Kevään ensimmäinen

Kevään ensimmäinen perhonen oli ilmestynyt jostain eteiseen.  Seuraavana aamuna se löytyi sieltä paleltuneena. Olisinpa siirtänyt sen kellariin vähän lämpimämpään... Ehkä se oli ystävä hyvästelemässä. Taas loppui yhdeltä ihmiseltä hiekka tiimalasissa. Jotenkin suru-uutisten kestokyky tuntuu muuttuvan koko ajan huonommaksi, mitä vanhemmaksi itse tulen. Isoja suruja ei tahtoisi toistenkaan kannettavaksi, kun niitä on itse joutunut kokemaan ja tietää miltä tuntuu, kun sydämen kohdalla on vain iso autius ja tyhjyys.

Välillä on kovin lohduton olo. Menetysten hetkellä monesti toivoisi osaavansa uskoa johonkin kuolemanjälkeiseen. Kyllä minäkin kaikesta huolimatta huomaan välillä ajattelevani jonkinmoista seuraavaa elämää, edes puuna tai kukkasina. Ehkä ihmisellä vain on aina halu uskoa jonkinlaiseen jatkuvuuteen, edes siihen, että jatkamme osana luonnon kiertoa, että jotain kuitenkin jää elämään. Ja ainahan jotain jää. Jokainen täältä lähtenyt elää muistona rakkaidensa sydämissä.

Tänään olisin saanut nukkua puoli seitsemään vaan kun en osannut... Piti heräillä vahtimaan, nukkuuko vauva vielä. Ihan mahdotonta. Mistä saisi järkeä uskoa, että kyllä minä kuulen, jos tuo herää? Ihan varmasti kuulen, jos joku kiekaisee suoraan korvaan... Ehkä taas vähitellen opin. Vauva nukkuu ihan huippusuloisena parhaiten tiukassa kapalossa ja nauttii selvästi siitä, että jäsenet eivät heilu. Aamusta neiti usein kaivaakin kätensä vauhdilla esiin ja aloittaa tarmokkaan heiluttelun. Ihana veuhtoja.

Veuhtomista harrastetaan nyt myös sitterissä. Äidin syli ei ole enää niin välttämätön koko aikaa. Yläkerrassa siskon vanhassa "huvipuistossakin" aika kuluu välillä hyvinkin rattoisasti. Nyyh.. Ei meillä enää ole ihan pikkupikkuvauvaa, tuollainen reipas huitojavauva on tullut tilalle. Joka päivä neiti oppii uutta. 

Mutta olipa tuskaa löytää siedettävän näköinen sitteri. Minulla oli niinkin valtavat vaatimukset kuin että sitterin olisi oltava jotakuinkin kestettävän hintainen ja mielellään musta... Eipä noita montaa ollut tarjolla. Tuon Espritin sitterin sitten lopulta päädyin tilaamaan ja näyttäisihän se toimivan. Eikä ole ihan susiruma, vaikka en minä tuota kodin kaunistukseksikaan menisi kutsumaan. No, onneksi nuo ovat vain väliaikaisia kapistuksia, kaikenmaailman riemunkirjavat lelut sitten tulevat valloittamaan asunnon paljon pidemmäksi aikaa. ;)

Niin, aasinsilta leluihin. Ostin joskus itselleni uuden ompelukoneen. Hieno on, mutta vähän puuttuu osia, että voisi oikein ommella. Oli tulla isomman neidin kanssa riita, kun tuon kannoin kirpputorilta.

Ai niin, piti sanomani, että juttelin tänään pihalla pitkään ihan tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Oli tosi mukavaa. Jotenkin on hassua, miten yhteinen sävel jonkun ihmisen kanssa löytyy ihan hirmuisen helposti ja kohta huomaa puhuvansa kuin vanhalle tutulle. Sekin on mukavaa, että tuo ihminen asuu ihan lähellä ja kulkee tästä usein ohitse. Jospa tulisi juteltua joskus toistekin.

Lappuliisa

Kyllästyin kihnuttaman puisesta pöydästä irti puuroa ja  kuivunutta kiisseliä... Periaatteessa olen lievästi henkisesti allerginen vahakankaille, mutta totesin, että vahakangas Marimekon Lappuliisasta ei ole oikeastaan vahakangastakaan, koska kuosi on niin kaunis. Jotta ilmoitus miehelle äkillisestä tarpeesta ja uusi liina laskeutui jo illaksi pöydälle. Ihana on!

Todellisus puraisee (haaste)

Sain Ainon Majasta haasteen paljastaa hiukan todellisuutta. Ja nyt on kyllä paljastettavaakin... Voihan kääk, millainen rytöpesä täältä löytyykään. Ja tässä paljastuksia vain alakerrasta... No joo, tuo viimeisten kuvien vaalea lipasto odottaa noutajaansa ja muutamakin tavara on matkalla kaappin. Lisäksi viikonlopun sähläämisiltä jäi vähän tuo siivoamispuoli vähemmälle. Jotta seliseli vaan. ;) Mutta menköön. Saattaa olla, että minulle tulee tässä lähihetkinä tarve hiukan laittaa kotia ojennukseen. Valokuvissa kaikki sotku näyttää vielä todellisuuttakin karmeammalta...

Nin ja haastettavat. Taidan haastaa Vilppumaan Erikan, Töppövillan Millan, Kesän lapsen ja Mie iten blogista Hiljaa hyvää tulee paljastelemaan. Mä tosin olen tainnut haasteeseen osallistuneista vetää tähän mennessä pohjat eli muilla ei taida olla kamalasti häpeilemistä tämän jälkeen. ;)

P.S. Lapsi töpöttää kuvissa hassun näköisesti, koska pelaa Xbox Kineticiä. ;) 

Emilia Vilén

Juu, se olen siis minä. Pakko olla, koska mies löysi sisäisen Sulonsa viikonloppuna huutokaupassa. Nyt meillä on vaikka mitä; mm. 35 samanlaista zhuzhupetsiä (kun halvalla sai), iso kasa radiollisia kuulosuojaimia, puutarhatonttu, kamalia kynttelikköjä ja ihan silkkaa kaatiskamaa. No, on meillä siten myös hyvä uppopumppu ja kellariin kaivovedelle uusi (toivon mukaan sellainen, joka ei laske öljyä alleen) vesipumppu, upsi ja muutakin ihan käyttökelpoista. Noita tavaroita kun myytiin lavoittain ja aartet oli osin kätketty rojun sekaan. Mutta täytyy tunnustaa, että noiden zhuzhupetsien jälkeen hieman arvelutti päästää miekkosta takaisin huutokaupalle...

Eipä silti. Tein minä löydön itsekin. En huutokaupasta vaan kirpparilta. Löytyi ihan täydellisen kokoinen ja näköinen lipasto yöpöydäksi. Harvoin osuu kohdalle noin loistavassa kunnossa olevaa lakkausta ja se näytti vieläpä olevan alkuperäinen. Eilen oli sitten pakko vähän sisustaa. Samalla lähti vauvan sängystä äitiyspakkauksen laatikko. Ei tuo pitkäsääri enää edes mahtunut siihen kunnolla (ja oikeasti kyllä nukkuu äidin vieressä, koska äidille tulee liian kova ikävä, jos pieni on liian kaukana) ja vähän hassun näköinenkin se oli. Lähti taas yksi tuoli kellariin ja ärrä vähän vaihtoi paikkaa. Se on vieläkin vähän väliaikaisessa paikassa, koska nyt minulla on yhdistetty tavaranhävitys-/sisustusmania ja haluan yhden ison lipaston ulos ja tuon kirjaimet miehelle yöpöydäksi. Ahdistaa, kun tavaraa on makuuhuoneesa ihan liikaa. Kevätkö täälllä aiheuttaa tuuletuksen tarvetta?

Salaojitussuunnitelmiin tuli pieni mutka matkaan. Saa nähdä siirtyykö projekti taas vuodella. Mutta sairastapaukset ovat aina ikäviä ja hankalia. Jos emme saa enää varattua uutta kaivajaa, homma siirtyy. Toisaalta isompi huoli on kyllä kaivajasta. Ne salaojat ovat vain materiaa...

Tänä aamuna herätys oli vasta kuudelta. Ihan loistavaa. Olen melkein hereillä.

Valoa

Jotenkin tämä valon määrä on ihan huumaava. Talvi oli enemmän ja vähemmän pöpperöistä hämärää ja nyt yhtäkkiä on niin kirkasta, että silmiä särkee. Odotan vielä sitä, että valon perässä saapuisi myös lämmittävä auringonpaiste. Että voisi vähitellen alkaa rakentaa suunnitelmissa olevaa kahvittelupistettä parvekkeelle. Nyt siellä on vain penkki. Haaveissa olisi pari mukavaa tuolia ja pieni pöytä. Niin ja muutama ruukullinen kesäkukkia. Ja sitten joskus, jos saisi rakennettua tuohon eturappusille jonkinmoisen oleskeluterassin, se vasta ihanaa olisi. Mutta joo, tämän kesän pääasiallinen suunnitelma on möyhentää piha karmeaan kuntoon (salaojitus) ja sitten alkaa vähitellen siivoilla sitä siedettäväksi. Sikäli tuo parvekkeen oleskelukeidas olisi kyllä asiaa.

Valo tuo kummasti mukanaan haaveita ja suunnitelmia. En minä kyllä tiedä, minkä verran tämän pikkutirpan hoidolta pääsen mitään toteuttamaan, mutta ainahan haaveilla saa - ja pitää...

Jumppaaminen on kivaa. Etenkin lattialla viihdytään niin, että minä saan jopa osallistua kotitöihin ihan rauhassa. Vielä hetki sitten piti olla koko ajan jonkun sylissä, mieluiten äidin. Nyt maailmasta on tullut värikäs ja mielenkiintoinen paikka, jota voi katsella hartaudella sillä edellytyksellä, että vaippa pysyy kuivana eikä nälkä yllätä. Koirakin kävi jo lipaisemassa pikkuisen kättä, vaikka yleensä tuo ei suuremmin ole osoittanut mielenkiintoa tulokasta kohtaan. On meillä silti aika usein imetysvahti sohvan vieressä nukkumassa. Helpompi näin, kun koira ei ole lian innokas hoitoapulainen.

Tänään on ollut vähän väsähtänyt päivä. Sen lisäksi, että tämä #¤%&# flunssa näyttää jatkuvan ja jatkuvan, neiti päätti, että viideltä aamulla on oikein mainio heräämisaika. Seuraavan kerran alkoi nukuttaa yhdeksän aikaan. Hiukan ovat äidillä taas silmäpussit roikkuneet polvissa... Ja siis toki tiedän, että kello viisi on monelle lapselle ihan normaali heräämisaika, mutta kun minä en ole aamuihminen, en ollenkaan. Kuudelta heräämisen kestän, viideltä... Ei kiitos. Toivottavasti lapselle tulee huomisaamuna nälkä pikkuisen myöhemmin. Juu, hemmoteltu olen ollut, tämä pikkuneiti kun on ällistyttänyt meidät vanhukset pääosin nukkumalla öisin... Että ehkä en kuitenkaan valita ihan kamalasti. ;)

Ps. Onpas meillä muuten tyttömäisen näköinen tyttö. Esikoinen tuli puettua pääosin valkoiseen ja puuteripastelleihin, tämä tyttö saa nähtävästi nauttia perinteisemmistä tyttöväreistä. Mutkun tuolle ne sopivat nin hyvin... Puuteripastellit eivät toimi ollenkaan neiti tummasilmälle. Vaaleansininen on ihan vihonviimeinen sävy, mitä neitokaiselle kannattaa harkita. Hassua, miten erivärisiä lapsia voikin samasta äidistä putkahtaa. :)