En kirjoita piruuttanikaan mitään mistään käsityömessuista tai muista hauskuuksista, jonne kaikki muut pääsevät. Kunhan mökötän. Mies on sairaana ja itse sinetöin lopullisesti pääsemättömyyteni sukeltamalla pihassa karkeaan sepeliin ja hankkimalla sitä kautta toisen polveni tilalle puujalan ja muuten sitten oikein koristeellisia ruhjeita ja mustelmia. Silakka on tutkinut hämmentyneenä äidin laastareita ja tarkastanut muun perheen kämmenet ja polvet ja todennut, että ainoa tohelo paikalla kantaa kutsumanimeä äiti. 

Silakkainen on alkanut tosissaan harrastaa pukeutumista ja pukeekin suunnilleen kaiken löytämänsä vaaetuksen ylleen. Kerrospukeutuminenhan tosiaan on ymmärtääkseni varsin trendikästä.

Noin yleensä olen ollut tämän päivän kuin se kuuluisa takapuoleen ammuttu karhu. Naamalleen tuiskahtaminen ei varsinaisesti parantanut mielialaa. Ja seuraavalla kerralla, kun käyn ruokakupassa lupaan ostaa kaupan minikirjavalikoiman tyhjäksi. Franklin ja ukkosmyrsky alkaa viidettä kertaa peräkkäin luettuna hiukan käydä puuduttavaksi. Tosin en ole yhtään varma auttako se, että vaihtoehtoja on paljon. On niitä tälläkin hetkellä ja silti tuo Franklinin ukkosmyrsky ja Kippi-Kustaa ohittavat suosiossa muut vaihtoehdot iloisesti.

Maailmojen kohtaaminen: Tanssijattaren varpaita alkoi palella.

MInä olen ihan ellun kanana. Oikeastaan pitäisi jo nukkua, mutta syön yhtä aikaa salmiakkia ja minttusuklaata ja selailen huuto.netiä. Hupinsa meistä jokaisella. Mutta salmiakki ja tumma suklaa sopivat ihanasti toisiinsa.

Sisko palasi etelänreissulta ja pikkutanssijattaret saivat tuliaisiksi mekot. Kyllä kelpasi tanssia - ja halia. Isomman neidon aiempi flamenco-mekko olikin jo jäänyt pieneksi, nyt neiti voi taas laittaa pystyy esityksiä uudella innolla. Ja kyllä meillä tanssittiinkin. Siinä ei pieni kröhä ja tukkoisuus vauhtia hidastanut, kun helmat piti laittaa heilumaan. 

Joskus sitä saa mitä tilaa. Täksi aamuksi sain pikkupakkasta ja ihanaa auringonpaistetta ja kylläpä paistoi päivä mieleenkin. Kävin Silakan kanssa ensin saattamassa siskon koulun ja kotimatkalla teimme vielä reippaan kävelyretken metsään ja saimme siellä luennon läsnäolevista linnuista ystävälliseltä rouvalta. Taas kerran tunsin itseni ihan suunnattoman onnekkaaksi, kun saan asua tälläisessä paikassa. Maisema on uskomattoman kaunis ja kotiovelta aukenee tärkeä lintualue. Vielä kun oppisin tunnistamaan lintujen ääniä paremmin. Nyt sentään tiedän, mitä arkoja tipusia olen yrittänyt päivätolkulla kuvata. Koskelot ovat leiriytyneet hiukan isompana laumana naapurustoon ja ilmeisesti palkanneet sorsan vahdiksi. Aina kun joku lähestyy, sorsa päästä melkoisen törähdyksen ja sen jälkeen kuuluukin hetken aikaa vain koskeloiden siipien pärinää, kun ne siirtyvät suojaisammalle paikalle kameroiden ulottumattomiin.

Olen vaihteeksi kehittänyt jonkinmoisen addiktion avokadoihin. Voisin syödä niitä melkoisen monta päivässä, mutta yritän rajoitaa ahneuttani. Tällä kertaa tein nopean soseen pastalle seuraksi. Juu, tiedän kyllä sen avokadokastikkeen, mutta olen maidottomalla imetysdieetillä ja allerginen sitruksille, joten joudun kehittelemään oman versioni.

Avokadodippi vaikka pastalle kastikkeeksi

1 iso kypsä avokado

puolikas valkosipulinkynsi murskana

loraus oliiviöljyä

1 tl savupaprikajauhetta

maun mukaan suolaa

rouhaus mustapipuria

1 tl tuoretta korianteria

Irrroita avokadon liha kuorista ja paloittele se. Murskaa valkosipuli ja kippaa muut mausteet ja öljy avokadonjen kanssa kulhoon. Muussaa haarukalla hienoksi ja nauti kuten parhaaksi näet. Tämäkin oli oikeasti hirmuisen hyvää pastakastikkeena.

Pakko tunnustaa, että ihan pikkuisen tympii vaihteeksi jopa kirkas ruohonvihreä ja ruohoilla lepäilevät vesipisarat. Jotenkin ehdin jo tottua ajatukseen siitä, että talvi on jo, että nenää nipistää pakkanen ja että se vihreä ruoho edes ratisee jäisenä kävellessä. Vaan ei, vettä sataa vuorotellen kaatamalla ja tihuttaen ja kura lätisee kenkien alla. Pakko sanoa, että tästä osasta syksyä en vain osaa tykätä. Valoa kiitos, edes kerran päivässä, tänään oli jo iltapäivällä pimeää kuin yöllä.

Pitää ilmeisesti alkaa lotota useammin kuin kerran kuussa. Kyllähän se, että yleensä lottoaa, nostaa lottovoiton todennäköisyyttä huimasti verrattuna siihen, että ei lottoa lainkaan. Ja nyt tietäisin, mitä ostaisin, jos saisin pikkuisen enemmän kuin neljä oikein. Kirkasvalolamppu kyllä olisi poikaa tämän syksyn ilmanalassa. Se Manhattan kelpaisi edelleen, muut näyttävät yleensä ihan liian terveellisiltä. Lottovoittoa odotellessa syön liikaa suklaata ja poltan kynttilöitä.

Valaistumisen hetkiä

Tänään oli ohjelmassa lamppuaskarteluja. Mies korjasi vanhan, anoppilan vintiltä löytyneen, messinkisen pöytälapun sähköistykset ja  vaihtoi siihen jo jonkin aikaa (lue melksein pari suotta sitten) tarkoitusta varten hankitun silitysraudan johdon. Jostain syystä se sopii mielestäni tuohon erittäinkin hyvin. Assistentti näpräsi vieressä omia valaistuksiaan. Lamppu tarvitsee uuden varjostimen, yritin etsiä netistä,mutta aika laihoin tuloksin. Mielestäni aiemmin noita samanlaisella rungolla olevia varjostimia oli kaupassa kuin kaupassa ja nyt en löytänyt yhtään. Tämä toki voi johtua siitä, että iän karttuessa huomaan yhä useammin, että se aikaisemmin saattaa tarkoittaa yllättävän pitkää aikaa... Hämmentävää. Mutta taidan siis kehitellä itse jotain vanhan kehikon päälle.

Samaa vauhtia keltainen peltilamppu (ei uustuotantoa oleva) sai uuden, iloisenvihreän johdon ja eteisen hajonnut pallolamppu korvatiin tuolla matalamalla roikkuvalla versiolla, jonka olemassaolon mies yhtäkkiä muisti. Hyvä että muisti. Joskus on hyvä, että kellarissa on jokunen lamppu varastossa. Tuo näyttää mukavammalta kuin se aikaisempi pikkupallo katon pinnassa. Hiukan häiritsee se tosiasia, että tuo johtokupu on uusi ja ruma, mutta ehkä siihen joskus löytyy parempi vaihtoehto tilalle. 

Tein tänään ruoaksi kasvismureketta ja sen kostukkeeksi tätä maapähkinävoikastiketta. Enpä ole aikoihin syönyt mitään niin hyvää. Suosittelen kokeilemaan.

Nyt Wiener nougatia ja omalaatuisia naisia Teemalta. Grey gardens. Erittäinkin kietova tarina.

Jo toinen ihana, aurinkoinen pakkaspäivä. Järvi oli jo alkanut jäätyä ja koskeen oli kerääntynyt  iso lauma sorsia metelöimään. Lauma pölähteli pienimmästäkin häiriöstä pakoon ja siipien räpsytys sai välillä hätkähtämään kovaäänisyydellään.

Komas kuva oli pakko laittaa. Kaivoin tänään akryylivärit vuosien tauon jälkeen ja maalasin jo vuosia sitten luonnosteltua taulua hetken. Ei tuo mikään taideaarre ole, lähinnä tasoltaan keskiverto lukiotytön piperrystä, mutta hei, minä maalasin!!!! Toivottavasti saisin jotenkin taas kuvantekemiseen pään auki. Maalaaminen itsessään on kuitenkin hirmuisen terapeuttista silloinkin, kun lopputulos ei vättämättä ole mikään mestariteos. Mutta kyllä minä aion tuon työn malata vielä loppuun.

Päivälliseksi tein nopean piiraan. Oikeastaan minun teki mieli muna-riisi -piirakkaa, mutta koska riisin keittämiseen ei olut aikaa, korvasin sen kuskusilla. Muuten täytteenä on parsakaalia, keitettyä kananmunaa ja tilliä Yhdistelmä toimi yllättävänkin hyvin. Ensi kerralla taidan tosin voidella kuoren kevyesti dijoninsinapilla, nyt maut kaipasivat pientä tulisuutta ja kirpeyttä tuekseen.