Kaikki, joita ärsyttää lumesta hehkuttaminen voivat saman tien passata. Sitä on luvassa. Minä olen hymyillyt pari päivää ja tuijottanut ulos ikkunasta ja käynyt nauttimassa kylmyydestä ja valkeudesta. Talveen kuuluu lumi ja pakkanen; ei kevätkään tuntuisi miltään, jos se ei hivuttautuisi hankien keskeltä ja pakkasten jälkeen esiin.

Lapsista en kamalasti edes mainitse. Ehkä sen verran, että pikkuneidin oli pakko yhtenä iltana päästä isin sylistä katsomaan isommasta ikkunasta, kun hän huomasi, että satoi lunta. Samoin onni pulkkailusta ja lumessa leikkimisestä on ollut ylitsevuotavaa. Kyllä minulta jo aika monta kertaa kyseltiinkin puutuvasta lumesta.

Ja parasta oli, että tasaisen harmaan pilvimuurin sijaan tänään pilkahteli jo aavistus sinistä taivasta. Joku päivä näemme vielä auringon! Sitä odotellessa.

Onpas hassua katsella kotiaan (ja itseään) lehdestä. Vähän omituista, mutta ihan hauskaa. Varmasti monen mielestä aivan liian kirjavaa ja sekalaista, mutta enpä minäkään kovin tyylikäs ja hillitty ole. Huvikumpumeininki sopii lopulta paljon paremmin. Ja maatuskat, joita en itsekään ole tajunnut pomsahtelevan esiin vähän joka puolelta. Mutta aika pian on pakko saada pestyä ja silitettyä nuo kirjavat verhot takaisin ikkunaan. En ole enää valkoisten verhojen ihminen, selvästikään. Ne ovat vähän tylsät, kauniista pitseistä huolimatta.

Talvea odotellessa

Tänä vuonne jouluruusua sai ihastella pihalla. No, loppuviikoksi luvattiin talvea. Saa nähdä uskoako ennustuksia, ainakin toivon kovasti lumen tuloa. Tämä loputon pimeys käy jo sielulle. Talvella kuuluu olla lunta, muuallakin kuin Chicagossa yms. paikoissa, joissa sitä ei kuuluisi olla, ainakaan siinä määrin, mitä niihin on riittänyt. Säänhaltija on ollut pahasti eksyksissä.

Ylemmän kuvan lintu tuskin liittyy pesään. Mielelläni tietäisin, mitkä linnut tekevät noita somia rakennelmiaan poppeleihin. Ainakin laulua riittää joenrannan puissa etenkin kesäaamuisin. Lintulaudallakin on riittänyt kävijöitä sulasta maasta huolimatta. Vähän aikaa sitten ihmettelimme närheä, punatulkkuja ja tinttejä näkee joka päivä. Lumen tullen voi odotella myös tiklejä. Huvittavin vieras tosin on ystävämme akrobaattiorava, joka roikkuu ruoan toivossa melkoisen mielenkiintoisissa asennoissa.

Tee työtä ja rakasta

Taisin joskus luvata, että käsittelen kirja-asiat tuolla toisen blogin puolella, mutta koska siellä se taitaisi jäädä lähinnä omaksi ilokseni, ajattelin nyt kuitenkin mainostaa täälläkin.

Aika moni tätä Tuula Karjalaisen Tove Jansson -elämänkertaa on tainnut jo ehtiä kehua ja ihan aiheesta. Minä olen aina tykännyt Tovesta,mutta tämän kirjan jälkeen en voi sanoa muuta kuin tykkääväni vielä enemmän. Kirjasta piirtyy kuva ihanasta, lämpimästä ja silti taiteilijana tietyllä tapaa tinkimättömästä ihmisestä, joka osasi elää ja uskalsi tuntea. 

Ja tokihan noita Muumi-kirjojen henkilöidenkin taustoja, oletettuja ja selviä, oli mukava lukea. Pidin myös siitä, että kirjasta puuttui kaikenlainen tirkistely, jotenkin Karjalainen osaa kertoa Toven elämästä selkeästi ja kauniisti. Käyttää kieltä vähän niinkuin Tove viivaa, taloudellisesti.

Niin ja esineenä kirja on ihan huikean kaunis. Moneen vuoteen ei käsiini ole osunut noin kaunista kirjaa.

Elokuvissa

Ei liene kenelläkään suuria vaikeuksia arvata, minkä elokuvan kävin katsomassa, kun mummu otti lapset luokseen ja lupasi, että saamme tehdä ihan mitä lystäämme. Joten kävimme syömässä ja menimme elokuviin. Jotenkin tuo Hobitti 1 oli jo aikanaan hiukan pettymyksenpuoleinen kokemus. Tai oli ja ei ollut. Sama vika oli sitten kakkososassa. Suurin vika tosin taitaa olla katsojassa, minulle kun Hobitti on sellainen pieni, soma kertomus, jossa kääpiöt lähtevät hobitin ja Gandalfin kanssa varastamaan kiveä lohikäärmeeltä ja hiukan ahdistaa tuo örkkejä ja pimeyden merkkejä vilisevä elokuvakäsikirjoitus. 

Minä en koe olevani mikään erityinen Tolkien-puristi. Oikeasti en ole hran tuotantoon niin syvällisesti tutustunut, että edes voisin olla. Mutta silti se taika, minkä Jackson löysi Sormusten herra -elokuviin vain loistaa poissaolollaan Hobitti-filmatisoinneissa.

En tosin voi väittää, etteikö elokuvassa olisi hyvä puolia. Kyllä tuo kakkonen kulki suurimman osan aikaa aika vauhdikkaasti. Puhkui ja rytisi, välillä turhankin voimallisesti. Mutta lohikäärme oli hieno ja hurja. Hyvin uskottava vuosituhantinen olento. Puhuikin ihanan syvällä äänellä jumalaista englantia. Ja haltioihin voi aina luottaa, jostain syystä nuo olennot vain vetoavat minuun ihan mahdottomasti vähän ilkeinä ja itsekeskeisinäkin versioina.

Mutta jotenkin minun käsitykseni Hobitista on aika paljon pienempi ja herttaisempi tarina. Vähemmän mahtipontisuutta, enemmän satua ja matkantekoa... Aion minä silti kolmosenkin mennä katsomaan, kun se aikanaan valmistuu. Toivottavasti kolmedee-lasit vain ovat siihen mennessä kehittyneet hiukan paremmin silmälasipäisen päähän istuviksi. Nenäni päällä on aika arka painauma moisten jäljiltä. Mutta sen kesti elokuvan muutaman kohtauksen takia, joissa 3d oikeasti toimi. En siis nauttinut sanottavasti kohti lentelevistä örkkien päistä, mutta lähelle tulevat pörriäiset olivat aika ihania. Niin ja olihan elokuvassa mukana Gunvald... eikun Mikael Persbrandt ja mikään elokuva, jossa on Gunvald, ei voi olla läpeensä huono. ;)

Ehkä minun kuitenkin pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen ja yrittää asennoitua kolmososaan ihan vain fantasiatoimintaelokuvana ja toivoa, että siinä olisi paljon haltioita ihailtavina. Sielukkuudesta viis.

Kalenteri (hei hoi haiku)

Minä en tarvitse keittiöön muuta kalenteria kuin sellaisen, joka on nätti ja josta näkee päivämäärät ja viikonpäivät. Alkujaan olin jo tilaamassa monessa blogissakin näkynyttä Taulun ja tapetin Pässinpää-kalenteria, joka olisi kieltämättä ollut ihan riittävä tarkoituksiini. Aloin kuitenkin tutkiskella tarjontaa ja minuun iski joku vimmattu erikoisuuden tavoittelun tarve, kun löysin Muumurun Haiku-kalenterin. Se on simppeli, värikäs, runollinen ja vieläpä sekä verbaalisesti että visuaalisesti nokkela. Jotta kaupat tuli ja tykkään kovasti.

Peräkärry!

Yritin kysellä nti Silakalta ennen joulua mahdollisista joululahjatoiveista. Joka kerta sain järkähtämättömän vastauksen: "Peräkärry! Haluan peräkärryn." Sen tarkempaa määritelmää asiasta ei irronnut. No, joulupukki oli toiveen ohittanut, mutta isi päätti harjoittaa pienimuotoista nikkarointia kellarissa ja neiti sai kuin saikin kärrynsä. Tämä ilta onkin mennyt kärryjä työnnellen ja niiden kyydissä. Illasta leikittiin myös torikauppiasta ja pakoiltiin verotarkastajaa nojatuolin takana. (Pienten patojen korvien kokoa ei todellakaan sovi aliarvioida. Keskustelu harmaasta taloudesta upposi hyvin hedelmälliseen maaperään.)

Materiaalit ovat miltei kokonaisuudessaan kierrätystavaraa. Puuosat ovat liitoksistaan pari kesää sitten pettäneestä puutarhapenkistä, pyörät olivat neidin rattaiden puhjenneita pyöriä, toiseen jouduttiin ostamaan uusi sisäkumi ja pyörien akselitanko ostettiin peräti uutena. Nähtävästi mitään ei tosiaankaan kannata hävittää.