Kukkamaasta löytyi niin upea, intohimon punainen pikku-unikko, että se oli pakko kuvata ja  esitellä täälläkin. Aina välillä kasvit jaksavat hämmästyttää väreillään ja ulkoasullaan. Tuollakin terälehdet ovat kuin äärimmäisen ohutta, aavistuksen verran rypistynyttä silkkipaperia ja hehkuvat kuitenkin väriä enemmän kuin mikään. Nuo heteet olivat puolestaan syvän ultramariinin siniset. Kaunista.

Tajusin juuri, että voin joku päivä harrastaa ruokarötväilyä ja sukeltaa Hesburgerin falafel-hampurilaiseen sydämeni kyllyydestä. Olen ollut hyvin vähillä palkokasveilla yli puolitoista vuotta ja nyt kun olen voinut syödä moisia taas, olen kieltämättä ollut onneni kukkuloilla. Ekoloon lähti isohko tilaus kaikenmoisista palkokasvinautinnoista. Tuosta pikaruokapuolen rajoitteisuudesta en muuten ole kärsinyt ihan mahdottomasti, mutta silloin tällöin syötynä Hesen falafel-pulla on ihan hyvää. Puolitoista vuotta on kuitenkin hiukan enemmän kuin ihan vain silloin tällöin. Normaalisti tyydytän pikaruoan himoni paikallisen torigrillin rasvassa uivilla ranskalaisilla ja paistetulla kananmunalla... Uskon ruoassakin siihen, että kokonaiskuva ratkaisee. Oikeasti syön varsin terveellisesti 95 % ajasta ja teen ruoat pääosin itse. Satunnaisesti sitten kieriskelen synnissä ja nautin ihan kohtuuhyvällä omallatunnolla noita huonohillari-rasva-suolapommeja.

Höstvisa

Nyt on aika, jolloin huomaan, että on kovin vähän sanoja. Kuvia tulee sitäkin enemmän. Syksy on kaunis, kun luonto siirtyy vähitellen ruskaa kohti.

Kuihtuu kesäinen maa, syystuuli metsän puita taivuttaa.
Kauas lentää, linnut jo saa, vain tuuli esiin käy, se vaikertaa.
Vaipuu, aika unien taa, ja sateen kellot, soittaa kuolemaa.
Aika uinuu on pimeää, nuo harmaat pilvet mielen väsyttää.

En voisi tätä muuten kestäkään, mut tiedan, että sinut jalleen nään.
Kun päivä loistaa, pois talven vie, niin on, meillä kevaaseen tie.

Kun viestin kesästä tuon, taas puiden puhkeavat, lehdet nuo.
Aika virtaa, niin nopeaan, sua lähden ulos vastaan kulkemaan.
En voisi tätä muuten kesääkään, mut tiedän, etta sinut jälleen nään.

Kun päivä loistaa, pois talven vie, niin on, meillä kevääseen tie.
Niin on, meillä kevääseen tie.
Niin on, meillä kevääseen tie.

- Rauli Badding Somerjoki - 

Katson juuri mukavan päivän ehdittyä iltaan dokumenttia hollantilaisista kaksosista, jotka ovat tehneet elämäntyönsä prostituoituina. Aina välillä havahtuu siihen, miten hyvä oma elämä kaikesta huolimatta onkaan, miten rauhallista ja turvallista. Eivät nuo kaksi rouvaa epätoivoisen surkeita ihmisiä ole, ovat vain eläneet niinkuin ovat eläneet ja ovat selvästikin sinut itsensä kanssa. Mutta se, mikä tuntuu pahalta, on kuulla heidän kertovan muiden ihmisten reaktioista ja käytöksestä. Niiden, joiden elämä on ollut helpompaa, turvallisempaa, rauhallisempaa. Mitä sellaiset ihmiset ovat arvostelemaan? Millä perusteella kukaan kuvittelee olevansa parempi tai hienompi ihminen kuin esim. juuri nuo kaksi vanhaa naista? Ihmisiä me olemme kaikki, lopulta ja ihan yhtä yksin meistä jokainen täältä lähtee riippumatta siitä, miten köyhän, rikkaan tai keskiluokkaisen elämän on elänyt.

Iso tyttö sai minulle kyyneleet tänään silmiin. Hän pyysi, että soitaisin jotain kaunista Youtubesta. Minä soitin Balladin elokuvasta Klaani. Lapsi kuunteli sitä ja sanoi sitten silmät hymyillen, että hänen mielestään laulu kuulosti siltä kuin se, mistä siinä kerrottiin olisi ihan totta. Lapsellanikin ovat selvästi aistit avoinna ja kyky kuulla, milloin joku on vilpitöntä ja oikeasti syvää, ei vain kiiltävää ja pinnalta kaunista. Äidin sydän paisui ylpeydestä, Minulle se, että ihmisellä on kyky kuulla ja nähdä, on tärkeämpää kuin moni asia. Se tarkoittaa, että lapsellani on taiteilijan sydän. Sitä minä haluan vaalia ja kannustaa. Ei sillä ole väliä, mihin sitä sydäntä lopulta käyttää, kunhan se vain on olemassa.

Nyt otan kutimen ja yritän jaksaa katsoa Bunuelin Päiväperhosen loppun asti. Epäilen kyllä, että heikosti käy...

Stella Liina

Sairastupa jatkaa. Enää ei ollut lämpöä, mutta melkoista niiskutusta ja räiskintää ilmassa. Leikimme siis paperinukeilla. Tilasin Majapuusta ihanan paperinuken isommalle tytöle nimpparilahjaksi ja se onkin ollut melkoinen menestys lahjana. Vaatteet ovat ihania ja nukke on vielä ihan omistajansa näköinen. Kuulemma. ;) Mukavinta tuossa on, että paketissa on mukana sekä valmiiksi väritettyjä että väritettäviä vaatteita. Pelkään pahoin, että joudun vielä tilaamaan jonkun toisenkin nuken... Pakko tunnustaa, että lapsena suosikkitouhujani olivat aika isoksi asti paperinukkeleikit ja että omien nukkieni parhaimmisto on huolella talletettuna (ja että vielä välillä huomaan sovittelevani niille vaatteita enkä raaski luovuttaa niitä leikkeihin). Seuraavaksi varmaan pitää alkaa piirrellä tytön nukelle uusia asuja, se oli lapsena kaikkein parasta paperinukkeleikeissä.

Niin ja tuo Majapuu noin yleensä. Hitsit, että minä vain tykkään noista tuotteista.

Isokenkäinen

Ohitin epäluulojani ja tilasin netistä itselleni syyskengät. Ne tosin menivät parempiin jalkoihin aika nopeasti. Silakka kiipesi äidin kenkiin. Hiukan on vielä kasvunvaraa. Se mikä ilahdutti on, että kengät olivat kuin jalkaani tehdyt. Kelpaa kulkea syyssäässä.

Noin muuten olen ylläpitänyt sairastupaa. Isompi tyttö halusi jotain hyvää välipalaksi ja minunkin teki mieli lättyjä. Ainoa ongelma oli, että jääkaapissa oli vain yksi kananmuna, mutta kyllä se riitti hyvin, kun hiukan säveltelin taas omiani. Mustikkaletut olivat herkullisia. Ikävä vain, että tyttö on sen verran väsähtänyt, että edes letut eivät maistuneet kunnolla.

Mustikkaletut

4 dl kauramaitoa

3 dl vehnäjauhoja

1 muna

1 tl vaniljasokeria

1 tl leivinjauhetta

ripaus suolaa

2 rkl sokeria

loraus öljyä

n 1 dl pakastemustikoita

Sekoita taikinan ainekset taikinaksi ja anna turvota vartin verran. Sekoita joukkoon jäiset mustikat. Paista pikkuletuiksi keskilämmöllä. Minä söin omani kookoskerman ja kirsikkahillon kanssa, tyttö kookoskerman ja sokerin seurassa. 

Isompi lapsi lähti tänään koulun jälkeen isänsä kanssa käymään lääkärissä ja kun pienempi kiskoi iltapäiväuniaan, minä harrastin ahkeraa raivaamista. Ts. pääasiassa ulkoistin taloudesta kasakaupalla erinäistä sälää ja roipetta, joka sälän ja roippeen tuottajan mukaan on Erittäin Tärkeää Askarteluun Varattua Tarpeistoa, mutta joka vähemmän perehtyneen silmään saattaa vaikuttaa vain valtavalta kasalta paperisilppua. No, joka tapauksessa tuo silppu on ainesta, jota yleensä ei kaivata, jos se poistetaan tuottajan ollessa poissa näköetäisyydeltä... Samalla siirsin askartelutarvelipaston toiselle seinälle ja sain tilaa Silakan vaatteille oven viereen. Säilytysratkaisuon edelleen keksimistä vaille kasassa, mutta hiljalleen, hiljalleen...

Illalla poimin karviaisia ja on kyllä pakko tunnustaa, että takaraivossa alkoi kyteä ajatus puskan poistamisesta pihaltamme. Karviaiset eivät ilmiselvästi halunneet tulla poimituiksi. Peukalossani oli jatkuvasti pystyssä erinomaisen teräviä piikkejä, pistiäisen toukat yrittivät käydä kimppuuni ja hämähäkitkin olivat tehneet parhaansa marjojen suojaamiseksi. Ne pistiäisen toukat olivat ehkä ällöintä mitä tiedän... Noin yleensä tarkkailen ötököitä mielelläni, mutta tästä löytyy minun rajani. Ne vain ovat ä l l ö t t ä v i ä ja kaiken lisäksi mussuttavat lehdet pensaista. Ensi keväänä pitää olla valppaana mäntysuopaliuoksella täytetty sumutinpullo tanassa heti keväällä.

P.S: Tiedättekö mikä on laiskuuden huippu? No se on sellainen, joka ei viitsi tyhjentää kameran muistikorttia vaan ottaa kuvat mieluummin kännykän kameralla...