Pimeää vain meidän silmillemme...

Ihan mielettömän pimeää.. Ei jaksaisi mitään. Yöt valvon yskivän lapsen kanssa, päivät torkun puolitajuttomana. Tähti kuitenkin nousi rappusten ikkunaan lisävaloksi ja kaunistukseksi.

Ikkunalaudan "asetelma" tänään. Huom. etualan purkki ja vihdoin sen katkenneen korvaava virkkuukoukku. Pääsin siis jatkamaan maton parissa. Tuo epämääräinen kasa silppua ja paperia odottaa muuntautumista kuusenkoristeiksi. Ostin kierrätyskeskuksesta vanhoja, rähjääntyneitä (ja selkeästi ei-arvokkaita) kirjoja ja ajattelin niitä hyödyntää. Vielä odottavat jatkojalostusta. Sain jo sentään ison kasan sydämiä leikattua niistä. Ruskean paperin sisällä viettää aikaa joukko sinkkipossuja odottamassa nekin tarkempaa sijoituspaikkaansa.

Keittiössä on leivottu torttuja, saatu hiutaleet lasipurkkeihin (koska mies jostain systä päätti, että hiutalepurkkien paikka on tuossa tasolla), yhteen purkkiin tipautettu pienet valot ja ihasteltu amaryllistä, joka on suorastaan röyhähtänyt kukkimaan. Meillä asuu myös nähtävästi hiiri.. Yllättäen torttutaikinan reunat oli kuvioitu hiukan persoonallisemmalla tavalla. Hyviä, joskin muotopuolia torttuja siitäkin palasta tuli.

Mutta missä on aurinko? Missä on lumi? Yleensä en kärsi mainittavasti kaamosmasennuksesta, minähän pidän syksystä. Nyt tämä tolkuton väsymys yhdistettynä tuohon loputtomaan pimeyteen alkaa olla melkoisen itkettävä yhdistelmä. Hyvä kun aamulla saan selkäni irti sängystä. Voisin vain nukkua, nukkua ja nukkua. Jos siis saisin.

Hitaasti mutta varmasti

Huoneessa on hämärää, ikkunasta onneksi vielä kajastaa pikkuisen valoa. Virkatusta matosta on muodostunut oikein mainio lapsennukutuskäsityö. Sitä voi virkkailla vähän huonommassakin valossa ja tuntia pidempään kädet eivät työtä edes kestäisi. Passelisti saa virkattua kerroksen pari. Työn alkuvaiheessa tietekin vähän useamman.

Ei haittaa, vaikka välillä laskutkin sekoaisivat, lisäyspaikka löytyy helposti laskemalla tai tutkimalla. Pari iltaa sitten istuin television äärellä ja revin vanhoista lakanoista lisää vaaleaa mattomateriaalia. Sitä kuluu yllättävän paljon ja jostain syystä tuo kankaan repiminen oli äärettömän rauhoittavaa sekin.

Jotenkin tämä työ on hirmuisen terapeuttinen, siihen saa purettua kiukkua ja toisaalta se edistyy käytetyn ajan vähyydestä huolimatta varsin nopeasti. Olen huomannut alkavani suunnitella jo seuraavaa itse virkattua mattoa. Yläaula kaipaisi niin kovasti marianneraidallista ihanuutta jouluksi. No, veikkaan, että se ei tule valmistumaan täksi jouluksi. Olen tyytyväinen, jos makuuhuoneemme saa rittävän ison maton tämän vuoden puolella. Nyt tekeleen halkaisija on enimmillään vähän yli metrin. Vielä on virkattavaa ja lakanoitakin voi joutua kierrätyksestä noutamaan ja iltaisin repimään. Ah autuutta.

Amarylliksiä ja polttopuita

Amaryllikset ovat kukkimassa hiukan hyvissä ajoin, mutta haitanneeko tuo. Tänän vuonna sain suosikkiväriseni eli valkoisen lahjaksi ja punaisen ostin miehelle isänpäiväkukaksi. Valkoinen päätti avata jo edellispäivänä kukkansa eikä tuo punainenkaan suuremmin näytä aikailevan.

Siirsin joulun lähestymisen kunniaksi Ikean klaffipöydän keittiöstä työhuoneeseen ja sen tilalle keittiöön vanhan, ruskean pikkupöytäni. Se tulee todennäköisesti jäämäänkin tuohon ja klaffipöytä saanee uuden kodin jostain. Ikkunalla lasipurkit odottavat aikaa, jolloin löydän tuohon kannettomaankin kannen ja purkit siirtyvät sivupöydälle hiutaleiden säilytyspurkeiksi.

Joulukalenteri (kirppislöytö) huutelee hyllyn päällä tuunaamista, virkattu matto on jo melkoisen hyvällä mallilla ja kasa keskenjääneitä käsitöitäkin on valmistunut. Ihan hyvin ottaen huomioon väsymyksen ja hämärän. Vain polttopuiden ostaminen tuntuu olevan haastavampaa kuin arvasimmekaan. Tietenkin, jos meillä olisi varaa maksaa haloista kullan kilohinta, moisia löytyisi helpostikin, mutta kun ei ole... No, eiköhän noita löydy, kun vain jaksaa metsästää. Harmittaa vain, että nyt kun vihdoin kaikkien ongelmien ja sairastelujen jälkeen saimme kellarin sellaiseen kuntoon, että sinne puita mahtuisi, niitä ei enää saakaan. Perrrjjjjannntai!!!!

Merkkitietoisuutta

Talven valoa...

Viikonloppuna otin kameran mukaan, kun lähdin koiraa lenkittämään. Jokimaisemamme on kyllä suunnattoman kaunis, nähtävästi jokaisena vuodenaikana. Valitettavasti en saanut montaa kuvaa otettua ennekuin akku simahti ja vara-akutkin olivat tietenkin unohtuneet ladata... Nyt lunta on jo huomattavasti vähemmän, joskin kuuran peittämät puut ovat edelleen hyvin kauniita. Odotan jo innolla aikaa, jolloin lunta on oikeasti paljon ja pakkanen huurtaa joen ja puut kunnolla. Toivottavasti sellainenkin talvi vielä tulee.

Naapurissa oli jäänyt vielä enemmän omenia puuhun kuin meillä. Meillä oikeastaan vain ihan ylimpien oksien kanelit kurkkivat lumipeiton alta. Viehättävää. Ja tuo naapurin omenapuu... Se on kuin jostain Astrid Lindgrenin kirjan kuvituksesta, iso ja houkuttaisi kiipeilemään. Ikävä kyllä en taida kuitenkaan kehdata toisten pihalle mennä kiipeilemään. Nuo omat puut ovat valitettavasti aika pieniä, niistä ei kiipeilypuiksi ole...

Tajusin juuri, että kirjoitin omat. Kyllä, tämä on meidän talomme. Tuntuu kodilta enemmän kuin yksikään koti aiemmin. Täällä on ollut hyvä olla, kaikesta huolimatta... Rakkaassa paikassa kestää vastoinkäymisiäkin paremmin.

Leivoin isänpäiväkakunkin. Taas pääsi Ikean vuoka töihin. Lapsi ilmoitti, että iskä haluaa heppakakun ja saamansa piti. Pohjana on taas Nigellan muffinssiohjeen taikina. Helppoa ja herkullista.

Muuten elämä on ollut vähän ankeaa. Minä köhin kolmatta viikkoa, tauti tuntuu vain muuttavan muotoaan, lähtemään se ei suostu. Ehkä vähitellen. Miehen selkä on onneksi jo kohtuukunnossa, tosin vähääkään raskaampien asioiden nosteleminen on edelleen kielletty. Onneksi ihmisellä on sisko, joka tuli auttamaan kellarin liiteriosion järjestämisessä. Yksin olisin ollut lievästi sanoen hätää kärsimässä. Niin, niitä puita muuten pitäisi tilata iso kuormallinen talvea varten. Silloin voisi ehkä järjestää isommat kantotalkoot...

Valoa vaikka väkisin

Jos ei muuten niin valoa salaatista. Pastaa, hunajamelonia, parmesania, kurkkua, keltaisia tomaatteja, vähän vihersalaattiakin. Kastikkeeksi eilisestä ylijäänyttä pestoa... On edes lautasella aurinko.

On noin yleensä ollut vähän rankahko ajanjakso. Mies särki selkänsä, minä poden yskää ja yritän pyörittää taloutta ja kannan puita selkä vääränä sisään. Onneksi miehen selän suhteen alkaa sentään pikkuhiljaa helpottaa.

Kävin lapsuudenystävieni kanssa juhlistamassa yhteistä taivalta ja 40-vuotissynttäreitä tuolla etelämmässä.. Kas kummaa mikä olikaan kauppa, jonne oli päästävä. Jotta lankaa tarttui vaihteeksi mukaan, kun kerran halvalla sai. Siitä mä en enää ole ihan varma, oliko tuo sateenkaarilanka ihan järkevä hankinta... No, kaipa tuostakin jotain tulee.

Mutta reissu oli ihana, Tallinna kaunis kaupunkin (valitettavasti vain matkustin keveästi enkä ottanut edes kunnon kameraa mukaan). Tuliaisina sain sitten lankojen lisäksi tolkuttoman yskän. Joskus voisin keksiä jotain mukavampaakin tuotavaa. Toivottavasti saan pitää tämän tuliaisen ihan itselläni.

Tänään teimme kokoperheen kirpparikierroksen ja pari ihan kunnon löytöäkin tuli tehtyä. No, lasten kokoiset talvi- ja satumuumipussilakanat menevät ilman muuta samaan kategoriaan, mutta ehdottomasti eniten ilahduin vanhasta pakkauslaatikosta, joka oli täynnä patenttikorkkisia, vanhoja pulloja (laatikosta tulee lehtikori) ja erityisesti tuosta ilmapuntari-lämpömittarista, joka on niiiiiiin tyylikäs esine.

Vähitellen nämä olohuoneen tapetit, jotka sinällään eivät ole kovin pahat, ovat alkaneet ärsyttää silmiäni, koska ne eivät sovi ollenkaan 50-luvun tyyliin ja esineisiin ja itse pidän nimenomaan tuon aikakauden tavaroista. Onko kohta ihan pakko tapetoida? Auts... Eipä silti, jotkut simppelit, vaaleat tapetit eivät välttämättä edes maksaisi ihan mahdottomia. Työtä tapetoimisessa kyllä olisi enemmän kuin tarpeeksi. Jo siirrettäviä huonekaluja on ihan liikaa.

Ja vielä imuroimisen iloa.. Tai no, imurista rittää iloa. ;)

Joen yli puiden siimekseen

Kun lähtee pihasta, ylittää sillan ja kääntyy saaren metsikköön, on kuin astuisi toiseen maailmaan. Puut ovat melkein hyökkäävän hurjia, risukkoon ei osan aikaa tule mieleenkään astua. Silti satunnaiset herukkapensaat kertovat, että tässäkin lienee asuttu.

Mutta kauneinta ovat värit. Oksien syvä antrasiitinharmaa nostaa esiin muut sävyt. Ruskeat, melkein roosaan vivahtavat beiget, satunnaiset valkoiset hohteet ja etenkin lehtien sinapin ja keltaisen sävyt. Vihreääkin vielä löytyy. Kesä on kaunis, vähän tylsä ylenpalttisessa vihreydessään, talvi tyylikästä valkoista ja mustaa, kevät ruskeaa ja limettiä, mutta syksy on ehdoton vuodenaikojen koloristi. Välillä en voi kuin ällistellä niitä kaikki sävyjä, joita kuihtuva luonto saakaan aikaiseksi. Aivan kuin luonnon värien ilotulitus korvaisi vähenevää valon määrää. Silti mikään ei ole räikeää, värit vain sulautuvat saumattomasti toisiinsa.