Puumaja

Tästä on puhuttu aika kauan, aika hartaasti ja aika kärttävään äänensävyyn välillä. Eilen mies sitten lopulta kaivoi lapion, sirkkelin ja muut työkalut ja alkoi töihin. Parissa päivässä nousi vanhan omenapuun kylkeen puumaja, joka sai heti tittelin lumottu talo. Aika edullinen tuosta tuli. Pääasiassa rakentamisessa käytettiin terassista ylijääneitä pätkiä ja materiaaleja, ja jo kaatopaikalle siskon pihasta lähdössä ollutta valkoista lautaa. Hyvä ja mieleinen tuli. Välillä jopa hanslankarikin suvaitsi olla hetken apuna, mutta pääosin mies sai touhuta yksinään majan kimpussa. Aika onnellisia emäntiä majassa päivän mittaan patsasteli.

Niin ja mitä minä tein? Minä riehuin multasäkkien, kivien, tiilien ja kukkien kanssa niin, että illan uimareissulla en tahtonut päästä viltiltä enää ylös. Mutta nyt ovat uudet kukkahankinnat (musta salkoruusu, ihanainen suklaakosmos ja maahumalat) maassa ja vanhoja kasveja siirrelty ahtaudesta vähän väljemmille vesille ja hävitetty kahden penkin välistä vähän turha ja irrallinen polku kukkapenkiksi . Sitä odotan, että saisimme vihdoin ruohikon pohjamullat sivupihalle ja tuo lähinnä kaikenmoista rikkaruohoa puskeva savipelto vihdoin peittyisi kauniimpaan kuosiin ja kukkapenkkikin ihan oikeasti erottuisi ympäristöstään. Ja odotan minä jo ihan pikkiriikkisen sitäkin, että tulisi syksy ja pääsisin tilaamaan tuohon hiukan sipulikasveja kevättä tuomaan. Ainakin kirjopikarililja on ykköspaikallaä tilauslistalla.

Ihan lopuksi kuvanoton jälkeen kiskaisin vielä kerran rukkaset käteeni ja harvensin tarha-alpien määrää ihan kunnolla. Ne ovat viihtyessään ihan maanvaivoja, toisaalta sitten kukkivat melkoisen runsaina kauniisti. Rajoitettava niitä on silti aika ankaralla kädellä, että eivät varasta showta kokonaan.

Löysin alkukesästä markkinoiden aikaan kirjakaupan halpahyllystä Talensin vesiväripakkauksen, hinta viisi euroa. Arvatkaapa mietinkö? En todellakaan, pelastin värit heti mukaani ihan siltä varalta, että minulle iskisi joku mystinen tarve lähteä luontoon englantilaisten maisemamaalarien henkeen pieni lehtiö ja värikotelo mukanani... No, ei ole moista tarvetta näkynyt, mutta pakkohan värit oli korkata lopultakin. (Ja parasta oli se, kun sai kuoria värinapit papereistaan ja alta paljastui kauniina kiiltäviä nappeja, joilla on ihanat nimet. Jotenkin kaikissa maalaustekniikoissa ihan parasta on lukea värien nimiä, niitä englanninkielisiä siis. En tiedä miksi ne nimenomaan ovat viehättäneet lapsesta lähtien.)

Edellisestä maalauskerrasta on oikeasti kauan. Suorastaan huomattavan kauan, melkein pieni ikuisuus, mikä tarkoittaa varmasti yli kymmentä vuotta. Akvarelli on aina ollut suosikkitekniikkani ja kyllä maalaaminen jotenkin alkoi alkuyskähtelyn jälkeen sujuakin. Toki kuvassa on miljoonia virheitä ja ärsyttäviä juttuja, mutta mukavaa oli kuitenkin. Oman pikantin lisänsä maalaamiseen antoi se tosiasia, että minulla kiikkui niskassa yksi parivuotias uhmis, joka olisi ehdottomasti halunnut loiskuttaa vesiastiana toimineesta kastelukannusta vettä työni päälle ja minun päälleni, ihan kuinka vain, mutta tarmokkaasti joka tapauksessa. Toki isänsä yritti antaa minulle maalausrauhaa, mutta neiti on hyvin ovela ja nopea...

Pakko kyllä sanoa, että akvarelleissa nimenomaan muistaa aina sen, miten ihana on maalata kunnollisilla välineillä ja väreillä. Tällä kertaa sivellin oli pakkauksen sinänsä laadukas, mutta hiukan rasittava jatkettava mallia oleva. Se jatko-osa kun ei halunnut pysyä paikoillaan. Mutta pigmenttiä riitti värinapeissa ilahduttavassa määrin. Pakko hankkia se minilehtiökin vielä ja alkaa harrastaa useamminkin tuollaisten pikkuluonnosten tuhertelua. Jospa se ei enää hetken päästä olisi tuhertelua...

Sinitaivas

day 27 - a song that you wish you could play


Minä en osaa soittaa kunnolla mitään soitinta niinkuin taisin jo mainita. Kuuntelen kyllä musiikkia sujuvasti ja osaan soitella korvakuulolta jonkin verran, nuoteista enemmänkin. Hiukan vaikea oli sanoa, mitä haluaisin erityisesti osata soittaa, koska minä vain haluaisin erityisesti osata soittaa. Mutta sanotaan nyt vaikka, että Hymne à l'amour olisi kiva osata soittaa vaikka pianolla.

Lomalla

Miehen kesäloma alkoi ja hellepäivän kunniaksi lähdimme mökkeilemään. Matkalla kävin etsimässä isovanhempieni (ja myös isomummuni) haudat. En ole käynyt tuolla vuosiin, vihdoin päätin mennä, kun osui sopiva tilanne. Odottelimme siis ruokakaupan aukeamista, minä hautuumaalla ja lapset isänsä kanssa pienessä leikkipuistossa hautausmaan kupeessa. Jostain syystä hautausmaat ovat ihan suosikkipaikkojani. Voisin kävellä ja katsella tuntikausia. Jotenkin on oudon lumoavaa lukea kauan sitten täältä poistuneiden ihmisten nimi ja päivämääriä, jotka kertovat eliniän ja -ajan. Sitäpaitsi ne todella vanhat ristit ja kivet ovat uskomattoman kauniita.

Väriä nälkään...

Värinnälkä alkaa saavuttaa varsin voimalliset mittasuhteet. Olen jo pidemmän aikaa ihastellut Elloksella noita vinoraitaisia lakanoita. Lopulta tilasin ne. Ne eivät ole aivan tarpeeksi punaiset ollakseen kunnolla marianneraidalliset, mutta lähellä kuitenkin. Tytön huoneeseen hankin raitalakanat marimint-raidalla. Harmi, että noita ei ole vaikka turkoosiraidallisina, aikanaan marimikothan olivat sini-valkoisessa kääreessä. 

Olohuoneen väripilkuksi löytyi Sjödeniltä pari raidallista koristetyynynpäällistä ja yläkerran parvekkeen oven eteen varpaiden lämmikkeeksi Carpet Vistalta  pieni kelim-matto. Jotta kaikenmoista. Taisin ajatella, että en edes ajattele sisustamista tai mitään siihen liittyvää kesällä, mutta aina jotain pientä hiipii sisään ja pieniä juttuja tahtoo väkisinkin hiipiä mieleen. Aina ei jaksa lapioida eikä kapsuttaa, eikä aina huvitakaan, etenkään kaatosateella.

Sitäpaitsi olen aika yllättynyt, miten hyvin räikeä turkoosi ja korallinpunainen loppujen lopuksi toimivat yhteen. Yhdistelmää ei voi parhaalla tahdollaankaan kutsua hillityksi, mutta jotenkin kummallisesti nuo vain viihtyvät yhdessä. Silti on pakko sanoa, että en varsinaisesti tappele vastaan siinä vaiheessa, kun huoneen seinien värin muuttaminen tuleea ajankohtaiseksi. Isot pinnat turkoosia kieltämättä asettavat omat haasteensa huoneen muulle väritykselle.

Nauhuksia

Tänään olen lapioinut hiki päässä, paininut multasäkkien kanssa ja tappanut melkoisen lauan hyttysiä. Yhtä iso lauma tosin ehti ottaa minusta maistiaisia. Sain ystävältä nauhuksen taimia ja koska ne piti saada maahan, kaivoin jo pitään suunnittelemani kukkamaan niitä varten vanhan talviomenapuun juurelle. Tai onhan tuossa kukkapenkki ollut, punaherukkakin aiemmin, mutta salaojituksen aikoihin tuo penkki joutui hieman kärsimään, joten sitä on uusittu aika reippaasti. 

Myöhemmin kaivoin vielä maan oikeaankin laitaan lisää leveyttä. Mitäpä sitä lopettamaan, kun on hyvin kaivamisen alkun päässyt. Oikea syy on, että kukkamaan reunuskasvit ovat niin ahtaalla, että niille oli oikeastaan pakko kaivaa hengitystilaa ennenkuin taustalta tunkevat aitoukonhatut, ukonkellot, varjoliljat ja muut rotevammat kasvustot tukehduttavat ne. Valitettavasti kaivajalta vain lopahti puhti hiukan kesken. Tinasaven kaivaminen on kieltämättä varsin tuskaista touhua välillä. Mutta ehtiipä tuon. Yllättäen huomaan vain, että millään ei malttaisi. Heti pitäisi saada valmista.

(Penkin ankeahko ympäristö tullee saamaan tänä syksynä ylleen kerroksen multaa ja ruohon ja apilansiemeniä. Jospa ympäristökin muuttuisi hiukan vähemmän surkean näköiseksi.)

jk. Piti sanomani, että hiukan alkoi naurattaa, kun kaivuu-urakka ja multapussipaini oli hoidettu ja kukkamaa tasoitettu, pikkuneiti hihkaisi "Oota äiti, mä haen nyt kameran. Pitää ottaa kuva!" ja juoksi sisääle hakemaan siskon kameran kaulaansa Jotta hyvin on hanskassa, mikä on tärkeää ja mitä tehdään aina kun on jotain saatu aikaiseksi.

Ovi

Nonni. Vihdoinkin sain aloitettua ihan kunnolla ja ensimmäinen ulko-ovista on kapsuteltu ja hinkattu odottamaan uutta maalia pintaansa. Kapsutellessa oli aikaa mietiskellä kaikenmoista ja minä käytin ajan mietiskelemällä mm. sitä, että mikä ihme oli saanut aiemman maalarin päätymään ilmeisesti johonkin puunsyöjäaineeseen ovien pinnoitukseksi. 

Alkujaan ovet ovat ilmeisesti olleet ihan lakatut ja olisivat kyllä olleet jatkossakin kovasti kauniit lakkapinnalla. Vaan ei, oli pitänyt ostaa jotain pahuksen Pinotexiä ja sutia sillä. Ja ei, ei toimi. Ensiksikin puunsyöjäaine on todennäköisesti lähtenyt hilsehtimään aika lailla pian levittämisen jälkeen, halkeillut ja korkannut irti. Sikälihän asia on hyvä, että ne irti korkanneet osat lähtevät hyvin helposti irti. Vaan sitten ne mut kohdat... Niissä pinnoite sitten istuu kuin täi tervassa, halkeilee, on rumaa ja kaiken kukkuraksi aurinko on vielä polttanut pinnan epämääräisen sameaksi... Nimikyltin kohdalta näkee, millainen ovi on ollut sen kakkoskäsittelyn jälkeen, ihan kaunis, vähän punertavaksi lakatun oloinen. Lopputulos ei kuitenkaan ole valitettavasti ollut mitään sinne päinkään.

Alkujaan haaveilin puhdistavani ovet puupinnalle ja lakkaavani ne uudelleen. Nyt, tutustuttuani tuon kuultokäsittelyn ominaisuuksiin, aion levittää oviin ihan tyytyväisenä sen saman keltamullan sävyn kuin mitä jo viime vuonna sain levitettyä kellarinoveen.