Ihan itse

Itse on kiva tehdä. Kaikenlaista. Äitienpäiväkortteja suunnattomalla tohinalla. Välillä pitää pitää tauko ja leikkiä vähän maatuskoilla, että jaksaa taas.

Minä tein itse lohkoperunoiden seuraksi majoneesia. Sekin on itse tehtynä ihan erilaista kuin kaupan purkkiliisterit, ilmavaa ja ihanaa eikä tekemiseen mene kymmentä minuuttia kauempaa. Ainakaan ylennsä. Joskus joku keltuainen heittäytyy kenkuksi ja kieltäytyy emulgoitumasta, yleensä käsi ei ehdi väsyä vatkatessa. Onnistuneen majoneesin avaimen sanotaan olevan samanlämpöisissä ainesosissa. No, totesin tänään, että ei nähtävästi tuokaan ole niin kamalan tarkkaa. Unohdin lämmittää keltuaisen huomeenlämpöiseksi, mutta näytti majoneesi syntyvän kylmästäkin keltuaiseta.

Ja ohje. Sekoitetaan yhteen yksi keltuainen, teelusikallinen dijonin sinappia, tippa viinietikkaa ja ripaukset suolaa ja mustapippuria. Seokseen aletaan vatkata sekaan öljyä, aluksi tippa kerrallaa, myöhemmin tasaisena norona. Tarvittavan öljyn määrä selviää vasta majoneesia tehdessä. Se kun valmistuu sitten, kun sille sopii eli öljyä lisätään niin pitkään kunnes majoneesi on ihanan sakeaa ja paksuuntuu kunnolla. 

Toki majoneesin voi tehdä myös sähkövatkaimella, minä teen yleensä niin pieniä annoksia että pieni vispilä tai teelusikka riittää sekoittimeksi. Samalla mielikin rauhoittuu, vispilän hypnoottinen liike vie mukanaan. Jos pohjaan lisää alussa valkosipulimurskaa, saa aiolia ja yleensäkin maustaa voi miten parhaaksi näkee. Minun suosikkini on aina ollut ihan tuo perusmalli.

Jostain syystä itse arastelin pitkään majoneesin tekemistä. Hirveän monessa keittokirjassa sitä kuvaillaan melkoiseksi salatieteeksi ja varoitellaan juoksettumisella tai yleensä pilallemenolla. Voisin väittää olevani vahvasti eri mieltä. Majoneesin tekeminen on helppoa, ei tietenkään yhtä helppoa, kun purkin ostaminen kaupasta, mutta ihan normaalin ihmisen kykyjen rajoissa. Pitää vain muistaa, että siinäkään ei alkuvaiheessa liike saa pysähtyä. 

Suklaata piirakkaa

Alkoi tehdä mieli suklaapiirakkaa. Katsoin googlesta ja hetken selailun jälkeen löytyi herkulliselta kuulostava ohje. Leipoessani mietin menneen elämän suklaapiirakoita ja mokkapaloja. Meillä kotona ei moisia koskaan leivottu. Pääsin mokkapalojen makuun kaverini luona. Hänen äitinsä leipoi niitä usein tai ainakin muistan, että niitä oli siellä lähestulkoon aina tarjolla. Aikakin toki saattaa kullata muistoja, mutta sen muistan varmuudella, miten herkullisia leivonnaiset olivat.

Samalla mietin sitä, miten tavat ovat aikaa myöten muuttuneet. En muista, että meillä olisi leivottu ihan vain huvin vuoksi keskellä viikkoa minun lapsuudessani. Pullaa tehtiin viikonlopuksi ja juhlapäivinä tai jos oli tulossa vieraita äiti saattoi leipoa jotain. Meillä herkuteltiin aika vähän. Pakkanen ei pullistellut pullaa ja jäätelöä ihan jo siitäkin syystä, että pakastinta ei ollut. 

En muista sitäkään, missä vaiheessa tuo asiaintila muuttui, sen muistan, että silloin kun aloin itse olla oikeasti kykenevä leipuri, herkkuja oli jo hetken ollut useamminkin tarjolla. Yksi syy herkkujen puuttumiseen varmasti löytyi kukkaron ohuudesta, mutta voisin kuvitella, että 70-luvulla ei muutenkaan ollut vielä yletön elämä ja itsensä hemmottelu niin kovasti rantautunut Suomeen, ainakaan pikkukauppaloihin. Mopo taisi lähteä kunnolla käsistä vasta hedonistisella 80-luvulla. 

Tai sitten kaikki on vain minun mielikuviani ja huonomuistisuttani ja oikeasti leivonnaisia mussutettiin minulta salaa ihan samaan malliin kuin tälläkin hetkellä. Joka tapauksessa tuo tänään leipomiani suklaapiirakka on erinomaisen herkullista ja mehukasta mallia ja strösselien ja suklaakuorrutuksen muodostama väriyhdistelmä kerrassaan syötävän hyvän näköinen. Paranisikohan makuuhuoneen ruskean seinän ulkomuoto, jos ripottelisin siihenkin strösseleitä?

Vappuaaton värikylpy

Harrastin shoppailuterapiaa peinesti vapunaattona. Kävin Tampereella. Kulkiessani Hämeenkadulla muistin taas, miksi olen välttänyt keskustan ympäristöä juuri tuona päivänä. Liikaa ihmisiä, liikaa meteliä, liikaa kaikea. Ahdisti. Selvisin kuitenkin Indiskaan asti. Löytyi tyyny ja lintuja sekä meille vanhemmille, että tytölle. Kaupasta poistuminen ankeaan mekkalaan oli taas ikävämpää, onneksi poispäin Hämeenpuistoon päin kävellessä oli jo suorastaan hiljaista.

Tästä voinemme päätellä, että minusta on tullut virallisesti maalainen. Inhoan väkijoukkoja, tungosta, mekkalaa.... Linnunlaulua minulle kiitos. No, todenpuhuen, kyllähän kaupungissa on kiva käydä, maalla kun on elokuvatarjonta yms. aika paljon surkeammissa kantimissa.  Ja kyllähän minä asuin jokusen vuoden Tampereella ja ihan oikeasti viihdyin siellä. Tosin Pispala ja Kissanmaa ovat jo melkein maalla... Varsinkin Pispala. Silti minä en vaihtaisi tälläkin hetkellä silmieni eteen levittäytyvää jokimaisemaa ihan helposti yhtään mihinkään maailmassa. Niin kaunista ja niin rauhallista. Ohimenevien junienkin kolinaan tottuu hyvin pian ja tehtaallekin kulkee liikennettä nykyisin aika harvakseen. Suhteellista tämä hiljaisuuskin siis. ;)

Jk. Oikeasti minun kai piti pohtia tässä, mistä keksisin tuohon sängyn viereen lintujen oikealle puolelle sopivan julisteen. Seinä ei ole erityisen viehättävän sävyinen.. Mutta ehkä pohdin joskus toiste. Ideoitakin saa toki heitellä.

Kevätväsymystä

Kevätväsymys vähän vaivaa. Vappuna oli mukavaa, hyvää seuraa, herkkuja, ilmapalloja, syreenin kaatoa. Toinen puska vielä odottaa vuoroaan.  Ovat jo niin vanhoja, että uudistaminen alkoi olla ihan pakollista. Arvelin, että kaadetun keskeltä löytyisi ruumis, ei sentään löytynyt. Kirveen terä kyllä toisesta ja toisesta aiemmin tuhkalapio ynnä runsaasti puolimätiä lehtiä ja risuja. Kaikenlaista. Ehkä vähitellen heräilen ja totun taas ylettömään valon tulvaan.

Aamulla

Ihana aurinkoinen aamu. Aurinko heijasteli valoa milloin mistäkin, heitteli varjoja, herätti hämmennystä kimaltaessaan seinille neidin paidan paljeteista. 

Mummu oli löytänyt kirpputorilta valkoisen linnun, jonkun selvästi itse tekemän, kauniin. Minä kudoin eilen Novitan flipflopista vähän hupsun sisustusesineen aika rumaa kukkaruukkua peittämään. Tein siis kukkaruukulle kaulurin. Pitihän sekin kokeilla...

Miehen äidiltä saatu enkelinsiipi kukkii edelleen. Mummuni kertoi, että hänen äidilläänkin oli ollut enkelinsiipi tuvassa. Mistähän saisin napattua sellaisen vanhanaikaisen posliinikukan alun? Nyt ehkä kestäisin asua sen kanssa, koska voin nukkua eri kerroksessa kuin sen öisin ihan liikaa tuoksuvat kukat. 

Väriä päivään tai sitten ei...

Intouduin selailemaan vaihteeksi joskus ostamaani Tricia Guildin Värikäs maailma -kirjaa. Muistan, kun löysin Guildin kirjat kirjaston sisustushyllystä joskus -90-luvulla. Ihan mieletöntä. Aivan erilaista kuin mikään muu. Ne olivat lainassa hyllyssäni varmaan valtaosan vuotta. Tuon Värikäs maailma -kirjan onnistuin ostamaan itselleni muutama vuosi sitten ja sitä tulee edelleen selailtua pahimpaan värinnälkään.

Tänään napsin kuvia tämänhetkisistä suosikeistani ja hupsis... Taisin valita kaikkein vähävärisimmät kuvat. Ehkä meillä on kotona väriä riittämiin, siitä ei enää tarvitse haaveilla. Enemmän taidan nyt haaveilla väreistä eroon pääsemisestä. No, mikään täysin valkoinen sisustus ei ole tosiaankaan minun kakunpalani, mutta tuollainen vaaleilla sävyillä leikkiminen, se näyttää kauniilta. 

Tämä kuva taas on sopinut jostain syystä silmääni aina. Ikinä en osaisi asua noin itämaisessa ympäristössä (ainakaan täällä pohjolassa), mutta jotenkin nuo mausteiset, vihertävät keltaiset ja kellertävät vihreät ovat ihan syötävän herkullisia. Ja nuo patjat. Niistä olen haaveillut niin kauan kuin tätä kirjaa olen lukenut. Ihanat...

Pastanjauhantaa

Kerrankin äiti onnistui ruoanlaitossa... Tuo kerrankin on tässä tärkeä määre. Yleensä isä lämmittää paljon paremmin ranskalaisia uunissa, lihiksiä mikrossa yms. lapsen makuhermoon osuvia sapuskoja. No, tekee isi hyviä salaattejakin. Salaatti on neidin erikoisherkkua. Kuten näköjään hätäpäissä kaapin antimista kasaan kursittu kinkku-kermapastakin. No, kelpaa tuolle miilunpolttajan spagettikin, kelpaisi vaikka joka päivä. Mielellään ilman sitä miilua eli mustapippuria ja nimellä muulinpolttajan spaghetti. Harkittu asustaminen on myös tärkeää lounaalla. Pisamat ja cowboyhattu kruunaavat kokonaisuuden.

Melkein laitoin jo pastan ohjeen tähän, mutta se ei liene sopivaa kasvissyönnin puolestapuhujan blogissa. ;)