkasta. Mitenköhän saisin korjattua liikennemerkki-isän poikkiammutun käsivarren ja parannettua kranaatinsirpaleiden haavat?
Aika hurjalta näyttää tuo ammuttu liikennemerkkikin...
VastaaPoistaMä olen jo muutaman vuoden odottanut, koska se korjataan. Tuskin koskaan...
PoistaMä oon ihan kamala pessimisti ja toisaalta herkkis itkupilli. Mun maailma on mustavalkoinen, ahdistavan sellainen toisinaan. Olen kovis, joka pelkää kaikkea.
VastaaPoistaIkä tekee tepposia, aika parantaa haavat...ehkä.
Mitä jälkeä tollakin ammuskelulla ois saatu eri maaliin??? Mistä kaikki noita aseita saakaan???
En mä useinkaan näe järkeä enää monessakaan asiassa. Alan olla kohta kuin yhdeksänkymppinen mummuni, joka usein vain pyörittelee päätään ja sanoo, että ei hän ymmärrä tätä maailmaa enä ollenkaan...
Poista