Kesäillan huumaa

Jotenkin kesäinen valo on aivan epätodellisen hurja. Lämpöä juuri sopivasti, vihreän sävyjä mielipuolisia määriä. Viimeisen kuvan talo ei ole se, jossa minä asun. Kelpaisi kyllä. Meneeköhän tämä ihan kukkienkuvailuksi? Kaipa jossain vaiheessa pahin into kesän mittaa hellittää tuossakin suhteessa. Lapsestakin otin kuvan, mutta kun tuo oli ainoassa muuten kohtuulliseksi rankkaamassani kuvassa työntänyt juuri sormen nenään. Jätän julkaisematta.

Ruokaa ja kukkia

Ihan ensimmäiseksi ruokaosuus. Saanko esitellä: Tämän hetkinen suosikkisalaattini. Tarvitaan muutama salaatinlehti, lohko vesimelonia, fetajuustoa ja tuoretta minttua. Kastikkeeksi pikkuisen oliiviöljyä ja balsamicoa. Ah ja nam. Hellepäivinä ihan superihanaa, mutta uppoaa hyvin näin vhän vähemmälläkin helteellä. Idean sain taannoisesta Nigellan kokkausohjelmasta, jossa leidi teki samankaltaista, joskin monimutkaisempaa sallaadia.

Meillä syödään muutenkin paljon tämänkaltaisia salaatteja, joissa jollain hedelmällä on tärkeä osuus. Hedelminä päärynät, viinirypäleet ja erilaiset melonit. Joskus ananaskin. Juustoa pitää tietenkin olla, juusto ja hedelmät tykkäävät toisistaan. Niin ja tuoreet yrtit. Nams.

Joka kevät sekoan yhtä pahasti kukkien puhkeamisesta. Kiertelen ja ihmettelen kasvua. Tänä vuonna raparperi on nyt jo ihan valtavissa mitoissa. Alkaisi olla ensimmäinen säilöntäaika käsillä. Lisäriemua aiheutti yhtäkkiä melkoisen yllättävästä paikasta noussut tulppaani. Siellä se nökötti raparperin vierellä vanhassa lehtikompostissa. Eipä tässä pihassa muista tulppaaneja sitten olekaan. Olisiko myyrä kuljettanut tuonkin sipulin nykyiseen sijaintipaikkaansa?

Kohta tuo lehtikompostori kyllä saa ainakin osin kyytiä. Kaadamme yhden aivan raakun (ja jo toista vuotta jotakuinkin kukkimattoman) omenapuun ja teemme sen tilalle lehtien kierrätyksen ja jälkikompostointiin keskittyvän tilan. Jospa saisin kesäkurpitsoillekin lavan samaan pisteeseen.

Kummasti tuo auringon esiintulo parina päivänä on nostanut mielialaa. Melkein jo jaksaa tehdäkin jotakin. Ainakin kävelin pihalla ja haaveilin tulevista kukkapenkeista. Perinneruusuja, lemmikkejä, kevätkaihonkukkaa... Maailmassa olisi ihan valtavasti kasveja, joita olisi pakko saada omaankin pihaan.

...

Ihan yhtäkkiä, harmaata ja hirveän pimeää. Vetta tulee niin, että peruin jo aamun apteekkireissu, ei vaan huvittanut lähteä kaatosateeseen. Juu, vettä se vaan on, mutta kastelee ja ärsyttää silti. Ei tuo sadekaan niin, mutta kylmyys. Ehdin juuri tottua lämpöön ja sitten se taas hävisi jonnekkin. Minä siis murjotan. Kukatkin voisi ihan hyvin siirtää pihalle, mutta turha toivo ainakaan tällä viikolla.

Lapsi suhtautuu sadekeliin varsin iloisesti. Ei tuo pihalle halua, mutta sisällä on kuulemma kivaa. Voi askarrella, tanssia, poseerata, vaatia äitiä kuvaamaan tanssimista. Tuskin tuosta ainakaan pahasti kamerakammoista yksilöä kasvaa.

Lisäriemua aiheutti elämän ensimmäinen kynsienlakkaus. Kärsivällisyys vain oli lopahtaa kuivumista odotellessa. No, hyvää harjoitusta siihenkin. Välillä mietin, mistä moinen prinsessa tänne on pölähtänyt. Itse olen lakannut kynteni viimeksi muistaakseni vuosi sitten. Nyt täällä asuu neito, joka heiluttelee kiharoitaan, laittaa huulipunaa, pukeutuu joinain päivinä vain kauniisiin hameisiin, huomauttelee äidin meikkaamattomuudesta ja rakastaa kaikkia ihania prinsessajuttuja. Huoh. No, etäisesti muistan jotain samankaltaisuutta itsessäni melkoisen monta kymmentä vuotta sitten. Hienostelkoon nyt.  Luultavasti neiti ehtii vielä valitettavan moneen kertaan oppia oman ulkomuotonsa riittämättömyyden niinkuin suunnilleen jokainen nainen tuntuu oppivan. Olisi kyllä hienoa osata olla ihana prinsessa ja rakastaa omaa ulkomuotoaan yhtä iloisesti ja vilpittömästi kuin nelivuotiaana.

Markkinapäivä

Tänään oli poikkeuspäivä. Markkinat, esiintyminen siellä, kasvomaalausta, pomppulinnaa, hoitokoira ja rakkaita kyläilijöitä. Ihme juttu, että neitiä väsyttti illalla kunnolla. Aina kuitenkin riittää voimia pienen pyörälenkin ajelemiseen illan päätteeksi.

Pihan vanhin omenapuu avasi eilen kukkasensa ja niitä nähtävästi tänä vuonna riittää. Puu on ollut kaatouhan alla, koska viime vuonna siihen tuli joku kehrääjäkoi, omenoita ei mainittavasti ja muutenkin puu alkaa olla aika laho. Toisaalta sen yhdessä katkaistussa oksassa on sisäpuoli täysin ontto ja sinne näyttäisi joku laulavainen kotiutuneen. Ehkä harkitsemme vielä. Edes tuon kukkimisen vuoksi. Toisaalta minun tekisi kovasti mieli päärynäpuuta, omenapuita täällä riittää enkä minä edes saa omenoita syödä. Päärynöistä voisi olla ravitsemuksellistakin iloa. Pitää miettiä... 

Jälkimainintana kerrottakoon ja kuten kuvasta näkyy, puuta ei liene leikattu viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Oikeasti en edes tiedä mistä leikkuu pitäisi aloittaa vai karsisiko suoraan vaan rungon alaosasta... Vaikeaa.

Rakennusrakastaja

Eilen oli Ministry on Labourin sivuilla vallan hurmaava työpaikkailmoitus. Eräs pirkanmaalainen kunta haki rakennusrakastajaa. Oikein toimi olisi ollut tarjolla. Valitettavasti ilmoitus poistui varsin nopeasti. En ehtinyt tutkia yksityiskohtia ja hakea. Mietin vain, että olisin ollut varmasti ihan varteenotettava ehdokas. Minähän rakastan rakennuksia. Erityisesti vanhoja ja kauniita, mutta voisihan sitä pikkuisen hellyyttä antaa myös 60-luvun elementtilähiöiden rakennuksille, 70-luvun lättäkattotaloille ja meidän aikamme Älvsbytaloille ym bulkkituotannolle. Vanhoille tiilisille teollisusrakennuksille silityksiä ja halailua riittäisi varmasti. Olisikohan rakennusrakastaja eräänlainen puidenhalaaja, joka siirtää energiaa rakennuksista itseensä ja päinvastoin? 

Kesytöntä kesää

Heti aamusta kävimme röntgenissä. Minulla on ihan valtavan reipas tyttö. Kuvat saatiin ensimmäisellä yrityksellä ja neiti otti ohjeet vastaan totisena, mutta ilmeisen tehokkaasti. Minä istuin hiljaa pukuhuoneessa ja odotin, että ruljanssi tulisi hoidettua. Taas huomasin, miten nopeasti lapset kasvavat eikä äiti ole enää kaikessa niin välttämätön. Pieniä luopumisia päivittäin. Viimeksi röntgenkuvia otettiinkin paljon kurjemmissa merkeissä. Sairaalassa, ihan vastasyntyneenä. Onneksi mitään pahaa vikaa ei lopulta ollut, silti tämäkin kuvausreissu toi mieleen paljon surullisemman ajan.

Alkukesän ihanuus alkaa olla parhaimmillaan. Kukkiva kirsikkapuu on suunnilleen kauneinta maailmassa. Jostain syystä vain toinen puu kukkii, toista ei huvita tänäkään vuonna. Samoin luumupuista kukkii eniten se kaikkein surkeimman ja kurjimman näköinen versio.

Nokkoshomma on katsastettu

Pihassamme kasvaa tuhottomasti nokkosia ja nuoremman polven vaatimuksesta hyödynsimme perkuujätettä ruoanlaittoon. Muutenkin sain palautetta rikkaruohojen nyppimisvimmastani. Minulta kysyttiin, miten ihmeessä en vain osaa rakastaa vuohenputkia. Niin, pitää tunnustaa, että kukkapenkissä en niitä rakasta, muuten tunteeni ovat kohtuullisen neutraalit kyseistä kasvia kohtaan. Sitä tosin voisi ymmärtääkseni käyttää salaatissa. Tällä kertaa lehdet menivät maanparannusaineeksi, mutta aiemman kokemuksen perusteella niistä ei tule olemaan kesän mittaan varsinaisesti pulaa.

Muutenkin kukapenkkiä siivoillessa kävi parikin kertaa mielessä kerettiläinen ajatus, jotta jospa sitä alkaisi viljellä ihan vain rönsyleinikkiä, vuohenjuurta, nokkosta ja juolavehnää. Ne ainakin näyttävät menestyvän erinomaisesti. Jättipalsami menestyisi myös, mutta se ei saa missään tilanteessa minulta armoa.

Niin ja annos on lihansyöjälapseni, minä nautin letut ihan creme fraichen ja kurkkusalaatin kera. Nam.