Uusi vuosi ja vanhan loppuja

Loppuvuosi veti mielen matalaksi. En oe pystynyt kirjoittamaan blogia, koska oikeasti niin moni asia on ollut ihan liikaa. Mukavien höpöttely pikkuasioista on tuntunut aika triviaalilta. Ja toisalta se olisi se asia, joka varmasti olisi terveellistä. Loppuvuodesta kotiasioissakin tuli sen verran iso huoli vastaan, että sanottava loppui. Ja kuvattava. Olen ottanut tänä syksynä ihan ennenkuulumattoman vähän kuvia. Yhtään mistään. 

Toivon, että lukko vähitellen aukeaa uuden vuoden myötä. Toivon rauhallista tulevaa vuotta, rakkautta ja toisista välittämistä. Koska sitä me kaikki oikeasti sisimmässämme kaipaamme.

Olkoon vuoden ohjenuoranani: 

"Two men look out through the same bars; One sees the mud and one the stars." 

- Frederick Langridge -

Omalta osaltani yritän muistaa olla se, joka katselee mudan sijasta tähtiä. Tähdissä on paljon enemmän nähtävää.

Monokromaattista

Vielä eilen aamulla monokromaattisuus tarkoitti ankeaa kuraa ja mädäntyneitä lehtiä, illasta maailma muuttui vähitellen musta-valkoiseksi. Pimeys väheni, vaikka valoa ei ole yhtään enempää. Minulle tuo loputon lokakuu on koettelemuksista kauhein ja siksi siedän vaikka satunnaiset sähkökatkot, jos ne johtuvat lumesta. Lumen valo vie kiristystä rinnasta hämmästyttävässä määrin. Sai minut jopa kaivamaan kameran esiin ja kuvaamaan. Tämän päivän monokromattisuus taisi olla aika poikkeukselisen tehokas. Huvitti, kun tutkin aikaansannoksiani ja totesin, että värikuvissani värien määrä on tällä kertaa huomattavan vähäinen. Mutta ei haittaa, harvoin saa kuvattua noin jylhän vaikuttavia kuvia.Veden pinta heijasti aivan peilinä ja pilvet roikkuivat raskaina maiseman niskassa.

Mutta tunnustan ihan pikkiriikkisen toivovani, että tänä yönä ei tarvitsisi kanniskella jääkaapin sisältöä parvekkeelle. Että saisi ihan vain nauttia lumisen maiseman kauneudestä.

Kuuhulluutta

Kävimme tänään alkuillasta kuutamokävlyllä rannassa. Kuu hehkui aluksi pronssinkarvaisena, rantaan ehdittyämme enää kullankeltaisena. Jotenkin tämä varhain laskeutuva pimeys on vähän surullista. Illasta ei enää näe tehdä ulkona mitään.

Syyssävyjä

Long time no seen... Yritän taas varovaista kanbäkkiä. 

Ostin joskus Lankamaailmasta kerän sukkalankaa, jossa näytti olevan ruskeaa ja varsin kirkkaita okran sävyjä. Lanka marinoitui jokusen vuoden kunnes iski tarve kutoa kolmiohuivi. Ullaneuleen tulppaani vaikutti soveliaalta mallilta. Kevään aikana kudoinkin tuon perusosan valmiiksi ihan rivakasti mutta sitten hyytyi. Kudin lojui yöpöydällä kesän ja alkusyksyn kunnes päätin, että nyt se tulee vihdoinkin valmiksi. Ja tulihan se, peräti kaksi iltaa taisi mennäkin. Minkähän ihmeen takia tuokin jäi ufoksi? Mutta kaunis se on ja värit ovat oikeinkin syksyiset. Tosin sitä okraa on lopulta paljon vähemmän kuin alkujaan arvelin, mutta mun sävyisiä raitoja sitäkin enemmän. Mallikin oli sopivan looginen ja mallineuleet sujuivat suhteellisen ongelmitta. Tulpaanista voisin hyvinkin kutoa hiukan isomman uusintaversion. Harkitaan. Välillä voisin tosin siirtyä johonkin toiseen mallin.

Lanka oli Hot Socks Spectra, väri 71, kulutus n. 90 g ja puikkoina Knit picksin pyöröt kokoa 4 (oletan).

Ne tulivat!

Siis sipulikukat saapuivat. kieltämättä olin jo viettänyt postilaatikon alla jokusen viikon malttamattomana. Mutta parempi myöhään jne. Oli kuulemma Hollannisssakin ollut huono vuosi noin sään suhteen ja sipulit myöhässä, mutta nyt ne ovat täällä joka tapauksessa. 

Tarvitsin uusia kasveja etupihan penkkeihin ja takapihalle päärynän juurelle. Jotenkin olin tilannut aika musta-valko-vaaleansinisen setin. Ei erityisen räiskyvää siis. Toisaalta tuo suklaakirsikan juurella oleva maa on muutenkin varsin valkean sävyseksi kukitettu. Kokeilen, josko kerran elämässäni onnistuisin olemaan jotakuinkin hillityn hienostunut jossain asiassa. Toisalta olen melko varma, että minun tuurillani sen musta-valkoisen tulppaanisekoituksen sijaan purkkin onkin eksynyt pinkkien ja keltaisten tulppaanien sipuleita... No joo, toivokaamme, että näin ei ole käynyt. Mieluusti näkisin sen hillityn sävyisen visioni...

Niin ja ihailkaa ja ihmetelkää. Muistin kerrankin kirjata ylös, mitä minnekin olin laittanut. Samaa vauhtia kirjasin myös niitä aiemmin penkkeihin laitettuja kasveja muistiin. Jospa ensi keväänä en joutuisi kovin monesti ällistelemään kukkamaitani ja sitä, miten en yhtän muista, mitä moisiin olen upotellut. Ei tule vanhuus yksin, se tulee koko ajan heikkenevä muisti seuranaan.

Kuutamokävelyllä

Mies tuli illalla kotin ja ilmoitti, että rouva kiskaisee nyt takin niskaansa ja lähtee katsomaan kuuta. Ja olihan se, melkoisen hohtavalla tuulella. Sen verran nösykkä olen, että minua ei saa yksinäni pimeään saareen, josta olisi saanut kuvia paremmin, mutta jotain tarttui kameralle rannan puidenkin lomasta.

Mitä pitää tehdä, kun kriisi jatkuu jatkumistaan? Siis sellainen kriisi, että kaikki tälläiseen blogiin sopiva sanottava tuntuu loppujen lopuksi ihan äärettömän mielenkiinnottomalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ruokalautasten kuvaaminen hienolla kameralla on hiukan turhanpäiväistä (sitäpaitsi ne on usein kuvattu tabletilla Instagramiin) ja ne teemukitkin taitavat olla esiintyneet jo muutamaan otteseeen blogitaipaleen varrella. Käsityötkin jumivat ja lorvikatarri estää sisustuskuvat, koska ensin pitäisi kai pikkiriikisen jaksaa raivata. Jotta ei kun taukoa pukkaa.

Paitsi että tänään otin kameran ja kävin minikierroksella ihastelemassa ruskaa. Kaunista oli. Nin kaunista, että vallan tuli mieleen laittaa kuvia blogiin. Ehkä tää tästä joskus. Siihen asti sitten satunnaisia kuvapostauksia.