Yksin kotona

Eilen illalla kurjet muuttivat. Taivaalla lensi ihan valtava kurkiaura. Isoin, mitä olen koskaan nähnyt. Ihan kuin kaikki lähiympäristön kurjet olisivat päättäneet lähteä yhdessä. Sähläsin kameran kanssa ja kurjet ehtivät mennä. Pilvet sentään tarttuivat jotenkin kameraan... Vähän harmitti, mutta ehkä ensi kerralla muistan, että kameran automaattitoiminto on joissain tilanteissa ihan luvallinen apuväline, jos pitää olla nopea.

Tänään: Mies on hakemassa puukuormaa, lapsi kaverisynttäreillä, koira kuorsaa naulakon alla. Meni melkein tunti, ennenkuin tajusin, että minulla on ihan ikiomaa aikaa. Onhan sitä todenpuhuen tänä kesänä ennenkin ollut, mutta nyt alan olla sellaisessa kunnossa, että oikeasti pystyn nauttimaankin siitä. Luvasta tehdä just sitä mitä lystää. Hetki meni miettiessä ennekuin tajusin, että nyt saan kuunnella omaa musiikkiani ilman kenenkään rutinoita. Neiti viisivuotias osaa olla melkoinen musiikkikriitikko ja äidin musiikkimaku eritoten on jostain täysin käsittämätöntä ymmärtää. Näin aikaisin se siis  meillä alkoi.

Niin ja mitä minä kuuntelin ja muuten tein. Tyttö rakastui Espritin (minun mielestäni ihan hirveän kalliiseen) neuleliiviin eilisellä shoppailureissulla ja lupasin kutoa itse samanmoisen, se siis on hyvää seuraa. Samalla saatoin ihailla uutta Neulekirjaa joka kolisi viime viikolla postilaatikkoon ja lankavyyhteä, josta toivon mukaan tulee minulle nuo Bones-sukat. Tuosta piti tulla lapsen sukat, mutta goretex-kenkiin on turha tunkea 100% villaa sisään, joten käyttötarkoitus meni uusiksi. Niin ja se musiikki. Mary Coughlan Live in Galway. Suosittelen.

Mary Coughlan on ollut minulle varmaan tärkeimpiä musiikillisia juttuja siitä hetkestä lähtien, kun kuulin ensimmäisen kerran My land is too greenin jonain aurinkoisena sunnuntai-aamuna Jake Nymanin Onnenpäivässä kaukaisella 80-luvulla. Se oli menoa. Aivan uskomaton tulkitsija ja ääni. Ihana laulaja. Valitettavasti juuri tämä levy kuuluu lapsoseni ihan ykkösinhokkilistalle. Aina ei voi voittaa, pitää vain toivoa, että isompana ymmärtäisi... Mutta vielä on muutama raita levyltä (voiko niin edes cd:stä sanoa) kuulematta. Sitten vähitellen juhlijaa noutamaan ja nenä ulos edes hetkeksi ihanaa syyspäivää haistelemaan.

Tunnustus

Minnalle kiitokset tunnustuksesta. Pitäisi vamaan ne seitsemän asiaa kehitellä. Tällä hetkellä väsyttää niin, että en jaksa keksiä seitsemää blogia, joille erityisesti tunnustuksen jakaisin. Niitä kivoja, kun oikeasti on ihan valtavasti ja melkein kaikki ovat tainneet jo tämän tunnustuksen saadakin... Mutta jos mä sanon, että mä tykkään hirmuisen monesta blogista, joihinkin jopa saan puumerkkinikin laitettua, kun käyn.

Ja sitten asiaan.

1. Lapsena päätin, että minusta tulee filosofian tohtori. Vielä en ole yliopistoon päässyt. Sitä odotellessa.

2. Minulla on oikeastaan aina jotain mustaa päällä. Musta on turvavärini.

3. Olen viime vuosina höyrähtänyt luomukosmetiikkaan oikein kunnolla. Itse asiassa höyrähtäminen on niinkin pahaa, että olen pyrkinyt minimoimaan käytössä olevien kosmetiikkapurkkien määrän. Mukavaa, että kylppärin pullovalikoima mahtuu hyvin pieneen tilaan.

4. Nuorempana en vienyt roskistakaan ilman meikkiä. Nykyisin meikkaan muutaman kerran vuodessa, vaikka nykyisin ehkä siitä meikistä voisi olla ulkonäön parantamisen kannalta suurempi hyöty kuin nuorempana. On mukavampaa olla kasvot puhtaina.

5. Rakastan lukemista, mutta en ole muutamaan vuoteen jaksanut lukea juurikaan. Odotan jaksamisen paluuta kuin kuuta nousevaa. Tulevaisuuden varalta olenkin varannut runsaasti kirjoja siltä varalta, että ei sitten lukeminen lopu, kun se lukuvimma taas iskee.

6. Olen kouluttautunut totaalisen hömppäaloille, hopeasepäksi ja graafikoksi ja melkein huonekalumaalari-artesaaniksi. Joksikin pitäisi vielä, jos aion joskus työelämään. Jospa jotain järkevää tällä kertaa.

7. Työelämään paluu ei kuitenkaan ole ihan hetkeen ajankohtaista. (Tämä taisi olla se isoin ja pelottavin tunnustus ja selittänee pitkälti blogihiljaisuuttani)

Ruskan ja hopean hohdetta

Ruska saapui aika yllättäen. Yhtenä aamuna vain joen rannan puiden lehtien sävyt olivat muuttuneet. Luumut kypsyivät samaa yllättävää tahtia, yllättäen. Kyllästyin tarkastamaan niiden tilannetta ja sitten ne päättivätkin punertua. Vieläkään en ole keksinyt, mitä niistä tekisi. Paistosta? No, niin isoa määrää paistosta tosin emme alas saa, että tuo luumumäärä katoaisi. Kaipa noista jotain tulee. Ainakin ovat ihania ihan sellaisenaankin syötyinä. Lapsi oli jo viime vuoden loppukesän aivan ekstaasissa, kun sai käydä iltaisin poimimassa iltapuuroon hedelmät ja marjat suoraan omasta pihasta pitkälle syksyyn ja onni on jatkunut. Onhan se ihanaa, kieltämättä.

Ostin kesällä kirpputorilta kauniin alpakkalautasen. Se oli melkoisen mustunut ja ankeassa kunnossa. Päätin uhkarohkeana kokeilla Universal stonen hopeoidun pinnan puhdistamisominaisuuksia. No, tähän mennessä vain syanidi, kratsiharja ja kiilotuslaikka ovat toimineet noin hyvin. Hyvin kevyellä pyyhkäisyllä hapettumat katosivat ja lautasesta tuli upea. Patinatkin säästyivät eli ruusut erottuvat eikä lautanen ole tylsän tasaisen kiiltävä. Ja mikä parasta, aine ei naarmuttanut. Todennäköisesti kokeilen tuota myös hopeisiin aterimiin, joista osa on käytön puutteessa mennyt aika karmean näköisiksi kaapissa. Syanidiallasta kun minulla ei jostain syystä ole täällä saatavilla.

Syyssatoa

Omenoita tulee taas ihan järjettömät määrät. Tänä vuonna erityisesti talviomenapuut ovat kunnostautuneet oikein tosissaan. Tein noista ei_vielä_syömiskelpoisista talviomenoista silti jo herkkuja. Paistoksiin ne kelpaavat raaempinakin. Ehkä kuukauden päästä noita voi jo kerätä, kääriä paperiin ja laittaa kellariin kypsymään. Lapsena mikään ei ollut niin ihmeellistä kuin se, kun mummu haki kellarinrapusta vahapintaisia, isoja, ihania talviomenia rouskutettavaksi. Ne maistuivat ihan siltä kuin ne olisi juuri noukittu puusta. Tuota mummua ei enää ole, mutta toivottavasti saan välitettyä saman elämyksen omalle lapselleni.

Ja tuo paistos. Jos joku ei tiedä, se tehdään niin, että lohkotaan jokunen omena (kirpeätkin käyvät) uunivuokaan, sekoitetaan muutama desi (omenien määrästä riippuen) kaurahiutaleita ja n. puolet hiutaleiden määrästä fariinisokeria (tai mitä sokeria nyt kaapissa onkaan) ja muutama teelusikallinen vaniljasokeria sekaisin ja ripotellaan omenien päälle. Sitten vuoleskellaan pintaan reilula kädellä voita ja paistetaan 20-35 minuuttia 200 asteisessa uunissa, kunnes omenat ovat pehmenneet ja paistoksen pinta vähän ruskettunut ja rapeutunut. Nautitaan lämpimänä jäätelön, kermavaahdon tai vaniljakastikkeen kanssa.

Ja arvatkaapa saanko minä syödä tuota? No en tietenkään. Mur. Mutta kyllä se sentään tuoksuu hyvälle... Samanlaista kyllä varmaan voisi tekaista luumuista, päärynöistä tms. Nyt vain sattuu olemaan omppuaika, luumut kököttävät edelleen sitkeästi puoliraakoina puissa..

41+1

Siis minä olen nyt 41 vuotta ja yhden päivän. Tai oikeastaan 1,5 vuorokautta, koska olen syntynyt keskiyön jälkijunassa. Nyt on taas tämä merkkipaalu ohitettu. Kakkuja leipoessa kaipasin taas kunnollista yleiskonetta. Miten helppoa olisikaan vain jättää kone vatkaamaan munia ja jatkaa samalla mittailuja ym. asiaan kuuluvia touhuja. Ehkä minä vielä joskus raatsin sijoittaa moiseen, ei se ainakaan käyttämättä jäisi. Leipominen on kuitenkin mieleistä touhua. Kitchen Aid olisi ihana, mutta ehkä vähän edullisempikin toimisi, joskaan ulkonäkö ei olisi yhtä upea.

Ulkonäöstä puheenollen. Onnistuin tekemäään juhliini kaksi niin rumaa kakkua, että en kykene edes kuvia julkaisemaan. Niitä tuli naurettua juhlaväen toimesta jonkun kerran. No, onneksi ulkonäkövika ei haitannut makua. Erityisesti kirsikka-juustokakku oli taivaallisen herkullista. Joku ahne vain päätti tilapäisessä mielenhäiriössä kaksinkertaistaa täytteen määrän ja täytyy sanoa, että usko alkoi loppua sen suhteen, suostuuko monsterikakku hyytymään ikinä. Jotta varoituksen sana, aina kannattaa miettiä ennenkuin laittaa juustokakun täytteeseen 8 kananamunaa.

Ja vielä vähän ulkonäöstä. Sain ihanan lahjan ihanalta puolisoltani. Keittiössä ei ole ollut radiota. Nyt on. Ihana sellainen, vaaleansininen. Olen rakastunut. Radiota pitää käydä silittämässä säännöllisin väliajoin. Se myös kuulostaa hyvältä.

Ja edelleen vähän ulkonäöstä #257. Olen täältä omasta perspektiivistäni miettinyt ihmisten kokoja. Tuntuu hassulta, että vähän yli 170-senttisen ihmiset kutsuvat itseään isoiksi ja pitkiksi. Ja ei millään pahalla, minä itse vain satun katselemaan maailmaa 189 sentin korkeudesta. ;) Ymmärtänette, että joku 170+ näyttää vielä varsin lyhyeltä. Ja siis kaikin mokomin saatte edelleen tuntea itsenne ihan niin pitkiksi tai lyhyiksi kuin hyvältä tuntuu. En tarkoita arvostella. Minä vain olen varsin pitkää sukua, jossa 170 senttiä tarkoittaa melkeinpä lyhyttä. ;)

Rytöläjässä

Uutta ja vanhaa sekaisin. Purettua, puolivalmista, työkaluja ja tiesmitä kaatopaikkakyytiä odottamassa. Ehkä tämä talveksi rauhoittuu. Ainakin peittyy lumen alle. No, oikeasti parvekkeen pitäisi valmistua lähiviikkoina, talon otsalaudatkin toivottavasti pääsevät kohtuupian paikalleen ja sitten myöhemmin rännit ohjaamaan vettä kauemmas kellariin valumasta. Kaikessa rauhassa, vähitellen tulee valmista. Se tuntuu mukavalta.

Sävy sävyyn...

Ostin kynsilakkaa. Mietin jo ostaissani, että jotain tuttua sävyssä oli. Illalla lakkasin kynteni makuuhuoneessa ja tajusin sulautuvani kynsineni oikeinkin tyylikkäästi makuuhuoneen seiniin. Sitten pitikin kuvata kaikenlaista turkoosia, mitä löysin makuuhuoneesta. Tosca-pullon jämät perin äidiltäni. Pullo on kaunis, mutta hajuveden tuoksu on haalistunut aikojen kuluessa aika lailla kammottavaksi. Ei sitä silti poiskaan raaski kaataa.