Ihammiäletöntä!!!!

Kävin tänään katsomassa tyttöseni tanssia. Tanssi siellä lähemmäs toistasataa muutakin lasta ja aikuista. en ole pariin vuoteen päässyt näytöksiä katsomaan ja olipa hyvä mieli, kun nyt pääsin. Jotenkin nuo näytökset ovat ihan järjettömän upea näyte siitä, miten pienelläkin paikkakunnalla pystytään järjestämään etenkin lapsille kohtuuhintaisia harrastusmahdollisuuksia ja elämyksiä ja onnistumisen iloa, kun vain on olemassa aktiivisia ihmisiä tekemässä. Minun oma panokseni on tämän asian suhteen ollut viime vuosina lähinnä olematon, mutta urheiluseuratoiminnassa mukana olleena tiedän, että vähällä ei pääse kukaan, mutta se, että tekijöitä on paljon, helpottaa. Kyllä vapaaehtoistyössä on voimaa, se tuli taas nähtyä.

Jotenkin olen niin perusperheenäidin näköinen nyt. Hiukset luomuvärisinä, ihan itse leikattu ylikasvanut polkkatukka, ei meikkiä, jumppahousut jalssa ja t-paidan rinnuksessa puuroa pienen suun pyyhkäisyn jäljiltä. Välillä tuntuu kovin kaukaiselta aika, jolloin olin työelämässä ja ehdin/jaksoin laittautua ja jolloin kaapissa oli muitakin kuin liian isoja housuja. Onneksi tuulihousuissa on tiukka vyötärökuminauha. On ainakin yhdet ulkohousut, jotka pysyvät jalassa. Välillä silti mieleen hiipii ajatus siitä, miten hauskaa joskus olisi ihan pikkuisen vain tuhlata aikaa itseensäkin, edes sen kampaajallakäymisen jälkeen. Jotenkin vain päivät tuntuvat niin kovin täysiltä, mihin väliin minä vielä kampaajan varaisin? Harvempi moisista kun ottaa vastaan asiakkaita iltakymmeneltä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua. Työelämästä en enää edes haaveile. Se juna on tainnut minun kohdaltani mennä jo. Liian vanha ja silti pienten lasten äiti. Olen jotenkin väärässä ajassa elämäni suhteen. Olisi silti mukava olla jotain myös kodin ulkopuolella. Sarjassamme pieniä luopumisia tämäkin.

Kävin taas kerran jo ennalta hävityksi tuomittuun taistoon nokkosia ja jättipalsamia vastaan. Juolavehnä ja vuohenputki tirskuivat sivummalla.

Väliaikaraportti

Tänään tarkastin afrikkalaisten kukkien tilanteen. Niitä on nyt 163 kpl valmiina, vielä pitänee koukutella melkein toinen mokoma. Tuo on siitä ihmeellinen malli, että ajatus ei ahdista yhtään. Jotenkin noiden kukkien tekeminen on melkein hypnoottista. Yhtä tehdessään miettii jo seuraavien väriyhdistelmiä ja melkein vähän harmittaa tieto siitä, että jossain vaiheessa niitä on väistämättä tarpeeksi. Siitä en ole ollenkaan varma, miten suurella innolla sitten päättelen ja yhditelen niitä peitoksi. Se työvaihe saattaa olla hiukan ankeampi. Fiksu ihminen olisi virkannut peittoa suoraan yhteen, mutta kun minä en ole fiksu ja sitäpaitsi haluan päästä sommittelemaan rivejä ja väriyhdistelmiä lopussakin. Lappusten määrän tarkastaminen olikin sitten hiukan haastavampaa. Nti Silakka päätti haluta osallistua touhuun leivttämällä lappuja osaltaan sinne tänne ja leikkimällä kissanpoikasta lankakerien kanssa. Keräämiseen meni sitten hiukan enemmän aikaa, mutta ainakin lapsella olia hauskaa. Nyt syömään.

pistepist...eikun näppylää näppylän vieressä

Eli nyt toi pienempikin sai sen. Vesirokon. Itävyys oli nähtävästi hyvin hidas tuossa siskon tarjoamassa versiossa, mutta tulipa lopulta. Onneksi tauti ei tunnu toistaiseksi kantajaansa kovasti haittaavan, energiaa siirtyä pahanteosta toiseen riittää ihan mainiosti. Nyt neiti rauhottui hetkeksi tekemään taidetta liitutaulun ääreen. Sanavarnastokin tuntuu laajentunee. Kuuluu:"Kopotikopitiko. Tiktik!" Sitä en tiedä, mitä tuo lause merkitsee, mutta ilmeisesti jotain mukavaa, koska sen perään pitää aina nauraa kovasti. Nyt äiti kokkaamaan ja taiteilija potalle. Tulisipa se toukokuinen sää tänne vähitellen. Ilma on kaunis, mutta tuuli ihan julmetun kylmä. Kesäisempikin lämpö kelpaisi. Kuvitukseksi voitte kuvitella näppyläisen pikkutaiteilijan ja kauniisti kukkivia pajunkissoja sinistä taivasta vasten. Niistä pajunkissoista otin tänään kuvan.

pistepistepiste

Inhoan itseäni, kun huomaan lipsahtaneeni kolmen pisteen maneerin ylettömään viljelyyn. Hyi ja läps sormille. Mistähän mokoma oikein kumpuaakin? Siitä, että en enää osaa kirjoittaa, vanhemmiten ilmaisuni tuntuu painottuvan vahvemmin ja vahvemmin visuaaliselle puolelle. Jotain kun pitäisi pelkästään kirjoittaa ilman kuvia sanojen tukena, irtoaa vain ökellystä ja pistepistepistettä.

Ajatus...

Eilen illalla makailin sängyssä unta enteilevässä nirvanassa ja sitten naksahti. Olen siis pähkäillyt terassinkalustusta suurella hartaudella enkä oikein ole päässyt puusta pitkälle, koska enhän minä voi kalustaa sitä ennenkuin se on olemassa oikeasti ja ennenkuin pääsen ihan fyysisesti tutkiskelemaan mokoman ulottuvuuksia. Ja huom. se se vasta onkin tuskaa, koska minä haluaisin päästä kalustamaan sitä niinkuin nyt. Juu, mitähän se vanha sanonta sanoikin niistä kaatamattomista karhuista... Joka tapauksessa, iski idea. Jotta jospa vaikka ostan yhden (1) ekotuolin myönnytyksenä itselleni ja maalaan pari vanhaa penkkiä joko kirkkaanvihreiksi tai kirkkaankeltaisiksi. Pöytäasia on edelleen ratkaisematta, mutta voisin ostaa vaikka jonkun vanhan pikkupöydän tilapäisratkaisuksi. Se ikean tarjoiluvaunu on edelleen listalla, samoin pari pikkujakkaraa. Jos tuo penkkiratkaisu osoittautuisi toimivaksi, voisin vaikka raaskia palkita itseni myöhemmin talolyhdyllä. Valtavan hyvä idea, voin vain onnitella itseäni ja raahata ne penkit kellariin kuovumaan ja odottamaan siveltimeni hellää kosketusta...