Halloweenia! Hiukan olin jo suunnitellut leipovani pikkuisen hirmuisia herkkuja halloweenin kunniaksi, mutta iltapäivästä keksin vielä kutsua pari nuorta neitiä halloween-discon etkoille. Muuten hyvä, mutta tähän mennessä kai pitäisi jo ymmärtää, että melkoisen itsepäinen leikki-ikäinen yhdistettynä totaalisen uhmaikäiseen koiraan ei ole ihan otollisin yhdistelmä pienessä kiireessä leipomiseen. No, muumiopitsat, katkotut sormet, aivomuffinssit ja matobrowniet tulivat kuitenkin jossain vaiheessa valmiiksi. Keittiössä tosin taisi hääriä melkoinen noita-akka aina välillä. Mutta eikös se kuulu halloweenin tematiikkaan? Roolitus oli ihan kohdillaan...

Ihmeellinen on elämä...

Olen mykistynyt. Perheemme tiukin ruokakriitikko katsoi, että tekemäni ruoka oli hyvää, jopa syömiskelpoista. No, toki paprikat piti kaivella sivuun ja salaatista armon sai vain kurkku, mutta silti. Ruoka oli hyvää! Olen järkyttynyt. (No syö tuo muusia ja lihapullia ja pizza on kuulemma hyvää, mutta että ihan muukin kelpaa.) Niin ja kyseessähän oli ruoka johon tuli rutkasti cheddaria, kananmunia ja kermaa. Että ei kai noilla kamalan pahaa lopputulosta saa aikaiseksi. 

Juustoiset uunimunakkaat

(12 kpl)

~2 dl cheddaria tms vahvaa juustoa raasteena

2 dl kermaa

4 munaa

mustapippuria

muutama pala silputtua pakastepinaattia sulatettuna

täytteeksi esim. kinkkusuikaleita, fetaa, paprikakuutioita

Riko munat kulhoon ja vatkaa haarukalla niiden rakenne rikki. Sekoita joukkoon kerma ja sulatettu pinaatti. Lisää mausteet ja juustoraaste. 

Laita muffinssivuokiin (käytin silikonisia muffinssipellillä) pohjalle täytteitä ja jaa munaseos täytteen päälle. Paista 175 asteessa 30-35 minuttia kypsiksi ja läpeensä hyytyneiksi.

Äitiä lapsetti. Piti oikein erikseen mennä kauppaan, kun Silakkainen sanoi, että siellä oli ollut naamakurpitsoja. Illalla sitten kaiverreltiin ja piti kokeilla hetken ajan, miten leveänä Jackin hymy hehkuukaan.

Ja päässä on soinut tämä siitä lähtien...

Alkaa olla harmaata. Paitsi sammaleiden ja punaisena hehkuvien pihlajanmarjojen kohdalla. Ihan pikkuisen kun muutti kuvakulmaa, löytyi satumaisema. Välillä kai se kuvakulman muutos on ihan terveellistä useammankin asian suhteen.

Tänään

Aamulla taivas loisti pinkkinä, lilana, oranssina. Juoksin pihalle ja ehdin juuri ja juuri vangita väriloiston kameralleni. Tulevina aamuina taitaakin olla luvassa taas harmaampaa ja loskaisempaa maisemaa.

Sain vihdoin päätettyä millaisen neuleen teen itselleni. Ensin surffasin ja surffasin lankakaupoisa ja yritin löytää sopivaa lankaa haaveilevaani neuleeseen. Lopulta ymmärsin kurkistaa lankalaatikkooni ja löysin jo viime talvena ostamani langat. Malli tosin muuttui ja tilasin muutaman kerän eri värisiä lankoja raitahihoja varten, mutta nyt se on alulla. On ehkä jo aikakin. Edellisen kerran olen tehnyt itselleni käyttökelpoisen neuleen 90-luvulla... (Novitan Purosta tehtyä neuletakkia ei lasketa, koska se venyi ja paukkui niin, että sitä ei voinut kutsua käyttökelpoiseksi) Mutta nyt on puikoilla ihania, pehmoisia harmaita, mustaa ja ripaus sinapinkeltaista. Tuosta saataa tulla minun näköiseni paita. Ja jos lankaa jää ylitse, myös kauluri ja pipo. 

Päivällisellä vietimme taas pizzaperjantaita. Jotenkin hämmentää se tosiasia, että aiemmin pellillisestä pizzaa jäi kevyesti noille lihansyöjille jollekin päivälle lounas. Ei riitä enää... Minun pizzani on ainoa, josta jää kunnolla ylitse. Mikä sekin on hiukan mystistä, aiemmin söin tuollaisen pellille sopivan pyörylän vaikeuksitta.

Mies toi minulle vielä tuliaisia kaupasta. Twistejä. Noista tulee lapsuus mieleen. pitää tosin yrittää hilllitä itsensä ja herkutella harkiten ja edes jonkinmoista itsehillintää osoittaen. Noista kun kaikki konvehdit ovat hyviä... Nam. Mutta mukava aloitella viikonloppu herkutellen. 

Huurrettua

Talvikin tuli piipahtamaan. Flunssa ei haluaisi millään erota minusta, yskä on ihan karmea edelleen, mutta olen silti parina päivänä raahautunut pihalle. Loputon sisällä retkottaminen alkaa käydä hermoille tuossa viikon täytyttyä. Sitäpaitsi ulkona oli oikein kaunista, huurretta, ja vielä mukavan kirpakka pakkassää. 

Aiemmin ajattelin, että kuvaaminen pikkuassarin kanssa oli haasteellista. Nyt kun noita assareita on kaksi kpl voin paljastaa että ennen kuvaaminen oli lastenleikkiä. Viimeisen kuvan kävin nappaamassa ilman seuralaisia ja sen huomaa. Eivät rajaamiset, valotusten säätämiset  tai muutkaan kuvaamiseen liittyvät asiat oikein suju, kun toisella silmällä pitää seurata villisti vilistävää leikki-ikäistä ja toisessa kädessä on hihna, jonka päässä on hyperaktiivinen karvapallo, jota ei kiinnosta sitten pätkääkään odottaa, että olen valmis jatkamaan eteenpäin.

Ruskea, minä kaipasinkin sinua ruskea... Ja niin ruskea oli tullut. Upeita suklaan sävyjä, kullanruskeaa, ambraa, umbraa mitävain kaikkialla. Pihaa siirreltiin vähitellen talviteloille, paljon on vielä tekemättä, koska en ykisnkertaisesti raaski vielä luopua kesästä, vaikka syksykin taita kulkea vähitellen kohti loppuaan. Mutta ruskea on kaunist, seuraavaksi sitten lienee vuorossa haramaa. Suosikkivärini.

Syysloman vietimme peräti tehokkaasti sairastellen. Menetin lopulta äänenikin, mikä on oikeasti melkoisen tuskallista, kun taloudessa on kaksi lasta, joista toinen on uhmaiässä, ja lisänä koiranpentu. Olisi ääniohjaukselle käyttöä. No, lapsiosasto havahtui tottelemaan yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun pihinäyritysten jälkeen seurasi maailmanluokan yskänpuuska, jota saikin aina parannella hartaudella ja kauan. Jup. Olisin keksinyt pari muuta hauskempaa tapaa lomanviettoon, mutta menihän se sitten lasten ja pennun kanssa sohvalla pesiessä ja neuleita edistäessä. Koira tosin kuvittelee olevansa joko kissanpentu tai sitten se on päättänyt aloittaa uran huovuttajana. Sen verran usein olen saanut kaivaa lankakeräni huolellisesti kuolalla kostutettuna otuksen hampaiden välistä. No, toistaiseksi olen ollut sen verran hereillä, että huovutuskokeilut ovat jääneet ihan aloituksen asteelle.

Huomenna olisi kai sitten paluu arkeen ja tytöllä kouluun. Jos vointi sallii. Katsotaan sitä aamulla.