Metsässä

Eilen aamulla löysin aika uskomattomia uusia kuvausaiheita tuosta naapurisaaren metsiköstä. Illemmalla oli pakko palata kuvaamaan. Koskahan oppisi ottamaan kameran kaulaan ihan joka paikkaan? Parhaat kuvattavat asiat tulevat eteen aina silloin, kun kameraa ei ole. No, onneksi tällä kertaa pääsi helposti ottamaan kuvat myöhemmin, mallit kun eivät ole kovin liikkuvaista lajia...

Pienistä jutuista iloa ja pikkuisen siivoushömpötystä

Tässä parikin pientä ilonaihetta. Tänne pikkukylään on avattu lankakauppa! Toivottelen yritykselle pitkää eloa ja itse pyrin tukemaan toimintaa parhaani mukaan. Tänään kävi tutustumiskäynnillä tytön kanssa ja nappasin muutaman kerän Muscatia neidin kesäpipoon ja hihattimeen. Kiva kauppa, joskin valikoima oli vielä ihan ymmärrettävästi aika kapoinen. Ehkä tulevaisuudessa laajenee. Toivottavasti muutkin ymmärtävät kannattaa tätä yritteliäisyyden muotoa. 

Sitten kuvan ilonaihe numero 2. Äitini kaiveli puikkovarastojaan ja siirsi Lumikki-puikot lapseni iloksi. Äitini on saanut nuo puikot tädiltään lahjaksi ja opetellut kutomaan niillä, samoin minä olen opetellut kutomisen jalon taidon samaisilla Lumikeilla (isäni opetti!) ja nyt pääsen opettamaan lastani käsillä tekemisen iloihin noiden avustuksella. Toivottavasti ketju tulee jatkumaan.

Yllättävän paljon riemua irtoaa kauniista siivousräteistä. Nyt on oma värinsä keittiöön, kylpyhuoneeseen ja alakerran vessaan. Noin kauniilla apuvälineillä siivoamisenkin on pakko olla mukavaa. Minulla on muutenkin meneillään siivoaminen houkuttelevaksi-projekti. Etsinnässä on musta kauha, pesuvateja ja ämpäreitä, Ikeasta valkoinen harja ja rikkalapio yläkertaan ja mielellään myös kaunis moppisysteemi. Meillä ei siis ole varsinaista siivouskomeroa, joten siivousvälineiden olisi hyvä olla silmää miellyttäviä, koska ne suuren osan aikaa viettävät aika lailla näkösällä. Mutta vähitellen. Noiden msutien muoviesineiden löytäminen, se vain ei tunnu olevan ihan maailman yksinkertaisin juttu. Ehkä tyydyn jossain vaiheessa Orthexin tummanharmaisiin...

Kauniit pesuainepullotkin olisivat varmaan vaihteeksi listalla. Niissä luottanen Mummi ja minä-merkin laatuun. Moisia meillä jo jonnin verran onkin ja niillä siivoaminen on oikeasti melkein riemukasta. Sekin ilahduttaa, että jostain syystä noiden hajusteet eivät ärsytä yleensä hyvin herkästi kiukustuvaa nenääni. Kestotiskirättejäkin on viime aikoina syntynyt siihen tahtiin, että kohta moisia on tarpeeksi. Suosikkimateriaaliksi on moisissa valikoitunut ohut bambulanka, hamppurätit ovat myös aika ihania ja tehokkaita lian irroittajia, mutta kuivuvat turkasen hitaasti.

Täysin käsittämätöntä ajatuksenvirtaa

Kaipaako otsikko perusteluja tämän enempää? Ihana päivä, ihana lapsi (joskin illasta väsyitkuinen), ihana mies, ihana lahjus... Ihanaa äitienpäivän loppua ihan kaikille.

Eniten nauratti tänään lapsen itkukohtaus, kun sanoin, että vanha nojatuoli odottaa korjaamista ja uutta päälliskangasta. (Siis tuo, joka kurkistelee maatuskatekstiilien taustalta) Kyyneleet alkoivat valua ja neiti vakuutti, että ei tarvitse, tuoli on ihana juuri tuollaisena. Juu, olen tavallaan samaa mieltä. Toisaalta tylsimyspuoleni sanoo, että riekaleina oleva istuinosa ja löpsähtäneet jouset eivät ehkä kuitenkaan pidemmän päälle ole erityisen hyvä juttu. Etenkin kun ne jouset löystyvät koko ajan lisää... Ehkä jossain vaiheessa saan luvan viedä tuolin verhoomoon.

Sinänsä olen tavallaan iloinen lapsen reaktiosta. Itse en arvosta kamalan paljon huonekalujen korjaamista vain korjaamisen vuoksi. Siis sitä ehjän korjaamista, kun väri ei miellytä. Jotenkin on alkanut tuntua, että Tikkurilan Helmi-kalustemaali on muutaman vuosikymmen päästä yhtä kovassa arvossa huoenkalujen pinnoitteena kuin 70-80-lukujen suursuosikki, kiiltävä Miranol on nyt... (Niuhotiniuhoti.)

Osin perustelen sen, että korjaan vanhoja huonekaluja aika harkiten (ja säästän muovimaalit ihan muihin tarkoituksiin) ihan jo sillä, että myös maalit ovat kemikaaleja (siis teolliset maalit) ja petrokemianteollisuuden tuotteita eli niiden valmistaminen ei yleensä ole valtavan ympäristöystävällistä. Jos haluan yleensäkin välttää kemikaaleja, miksi sitten lutraisin kaikenmaailman pintakäsittelyyn kehitettyjen myrkkyjen seurassa suruttomasti? Taustalla on myös se, että onnistuin kehittämään parin vuoden maalariopintojen aikana itselleni kosketusallergian suurimapaan osaan liuottimista ja se, mitä tiedän noiden muovimaaleista, ei vakuuta minua niiden suuresta terveellisyydestä ihmiselle. Itse sekoitettavat temperat yms. ovat sitten taas ihan oma lukunsa.

Joten.. Minä sekopää asun sitten lohkeilleen lakan, hilseilleen maalin, kupruilevan viilun ja yleensä vähän epämääräisen näköisten huonekalujen keskellä. Todenpuhuen, kyllä minä kunnostankin ja korjaan. Mutta vasta sitten, kun olen saanut perusteltua itselleni, miksi se korjaaminen on välttämätöntä. Usein kulunut pinta sitäpaitsi on tosi kaunis. Ja juu, en väitä olevani vapaa laiskuuden synnistäkään. Kunnon pesu on kuitenkin paljon nopeampi suoritus kuin se että ensin kaapii, sitten siklaa, sitten hioo, petsaa, hioo, lakkaa, hioo, lakkaa, hioo ja lakkaa. ;) Ja en siis väitä, että tapani ajatella olisi se ainoa oikea tai edes järin järkevä, mutta mitä vähemmän tuhlaan tuossakin suhteessa, sitä vähemmän tuhlaan luonnonvaroja. Tässäkin asiassa elämä on täynnä valintoja. Muut vanhan säilyttämiseen viittaavat motiivini taidan jättää selostamatta, että tämä sepustus pysyisi edes kohtuullisen mittaisena.

Sitä en kyllä ihan täysin ymmärrä, miten päädyin äitienpäiväjuhlinnasta korjaamaan huonekaluja...

Ihan itse

Itse on kiva tehdä. Kaikenlaista. Äitienpäiväkortteja suunnattomalla tohinalla. Välillä pitää pitää tauko ja leikkiä vähän maatuskoilla, että jaksaa taas.

Minä tein itse lohkoperunoiden seuraksi majoneesia. Sekin on itse tehtynä ihan erilaista kuin kaupan purkkiliisterit, ilmavaa ja ihanaa eikä tekemiseen mene kymmentä minuuttia kauempaa. Ainakaan ylennsä. Joskus joku keltuainen heittäytyy kenkuksi ja kieltäytyy emulgoitumasta, yleensä käsi ei ehdi väsyä vatkatessa. Onnistuneen majoneesin avaimen sanotaan olevan samanlämpöisissä ainesosissa. No, totesin tänään, että ei nähtävästi tuokaan ole niin kamalan tarkkaa. Unohdin lämmittää keltuaisen huomeenlämpöiseksi, mutta näytti majoneesi syntyvän kylmästäkin keltuaiseta.

Ja ohje. Sekoitetaan yhteen yksi keltuainen, teelusikallinen dijonin sinappia, tippa viinietikkaa ja ripaukset suolaa ja mustapippuria. Seokseen aletaan vatkata sekaan öljyä, aluksi tippa kerrallaa, myöhemmin tasaisena norona. Tarvittavan öljyn määrä selviää vasta majoneesia tehdessä. Se kun valmistuu sitten, kun sille sopii eli öljyä lisätään niin pitkään kunnes majoneesi on ihanan sakeaa ja paksuuntuu kunnolla. 

Toki majoneesin voi tehdä myös sähkövatkaimella, minä teen yleensä niin pieniä annoksia että pieni vispilä tai teelusikka riittää sekoittimeksi. Samalla mielikin rauhoittuu, vispilän hypnoottinen liike vie mukanaan. Jos pohjaan lisää alussa valkosipulimurskaa, saa aiolia ja yleensäkin maustaa voi miten parhaaksi näkee. Minun suosikkini on aina ollut ihan tuo perusmalli.

Jostain syystä itse arastelin pitkään majoneesin tekemistä. Hirveän monessa keittokirjassa sitä kuvaillaan melkoiseksi salatieteeksi ja varoitellaan juoksettumisella tai yleensä pilallemenolla. Voisin väittää olevani vahvasti eri mieltä. Majoneesin tekeminen on helppoa, ei tietenkään yhtä helppoa, kun purkin ostaminen kaupasta, mutta ihan normaalin ihmisen kykyjen rajoissa. Pitää vain muistaa, että siinäkään ei alkuvaiheessa liike saa pysähtyä. 

Suklaata piirakkaa

Alkoi tehdä mieli suklaapiirakkaa. Katsoin googlesta ja hetken selailun jälkeen löytyi herkulliselta kuulostava ohje. Leipoessani mietin menneen elämän suklaapiirakoita ja mokkapaloja. Meillä kotona ei moisia koskaan leivottu. Pääsin mokkapalojen makuun kaverini luona. Hänen äitinsä leipoi niitä usein tai ainakin muistan, että niitä oli siellä lähestulkoon aina tarjolla. Aikakin toki saattaa kullata muistoja, mutta sen muistan varmuudella, miten herkullisia leivonnaiset olivat.

Samalla mietin sitä, miten tavat ovat aikaa myöten muuttuneet. En muista, että meillä olisi leivottu ihan vain huvin vuoksi keskellä viikkoa minun lapsuudessani. Pullaa tehtiin viikonlopuksi ja juhlapäivinä tai jos oli tulossa vieraita äiti saattoi leipoa jotain. Meillä herkuteltiin aika vähän. Pakkanen ei pullistellut pullaa ja jäätelöä ihan jo siitäkin syystä, että pakastinta ei ollut. 

En muista sitäkään, missä vaiheessa tuo asiaintila muuttui, sen muistan, että silloin kun aloin itse olla oikeasti kykenevä leipuri, herkkuja oli jo hetken ollut useamminkin tarjolla. Yksi syy herkkujen puuttumiseen varmasti löytyi kukkaron ohuudesta, mutta voisin kuvitella, että 70-luvulla ei muutenkaan ollut vielä yletön elämä ja itsensä hemmottelu niin kovasti rantautunut Suomeen, ainakaan pikkukauppaloihin. Mopo taisi lähteä kunnolla käsistä vasta hedonistisella 80-luvulla. 

Tai sitten kaikki on vain minun mielikuviani ja huonomuistisuttani ja oikeasti leivonnaisia mussutettiin minulta salaa ihan samaan malliin kuin tälläkin hetkellä. Joka tapauksessa tuo tänään leipomiani suklaapiirakka on erinomaisen herkullista ja mehukasta mallia ja strösselien ja suklaakuorrutuksen muodostama väriyhdistelmä kerrassaan syötävän hyvän näköinen. Paranisikohan makuuhuoneen ruskean seinän ulkomuoto, jos ripottelisin siihenkin strösseleitä?

Vappuaaton värikylpy

Harrastin shoppailuterapiaa peinesti vapunaattona. Kävin Tampereella. Kulkiessani Hämeenkadulla muistin taas, miksi olen välttänyt keskustan ympäristöä juuri tuona päivänä. Liikaa ihmisiä, liikaa meteliä, liikaa kaikea. Ahdisti. Selvisin kuitenkin Indiskaan asti. Löytyi tyyny ja lintuja sekä meille vanhemmille, että tytölle. Kaupasta poistuminen ankeaan mekkalaan oli taas ikävämpää, onneksi poispäin Hämeenpuistoon päin kävellessä oli jo suorastaan hiljaista.

Tästä voinemme päätellä, että minusta on tullut virallisesti maalainen. Inhoan väkijoukkoja, tungosta, mekkalaa.... Linnunlaulua minulle kiitos. No, todenpuhuen, kyllähän kaupungissa on kiva käydä, maalla kun on elokuvatarjonta yms. aika paljon surkeammissa kantimissa.  Ja kyllähän minä asuin jokusen vuoden Tampereella ja ihan oikeasti viihdyin siellä. Tosin Pispala ja Kissanmaa ovat jo melkein maalla... Varsinkin Pispala. Silti minä en vaihtaisi tälläkin hetkellä silmieni eteen levittäytyvää jokimaisemaa ihan helposti yhtään mihinkään maailmassa. Niin kaunista ja niin rauhallista. Ohimenevien junienkin kolinaan tottuu hyvin pian ja tehtaallekin kulkee liikennettä nykyisin aika harvakseen. Suhteellista tämä hiljaisuuskin siis. ;)

Jk. Oikeasti minun kai piti pohtia tässä, mistä keksisin tuohon sängyn viereen lintujen oikealle puolelle sopivan julisteen. Seinä ei ole erityisen viehättävän sävyinen.. Mutta ehkä pohdin joskus toiste. Ideoitakin saa toki heitellä.

Kevätväsymystä

Kevätväsymys vähän vaivaa. Vappuna oli mukavaa, hyvää seuraa, herkkuja, ilmapalloja, syreenin kaatoa. Toinen puska vielä odottaa vuoroaan.  Ovat jo niin vanhoja, että uudistaminen alkoi olla ihan pakollista. Arvelin, että kaadetun keskeltä löytyisi ruumis, ei sentään löytynyt. Kirveen terä kyllä toisesta ja toisesta aiemmin tuhkalapio ynnä runsaasti puolimätiä lehtiä ja risuja. Kaikenlaista. Ehkä vähitellen heräilen ja totun taas ylettömään valon tulvaan.