Timantti

Venerannassa majailevat puutarhatuolit ovat kutitelleet visuaalista silmääni jo pidemmän aikaa ja olin odottanut aurinkoista päivää ja hyvää tekosyytä kuvata jotain tuolien tunnelmaan sopivaa. Sain lopulta valmiiksi ja pingotettua huivin, joka sopikin väriltään hienosti tuohon ympäristöön.

Huivin malli on Timantti ja ohje löytyy Ullaneuleen arkistosta. Minulle on iskenyt joku kolmioneulehuvivimma. Muut kutovat nähtävästi ihan muita malleja, minä tutkin Ullaa ja etsin malleja, joita voin sujuvasti kutoa katsellessani Netflixiä puoliunessa keskellä yötä. Siihen tämä Timantti oli muuten vallan erinomainen malli. Mallikerta oli sopivan yksinkertainen eikä kaaviota tarvinnut katsella kovinkaan usein. 

Lankana on joku poistohyllyn sukkalanka(, jonka vyötteen olen ilmeisesti hukannut) jatkettuna Regian Kaffe Fassetin raitalangalla, jossa sattui olemaan täsmälleen samaa sinistä. Tein sen klassisen virheen, että olin ihan varma, että kyllä lanka riittää, vaikka teenkin vielä tämän mallikerran... No, ei riittänyt. Itse asiassa toisella langalla tehty reunuskin on hiukan kapeampi kuin ohjeessa, mutta se ei oikeastaan haittaa. Huivista tuli lopulta ihan kaunis ja muutama puoliunessa tehty virhekin hukkui lopulta valmiissa työssä.

Nyt minulla on puikoilla toinen yksinkertainen kolmiohuivi. Saa nähdä mitä siitä tulee...

Tänään olimme pihalla. Ensin aamusta kiertelimme rantoja, Aurinko paistoi, mutta taivaanranta oli täynnä toinen toistaan synkeämmän sinisiä pilviä. Niistä huolimatta päivä pysytteli lämpöisenä. Alkuillasta pesin kasvihuoneen (vihdoinkin) odottamaan niitä jossain vaiheessa tulevia taimia, grillasimme illalliseksi kaikkea epämääräistä ja kykin kukkapenkkien vieressä ja kaivelin lehtikasoja nähäkseni, mikä kaikki on jo aluillaan.

Ihan hirveä kasvun näkemisen nälkä. Pakko tunnustaa, että kaivoin jopa sini-valkoisten skillojen istutuspaikkaa nähdäkseni, että sipulit varmasti olivat paikoillaan ja itäneet. Ja tein tämän vielä lasten nähden. Auts... "Älkää tehkö näin, tämä on typerää, mutta kun minä en malta." No, onneksi nuo ovat jo tottuneet kukkahulluun äitiinsä. Illasta vielä kylvin nuorimmaisen kanssa pikkuisen siemeniä taimettumaan. Toivottavasti nuo itävät. Ihan kohta pääsee kylvämään siemeniä myös pihalle. Pitäisi ostaa multaa ja lannoitella pikkuisen lannoitusta vailla olevia kasveja. 

Miten tänä vuonna kevät tuntuukin tulevan niin tuskastuttavan hitaasti? Toisaalta kaikki on vähän turhankin pahasti vaiheessa, toisaalta mikään ei tunnu edistyvän riittävän nopeasti.

Joskus joku asia vain venyy ja paukkuu ja jää sitten kiusallisesti nalkuttamaan olkapäälle. Niinkuin nyt vaikka blogin päivittäminen. Tämä kevät on ollut raskas, paljon sairastamista eri vakavuusasteilla, yhdelle sairaudelle laitetaan päätepiste ensi perjantaina hautajaisissa. 

Olen kuvannut vähemmän kuin vuosiin. Tai olen minä Instagramiin räpsinyt tilannekuvia, mutta kuvanut sillä tavalla oikeasti, kameralla. Jotenkin suru ja lamaannus ovat vieneet pitkälti ilon siitäkin asiasta. Onneksi valo sentään palasi pitkän ja hivuttavan talven lopuksi. Silti puutarhan herääminen tuntuu kestävän kiduttavan pikään. Kaipaan malttamattomasti vehreyttä, kasvua, sitä että kaikki kuitenkin kasvaa ja jatkuu. Eniten kaipan jo lämpöä ja pitkiä päiviä ulkosalla. Aterioita terassilla. Ehkä niidnkin aika koittaa. Minusta vain tuntuu välillä, että en jaksa odottaa, että aika saattaa loppua milloin tahansa kesken. Niin monelta läheiseltä se on viime vuosina loppunut.

Frozen

Oli aika frozenia tämä alkuvuosi. Jäätävää suorastaan. Muutaman kerran kävin kameran kanssa kävelyllä, mutta aika vähiinhän kuvaaminen jäi, koska sormet eivät vain tarjenneet edes hanskoissa. Joten kuvaaminen jäi hiukan vähiin. Mutta synttärit vietettiin, tietenkin Frozen-teemalla. Koska varsinainen päivä oli vikolla, juhlimme ihan perheen voimin jäätelökakulla. Alkujaan tuon kaatuvan reppanan oli tarkoitus olla Olaf, mutta tulimme siihen tulokseen, että olihan se lumihirviökin ihan oleellinen osa elokuvaa. Varsinaisten partyjen aikaan sitten piti nähdä hiukan enemmän vaivaa ja tein vaaleansinisen kerroskakun, jolla Elsa ja Olaf tönöttivät ja joka oli koristeltu lumihiutalein. Kelpasi tarkan ohjeistuksen laatineelle tilaajalle.

Koskeen oli jäänyt talvea viettämään yksinäinen joutsen. Paikalliset lintuharrastajat ovat ruokkineet joutsenta ja se suhtatuukin ihmisiin aika myötämielisesti. Istuskelee usein ystävänsä sorsan kanssa jään reunalla. Ihmeesti tuo selvisi kohtuuhyvin niistä kovistakin pakkasista. Koskihan ei koskaan jäädy kokonaan upeen, mutta ilman ruokintaa lintu ei olisi varmastikaan kestännyt. Kaunis eläin, toivottavasti pääsee keväällä liittymään lajitoveriensa seuraan.

Nyt meillä podetaan loptonta flunssaa. Suostuisin jo luopumaan..

Koiran takki

Innostuin ompelemaan pitkästä aikaa. Tällä kertaa ihan puhdas tarve (ompelin silloin kovimpien pakkasten kolkutellessa ovelle) oli melkoisen tehokas motivaattori. Toki myös se auttoi, että ystävä kävi tipauttamassa lainaksi lehden, jossa oli kaavat pikkukoiran takkiin. Ensimmäisen harjoitelman tein ihan kaapin perältä löytyneestä puretusta tuulitakista ja paksusta fleecestä. Kuten kuvasta näkyy, Kermit-takki ei saaavuttanut ihan varauksetonta suosiota. Häntä meni koipien väliin. Siispä piti tehdä hiukan katu-uskottavampi versio nuorelle miehelle. Pääkallotakki oranssilla vuorilla oli selvästi mieluisempi. No todenpuhuen muokkasin kaavaa hiukan pidemmäksi, että peppukin pysyy lämpimänä. Ja kyllä tuo pääkallotakki sitten pääsääntöisesti sujahti koiran päälle.

Kaavat löytyivät 2000-luvun alkupuolen Suuresta Käsityölehdestä. Kaava oli hyvä, ohjeet ihan luokattoman huonot. Ikävä kyllä alussa seurasin niitä enkä järkeäni ja purkuhommiinhan tuossa päädyttin. Mutta muutenhan noita oli mukava ommella ja mielikin oli hyvä, kun koira sai pikkuisen lämmikettä niskaansa paukkupakkasilla.

Uusi vuosi ja vanhan loppuja

Loppuvuosi veti mielen matalaksi. En oe pystynyt kirjoittamaan blogia, koska oikeasti niin moni asia on ollut ihan liikaa. Mukavien höpöttely pikkuasioista on tuntunut aika triviaalilta. Ja toisalta se olisi se asia, joka varmasti olisi terveellistä. Loppuvuodesta kotiasioissakin tuli sen verran iso huoli vastaan, että sanottava loppui. Ja kuvattava. Olen ottanut tänä syksynä ihan ennenkuulumattoman vähän kuvia. Yhtään mistään. 

Toivon, että lukko vähitellen aukeaa uuden vuoden myötä. Toivon rauhallista tulevaa vuotta, rakkautta ja toisista välittämistä. Koska sitä me kaikki oikeasti sisimmässämme kaipaamme.

Olkoon vuoden ohjenuoranani: 

"Two men look out through the same bars; One sees the mud and one the stars." 

- Frederick Langridge -

Omalta osaltani yritän muistaa olla se, joka katselee mudan sijasta tähtiä. Tähdissä on paljon enemmän nähtävää.

Monokromaattista

Vielä eilen aamulla monokromaattisuus tarkoitti ankeaa kuraa ja mädäntyneitä lehtiä, illasta maailma muuttui vähitellen musta-valkoiseksi. Pimeys väheni, vaikka valoa ei ole yhtään enempää. Minulle tuo loputon lokakuu on koettelemuksista kauhein ja siksi siedän vaikka satunnaiset sähkökatkot, jos ne johtuvat lumesta. Lumen valo vie kiristystä rinnasta hämmästyttävässä määrin. Sai minut jopa kaivamaan kameran esiin ja kuvaamaan. Tämän päivän monokromattisuus taisi olla aika poikkeukselisen tehokas. Huvitti, kun tutkin aikaansannoksiani ja totesin, että värikuvissani värien määrä on tällä kertaa huomattavan vähäinen. Mutta ei haittaa, harvoin saa kuvattua noin jylhän vaikuttavia kuvia.Veden pinta heijasti aivan peilinä ja pilvet roikkuivat raskaina maiseman niskassa.

Mutta tunnustan ihan pikkiriikkisen toivovani, että tänä yönä ei tarvitsisi kanniskella jääkaapin sisältöä parvekkeelle. Että saisi ihan vain nauttia lumisen maiseman kauneudestä.