Joskus joku asia vain venyy ja paukkuu ja jää sitten kiusallisesti nalkuttamaan olkapäälle. Niinkuin nyt vaikka blogin päivittäminen. Tämä kevät on ollut raskas, paljon sairastamista eri vakavuusasteilla, yhdelle sairaudelle laitetaan päätepiste ensi perjantaina hautajaisissa.
Olen kuvannut vähemmän kuin vuosiin. Tai olen minä Instagramiin räpsinyt tilannekuvia, mutta kuvanut sillä tavalla oikeasti, kameralla. Jotenkin suru ja lamaannus ovat vieneet pitkälti ilon siitäkin asiasta. Onneksi valo sentään palasi pitkän ja hivuttavan talven lopuksi. Silti puutarhan herääminen tuntuu kestävän kiduttavan pikään. Kaipaan malttamattomasti vehreyttä, kasvua, sitä että kaikki kuitenkin kasvaa ja jatkuu. Eniten kaipan jo lämpöä ja pitkiä päiviä ulkosalla. Aterioita terassilla. Ehkä niidnkin aika koittaa. Minusta vain tuntuu välillä, että en jaksa odottaa, että aika saattaa loppua milloin tahansa kesken. Niin monelta läheiseltä se on viime vuosina loppunut.
Tervetuloa takaisin ja tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos. Yritän saada seuraavan postauksen aikaan pikkuisen nopsemmin. ;)
PoistaOsanottoni suruun.
VastaaPoistaJos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, se on se että aikanaan päivä pitenee ja valo palaa. Ja kyllä se vihreys ja kasvukin jo lupailee.
Tsemppiä!
Kiitos. Yritän muistaa. Täällä pahuksen vesisateen keskellä...
PoistaOsanottoni.
VastaaPoistaKiitokset.
Poista